vierailija
Hei!
Oon taustaillut täällä loppuvuodesta 2018 jolloin aloimme yrittämään esikoista. Kerettiin jo hankkiutua hoitoihin ja ensimmäinen lääkärin aika (siellä oli tarkoitus tehdä ilmeisesti aukkari yms., jonkunlaista suunnitelmaa millä hoidolla aloitetaan) olisi ollut parin viikon päästä, kunnes testi näytti plussaa. Tuossa kierrossa elämäni ensimmäisen kerran tunsin ovulaation.
Lapsemme syntyi 2019 ja vauva vuosi oli rankka. Monet kerrat vaunuja työnnellessä mietin että olisipa tämä sittenkin suotu jollekulle teistä joka osaisi arvostaa tätä lasta enemmän kuin minä. Kadotin vanhan itseni täysin, joka on edelleen kova paikka. Söin väsymykseen ja alakuloisuuteen. Painoa tuli lisää ja voin vielä huonommin. En oikeasti olisi uskonut miten raskaasti kropan muutokset ja kotiäidin nuttura tulisi vaikuttamaan henkiseen hyvinvointiini. Minä, joka en ennen vienyt edes roskapussia ilman laittautumista.
Tiedän, että nämä ajatukset eivät välttämättä sovellu tänne. En vaan tiedä minne muuallekkaan näitä ajatuksia avaisin. Anteeksi.
Mutta. Tähän päivään.
Lapsi on nyt melkein 2v. Lueskelin jo taannoin kohdun poistosta, että minkälainen operaatio se on yms, vannoin etten ikipäivänä halua vauva-aikaa elää uudelleen ja odotan sitä hetkeä innolla kun elämä palaa taas raiteilleen ja tämä kaikki normalisoituu, saan olla taas se oma itseni joka jaksaa välittää ulkonäöstään ja jolle vanhat lempivaatteet mahtuvat päälle...
Nyt kuitenkin aloin miettimään että minkälaista on olla ilman sisaruksia. Onkohan se yksinäistä? Entä jos vuosien päästä tämä kaikki on unohtunut riittävästi ja haluaakin yrittää vielä toista, mutta ikää onkin jo sen verran että biologinen kello ei edes tikitä enää? Kumpaa tulisin katumaan enemmän, sitä lasta joka saattaisi olla olemassa vai sitä että ei edes yritetty? Tällä hetkellä mietin että haluaisin yrittää jaksaa esikoisen vuoksi. Tiedän että hän olisi kuitenkin haltioissaan leikkikaverista. Niin kuin kaikki sanoo, pikkulapsi-aika menee nopeasti. Vaikka välillä on tuntunut että tässä on 2v sijaan vierähtänyt 12v.
Anteeksi vielä. Omasta puolesta voin sanoa, että tämä purkautuminen helpotti kummasti. Toki miehelle voisin kaiken tämän purkaa mutta en jotenkin osaa.
Ihan jokaiselle teille toivon pikkuista syliin, sydän pamppaillen katselen tikkukuvia ja haluan kuvitella niihin jokaiseen kaksi viivaa.
Oon taustaillut täällä loppuvuodesta 2018 jolloin aloimme yrittämään esikoista. Kerettiin jo hankkiutua hoitoihin ja ensimmäinen lääkärin aika (siellä oli tarkoitus tehdä ilmeisesti aukkari yms., jonkunlaista suunnitelmaa millä hoidolla aloitetaan) olisi ollut parin viikon päästä, kunnes testi näytti plussaa. Tuossa kierrossa elämäni ensimmäisen kerran tunsin ovulaation.
Lapsemme syntyi 2019 ja vauva vuosi oli rankka. Monet kerrat vaunuja työnnellessä mietin että olisipa tämä sittenkin suotu jollekulle teistä joka osaisi arvostaa tätä lasta enemmän kuin minä. Kadotin vanhan itseni täysin, joka on edelleen kova paikka. Söin väsymykseen ja alakuloisuuteen. Painoa tuli lisää ja voin vielä huonommin. En oikeasti olisi uskonut miten raskaasti kropan muutokset ja kotiäidin nuttura tulisi vaikuttamaan henkiseen hyvinvointiini. Minä, joka en ennen vienyt edes roskapussia ilman laittautumista.
Tiedän, että nämä ajatukset eivät välttämättä sovellu tänne. En vaan tiedä minne muuallekkaan näitä ajatuksia avaisin. Anteeksi.
Mutta. Tähän päivään.
Lapsi on nyt melkein 2v. Lueskelin jo taannoin kohdun poistosta, että minkälainen operaatio se on yms, vannoin etten ikipäivänä halua vauva-aikaa elää uudelleen ja odotan sitä hetkeä innolla kun elämä palaa taas raiteilleen ja tämä kaikki normalisoituu, saan olla taas se oma itseni joka jaksaa välittää ulkonäöstään ja jolle vanhat lempivaatteet mahtuvat päälle...
Nyt kuitenkin aloin miettimään että minkälaista on olla ilman sisaruksia. Onkohan se yksinäistä? Entä jos vuosien päästä tämä kaikki on unohtunut riittävästi ja haluaakin yrittää vielä toista, mutta ikää onkin jo sen verran että biologinen kello ei edes tikitä enää? Kumpaa tulisin katumaan enemmän, sitä lasta joka saattaisi olla olemassa vai sitä että ei edes yritetty? Tällä hetkellä mietin että haluaisin yrittää jaksaa esikoisen vuoksi. Tiedän että hän olisi kuitenkin haltioissaan leikkikaverista. Niin kuin kaikki sanoo, pikkulapsi-aika menee nopeasti. Vaikka välillä on tuntunut että tässä on 2v sijaan vierähtänyt 12v.
Anteeksi vielä. Omasta puolesta voin sanoa, että tämä purkautuminen helpotti kummasti. Toki miehelle voisin kaiken tämän purkaa mutta en jotenkin osaa.
Ihan jokaiselle teille toivon pikkuista syliin, sydän pamppaillen katselen tikkukuvia ja haluan kuvitella niihin jokaiseen kaksi viivaa.