Joku kirjoitti siitä, että tulevaisuus on sirpaleina. Kummasti sitä ehti 10rv mennessä käymään mielessään tulevaisuutta just sillä hetkellä odottamansa "vauvan" kanssa. Mukamas ei ollut vielä uskaltanut mitään, mutta nyt huomaa monessa kohtaa kotia tai vaikka joulua tai ensi kesään liittyviä juttuja miettiessä oli jo liittänyt tulokkaan niihin. Nyt ei niitä juttuja tulekaan. Tulevaisuudessa ehkä vielä saa vauvan, mutta vielä se tuntuu oudolta, ettei se ole kuitenkaan tämä, jota jo ehti odottaa..
En nyt varsinaisesti hae tällä kirjoituksella mitään, kunhan puran ajatuksia, kun ei tuota vertaistukea oikein muuallakaan ole.
Voin niin tunnistaa itseni tästä. Paljon ehti miettiä ja suunnitella, kunnes ne suunnitelmat yhtäkkiä pyyhitäänkin pois. Aika tyhjä olo kaikenkaikkiaan. Vaikka tiesin että näin voi käydä, niin silti ajattelin että enköhän oo jo oman osuuteni kärsinyt. Nyt keskenmenoja siis takana 4 sekä 1 kohdunulkoinen. Ja näiden välissä 3 loppuun asti kestänyttä raskautta, joissa niissäkin ollut omat komplikaatiot. Ikää tosin jo paljon enemmän, nyt 35, kun taas silloin 23-vuotiaanakun nuorin lapsista syntyi. Miehelläkin ikää 39. Kyllä huomaa vanhempana ressaavansa ihan eritavalla. Olisin niin kovasti juuri tämän pienokaisen halunnut, mutta ehkä aika ei sitten ollut se oikea. Saas nähä koska sitten on sen aika. Kuinka nopeasti te uskallatte yrittää uudestaan? Ootteko oottaneet ensin että hcg laskee nolliin vai?
Mulla jääny jotenkin tosi ikävä fiilis tästä keskenmenosta, lääkäri ja hoitajat(jotka soittaneet) olleet tosi ammattitaidottomia ja empatiakyvyttömiä. Mulle ei ole edes sanottu miten tai kuinka kauan pitäisi odottaa tms.