Huh, mikä päivä. Aamusella, kun menin valmistelemaan vasikoitten vieroitusta, niin karsionassa tölhöili ihan upouusi vasikka. no, eikun täyskäännös ja hakemaan merkkejä ja pihtejä. Siinä merkatessa sitten selvisikin, kuka ryökäle oli ehtinyt tähän hässäkkään vassun tuuppaamaan.
Se oli Noora, jolla on vielä entinenkin vasikka perässä. Tosin huomenissa vieroitetaan.
Mutta sitten kun meinasin ihan vain huvin vuoksi oikaista koko laitumen halki, niin eikös siellä yhden männyn juurwessa loikoillutkin laina ja sen edessä taas vasikka. Ja eikun taas merkkausvehkeitä hakemaan.
Siinä merkatessa pistin merkille sellaisen jutun, ettei Laina välittänyt, sananmukaisesti kaarvan vertaa vasikastaan. siinä se vassuparka makasi ja tärisi hangella ja vielä varjon puolella.
Jokusia hyväksi havaittuja konsteja koteltuani tulin siihen tulokseen, että vasikka lämpimään ja äkkiä sittemnkin.
Oli suorastaan hengästyttävä homma kantaa tuollainen elottomanvetelä vasikka sieltä hangen läpi edes tielle ja siitä kotiin.
Sinnehän sen sitten lopuksi sain, peti vain pirtin lattialle ja emännän hiustenkuivaaja kehiin. Yli kolmen tunnin lämmittelyn jälkeen tärinä alkoi loppua ja samoihin aikoihin alkoi löytyä jonkinlaista imurefleksiäkin.
Onneksi oli vielä lypsylehmien ajoilta pakasteessa ternimaitoa ja tuttipullo tallessa ja vasikka sai kuin saikin sen ensimmäisen ratkaisevan ternimaitoannoksensa.
Siellä se nyt sitten kuorsaa tyytyväisenä, keskellä pirtin lattiaa.