vierailija
Pian 4 v. täytettävän lapsen kanssa ongelmana, ettei hän oikein osaa kunnioittaa muiden lasten rajoja. On kiinnostunut muista lapsista, mutta herkästi menee liian lähelle, ottaa tiukan halauksen tai jopa hakee huomion negatiivisella käytöksellä (tönii tms.). Tätä jatkunut yli vuoden.
Mennään vanhempina tilanteisiin väliin, käydään yhä uudestaan läpi, mitä tarkoittaa toisen rajat ja miten kysytään ensin, saako koskea ja miten kosketaan toista. Lapsi on kielellisesti lahjakas ja sanoja kyllä olisi, mutta näissä tilanteissa kysyminen unohtuu.
Muut lapset aivan ymmärrettävästi torjuvat hänet herkästi, kun hän on niin raju. On ollut päiväkodissa jo pari vuotta, ja siellä samaa, ja huolena vanhempana onkin, pääseekö hänelle kaverisuhteita syntymään. Lapsi kuitenkin kovasti toivoo, että olisi kavereita.
Olen lukenut paljon lapsen kehityksestä, kasvatuksesta, positiivisesta vanhemmuudesta jne. Tunnetaitoja harjoitellaan paljon arjessa. Tuntuu, ettei omat keinot riitä, kun tilanne ei tunnu muuttuvan. Kääntöpuolena lapsella tuntuu olevan tosi tiukat omat rajat: leikkipuistossa hän saattaa sanoa, että tämä on minun liukumäki, muut eivät saa tulla.
Voiko tämä olla vaihe? Onko kokemuksia vastaavasta ja mistä on ollut apua? Mitä vanhempana voin tehdä asiassa? Kaikki vinkit otan kiitollisena vastaan.
Lapselle sanoitetaan kotona myös vanhempien rajoja, mutta toisinaan hän ei tunnu ottavan tosissaan, että esimerkiksi äidin päällä hyppiminen sattuu eikä sitä saa tehdä.
Mennään vanhempina tilanteisiin väliin, käydään yhä uudestaan läpi, mitä tarkoittaa toisen rajat ja miten kysytään ensin, saako koskea ja miten kosketaan toista. Lapsi on kielellisesti lahjakas ja sanoja kyllä olisi, mutta näissä tilanteissa kysyminen unohtuu.
Muut lapset aivan ymmärrettävästi torjuvat hänet herkästi, kun hän on niin raju. On ollut päiväkodissa jo pari vuotta, ja siellä samaa, ja huolena vanhempana onkin, pääseekö hänelle kaverisuhteita syntymään. Lapsi kuitenkin kovasti toivoo, että olisi kavereita.
Olen lukenut paljon lapsen kehityksestä, kasvatuksesta, positiivisesta vanhemmuudesta jne. Tunnetaitoja harjoitellaan paljon arjessa. Tuntuu, ettei omat keinot riitä, kun tilanne ei tunnu muuttuvan. Kääntöpuolena lapsella tuntuu olevan tosi tiukat omat rajat: leikkipuistossa hän saattaa sanoa, että tämä on minun liukumäki, muut eivät saa tulla.
Voiko tämä olla vaihe? Onko kokemuksia vastaavasta ja mistä on ollut apua? Mitä vanhempana voin tehdä asiassa? Kaikki vinkit otan kiitollisena vastaan.
Lapselle sanoitetaan kotona myös vanhempien rajoja, mutta toisinaan hän ei tunnu ottavan tosissaan, että esimerkiksi äidin päällä hyppiminen sattuu eikä sitä saa tehdä.