Niinnojoo, totta. Mäkun olen tottunut siihen, että pikkuvasikat ovat vielä sisätiloissa ni eipä tullut mieleen.
Jatkettaisko juttelua
- Viestiketjun aloittaja diogenes 57
- Ensimmäinen viesti
Mä yritin r.ipuloivalle vieraalle tarjota hiilitabletteja mutta mut estettiin.
Epäilivät kai valelääkäriksi
vierailija
Noita maatalotapahtumia on mukava lukea. Hukkakatti, Nauroin
Sun kannattais miettiä blogia!
Sun kannattais miettiä blogia!
Onhan tuota väsätty jo kuuden vuoden ajan.
vierailija
Hitsi, voisin seurailla sillointällöin. Mut en voi tietenkään täällä kysyä blogi"osoitetta".
Kaupunkiin siirtyneenä olentona kaipaa välillä tuollaisia juttuja. Pitää jalat maassa ja mielen paikoillaan
Heippa!
Joskus on vain sellaisia päiviä, ettei tapahdu mitään. siis mitään sellaista, mikä jäisi mieleen edes seuraavaan päivään asti. Sitten on taas sellaisia, jotka haluaisi unohttaa täysin seuraavaan päivään mennessä.
Mutta onneksi sentään suurin osa päivistä on ihan tavallisia.
Kaikenlaista tehdään ja kaikenlaista tapahtuu. Ja mieleen jää, mitä kulloinkin sattuu.
Tänään yritin saada karjaani innostumaan vedestä. Vastaanotto oli joka laitumella sama, kiitos, mutta eikiitos. Edes näillä kahdella "kuivalla" laitumella ei vesi kelvannut.
Paljon suurempi oli sensijaan innostus, kun vein taas niille rehua.
Neljän päivän jakoväli on tuon kokoisille laumoille sellainen sopiva, ei juuri vielä ole entiset loppu, mutta parhaat palat kuitenkin jo menneet. Rehua ei juurikaan haaskaannu, lauman sisäinen hierarkia pitää huolen, että "huonompi väki" putsaa entiset jämät, ennenkuin niillä on asiaa paremmille mestoille.
Laitumet ovat lopultakin jäätyneet "kiinni". Toisinsanoen pinnat ovat jäätyneet sikäli koviksi, että eläimet eivät enää saa sorkillaan kuorta rikki. Tämä vaihe, ennen lumen tuloa, on hiukan hankala vaihe sikäli, että maan pinta on vieriviereen täynnä kuraan aianaan sotkettuja syvennyksiä. Jos olisi hätäisemmistä elukoista kyse, olisivat sorkka- ja nilkkavauriot jokapäiväistä leipää.
Näillä juhkuroilla ei onneksi ole juurikaan koskaan kiirettä mihinkään.
Viikonlopun ja ensi viikon alun tietämiin tänne pitäisi tulla parikymmentä senttiä uutta lunta. Se ei olisi ollenkaan huono juttu. Sitä voisi jo sitten vaikka kaivella suksetkin esiin. Viime talvena en päässyt kertaakaan hiihtämään. Sitä edellisenä talvena minulla oli sellainen parin kilsan lenkki naapurien hakkuuaukolla, missä oli vähän kallioitakin kiipeiltäviksi. Silloin oli hiihtokeliä parin kuukauden ajan.
Tässä parin kesän aikana naapurin taimikko on lykännyt mittaa sen verran, että mahtaako tuo enää antaa minulle lupaa mennä sinne latupohjaa sotkemaan.
Joskus on vain sellaisia päiviä, ettei tapahdu mitään. siis mitään sellaista, mikä jäisi mieleen edes seuraavaan päivään asti. Sitten on taas sellaisia, jotka haluaisi unohttaa täysin seuraavaan päivään mennessä.
Mutta onneksi sentään suurin osa päivistä on ihan tavallisia.
Kaikenlaista tehdään ja kaikenlaista tapahtuu. Ja mieleen jää, mitä kulloinkin sattuu.
Tänään yritin saada karjaani innostumaan vedestä. Vastaanotto oli joka laitumella sama, kiitos, mutta eikiitos. Edes näillä kahdella "kuivalla" laitumella ei vesi kelvannut.
Paljon suurempi oli sensijaan innostus, kun vein taas niille rehua.
Neljän päivän jakoväli on tuon kokoisille laumoille sellainen sopiva, ei juuri vielä ole entiset loppu, mutta parhaat palat kuitenkin jo menneet. Rehua ei juurikaan haaskaannu, lauman sisäinen hierarkia pitää huolen, että "huonompi väki" putsaa entiset jämät, ennenkuin niillä on asiaa paremmille mestoille.
Laitumet ovat lopultakin jäätyneet "kiinni". Toisinsanoen pinnat ovat jäätyneet sikäli koviksi, että eläimet eivät enää saa sorkillaan kuorta rikki. Tämä vaihe, ennen lumen tuloa, on hiukan hankala vaihe sikäli, että maan pinta on vieriviereen täynnä kuraan aianaan sotkettuja syvennyksiä. Jos olisi hätäisemmistä elukoista kyse, olisivat sorkka- ja nilkkavauriot jokapäiväistä leipää.
Näillä juhkuroilla ei onneksi ole juurikaan koskaan kiirettä mihinkään.
Viikonlopun ja ensi viikon alun tietämiin tänne pitäisi tulla parikymmentä senttiä uutta lunta. Se ei olisi ollenkaan huono juttu. Sitä voisi jo sitten vaikka kaivella suksetkin esiin. Viime talvena en päässyt kertaakaan hiihtämään. Sitä edellisenä talvena minulla oli sellainen parin kilsan lenkki naapurien hakkuuaukolla, missä oli vähän kallioitakin kiipeiltäviksi. Silloin oli hiihtokeliä parin kuukauden ajan.
Tässä parin kesän aikana naapurin taimikko on lykännyt mittaa sen verran, että mahtaako tuo enää antaa minulle lupaa mennä sinne latupohjaa sotkemaan.
Kiitos!
On mukavaa saada myönteistä palautetta.
Sommoron!
Reissupäivä takanapäin.
Sain just uunit tulille, kun emäntä tuli sanomaan, että pukkas sitten Ylöjärven reissun. Utelin heti toiveikkaana, että saadaanko me Jasu taas hoitoon, mutta tällä kertaa ei ollut siitä kyse. Kuopus vain tarvitsi kuljetusapua, höh, vaikka itse on rekkakuski.
No joo, samantien soitti esikoinen, että löytyykö mun varastoistani suksensiteeseen sopivaa kumipalikkaa, vävypoika hakisi sen ehtoommaalla. Löytyihän semmoinenkin ja lupasin vielä ohimennessäni poikkeuttaa sen hänen postilootaansa, hän kun asustelee Nokialla ja se sopi hyvin matkan varrelle.
Ja antaas olla, oltiin tuskin puolessa matkassa, kun nuorempi tyttö soitteli, että poikkeavat huomenissa.
Eli kaikesta näkyy, että arki on alkanut ja lapset heränneet talviuniltansa.
Tultiin takaisin sitten vanhaa ns. pohjoispuolen tietä ja kyyläiltiin millaisia valoja ihmiset pihoillensa olivat viritelleet. Siinä tuli samantien arvioitua ja arvosteltua, missä oli onnituttu hyvin ja missä vähemmän hyvin ja missä ei oltu onnistuttu kerta kaikkiaan ollenkaan valojen määrässä, väreissä ja asettelussa.
Siuro on kaunista seutua kesäaikaan, eikä se näin jouluvalaistuksessaankaan hassummalta näyttänyt.
Mutta kaikista kauneinta oli Karkun raittilla. Oli kuin siellä olisi yhteisestä sopimuksesta tehty kokolailla yhteneväinen valaistus. Valoina oli käytetty lämpimiä sävyjä, lämmin valkoinen, keltainen ja kipinänkeltainen olivat enemmistönä. Seassa muutama kylmä valkoinen.
Mutta se asettelu ja valojen määrä, se oli se paras juttu. Valot olivat asetettu kauniisti ja määrässä oli pysytty kohtuudessa.
Jostakin syystä tällainen näkymä nosti mieleeni kuvan vanhanaikaisesta maalaiskylästä. En todellakaan tiedä, miksi, sillä tuo näkymä ei olisi sopinut sitten millään konstilla niihin muistoihin, jostakin kuuskytluvun alkupuolelta, minne minun lapsuudenmuistoni maalaiskylästä sijoittuvat.
Oli miten oli, tuo näkymä sai hyvälle mielelle.
Reissupäivä takanapäin.
Sain just uunit tulille, kun emäntä tuli sanomaan, että pukkas sitten Ylöjärven reissun. Utelin heti toiveikkaana, että saadaanko me Jasu taas hoitoon, mutta tällä kertaa ei ollut siitä kyse. Kuopus vain tarvitsi kuljetusapua, höh, vaikka itse on rekkakuski.
No joo, samantien soitti esikoinen, että löytyykö mun varastoistani suksensiteeseen sopivaa kumipalikkaa, vävypoika hakisi sen ehtoommaalla. Löytyihän semmoinenkin ja lupasin vielä ohimennessäni poikkeuttaa sen hänen postilootaansa, hän kun asustelee Nokialla ja se sopi hyvin matkan varrelle.
Ja antaas olla, oltiin tuskin puolessa matkassa, kun nuorempi tyttö soitteli, että poikkeavat huomenissa.
Eli kaikesta näkyy, että arki on alkanut ja lapset heränneet talviuniltansa.
Tultiin takaisin sitten vanhaa ns. pohjoispuolen tietä ja kyyläiltiin millaisia valoja ihmiset pihoillensa olivat viritelleet. Siinä tuli samantien arvioitua ja arvosteltua, missä oli onnituttu hyvin ja missä vähemmän hyvin ja missä ei oltu onnistuttu kerta kaikkiaan ollenkaan valojen määrässä, väreissä ja asettelussa.
Siuro on kaunista seutua kesäaikaan, eikä se näin jouluvalaistuksessaankaan hassummalta näyttänyt.
Mutta kaikista kauneinta oli Karkun raittilla. Oli kuin siellä olisi yhteisestä sopimuksesta tehty kokolailla yhteneväinen valaistus. Valoina oli käytetty lämpimiä sävyjä, lämmin valkoinen, keltainen ja kipinänkeltainen olivat enemmistönä. Seassa muutama kylmä valkoinen.
Mutta se asettelu ja valojen määrä, se oli se paras juttu. Valot olivat asetettu kauniisti ja määrässä oli pysytty kohtuudessa.
Jostakin syystä tällainen näkymä nosti mieleeni kuvan vanhanaikaisesta maalaiskylästä. En todellakaan tiedä, miksi, sillä tuo näkymä ei olisi sopinut sitten millään konstilla niihin muistoihin, jostakin kuuskytluvun alkupuolelta, minne minun lapsuudenmuistoni maalaiskylästä sijoittuvat.
Oli miten oli, tuo näkymä sai hyvälle mielelle.
Ehtootapäivää!
Pikkuhiljaa satelee kevyitä pakkaslumihiutaleita.
On kai sitten sitä paljonpuhuttua tyyntä myrskyn edellä. Lopultakin nimittäin näyttää, että sitä lunta tulee ihan siihen vanhaan hyvään malliin. Jos nuo säärohveetat sitten huonostikaan osaavat ennustaa, näyttäisi lumikerros puoleen viikkokkoon mennessä paksunevan runsaalla parillaymmenellä sentillä. Se ei olisi ollenkaan hullumpi ajatus. Ja ennenvanhaanhan sanottiin, että pakkanen pyryn perästä, paha ilma pakkasesta.
Siltä todellakin näyttää, loppuviikoksi on tiedossa lähes parinkymmenen asteen pakkasia. Saas nähä.
Toissa talvena täällä päästiin seitsemääntoista asteeseen, viime talvena taisi olla alin lukema siinä kahdentoista asteen tienoilla. Että onhan tämä nyt luvassa oleva hiukan outoa.
Joskus edellisen kymmenen vaihteen tietämillä oli melkoisia pakkas - ja lumitalvia. Muistan, miten aina aamuisin metsään mennessäni teräketjuötjy oli niin jäykkää, ettei meinannut pytystä pois valua. Ja sitten kun sen sai jotenkuten tulemaan, täytyi se katkaista vesurilla, kun sahan tankki tuli täyteen.
Silloin oli myös lunta, löysää pakkaslunta lähes kuusikymmentä senttiä. Harvensin silloin yhtä suokappaletta, jossa lumikerroksen alla oli vielä hyvällinen suopursu- ja vaivaiskoivukasvusto, joka kannatteli lumikerrosta kymmenkunta senttiä maanpinnan yläpuolella.
Kun siellä rämpi ja vielä yritti jotakin aikaiseksikin saada, ei yhtään pakkanen haitannut, hiki tippui nenänpäästä vaikka mittari näyttelikin jotakin neljännessataa pakkasastetta.
Vaikka ei sillä, on sitä jossakin toisaalla ollut kai vieläkin kylmenpää.
Kerrotaan, miten Vasili soitteli Moskovasta kaverilleen Igorille Siperiaan. Juttelivat siinä niitä näitä ja miten ollakaan, tulivat siinä ilmatkin puheeksi. Vasili uteli oliko siellä pohjoisessa kuinkakin kylmää. Igor siihen, että onhan täällä tollaiset kolme ja puolikymmentä astetta kylmän puolella.
Vasili ihmettelemään että raatiossahan sitä kerrottiin, että viidenkymmenen asteen vaiheilla... Hetken oli linjoilla hiljaista, sitten kuului Igorin murahdus, niin, kyllä kai... tuolla ulkona...
Näyttää kuitenkin siltä, että ainakin tammikuu olisi melko talvinen, ainakin tällä korkeudella.
Pikkuhiljaa satelee kevyitä pakkaslumihiutaleita.
On kai sitten sitä paljonpuhuttua tyyntä myrskyn edellä. Lopultakin nimittäin näyttää, että sitä lunta tulee ihan siihen vanhaan hyvään malliin. Jos nuo säärohveetat sitten huonostikaan osaavat ennustaa, näyttäisi lumikerros puoleen viikkokkoon mennessä paksunevan runsaalla parillaymmenellä sentillä. Se ei olisi ollenkaan hullumpi ajatus. Ja ennenvanhaanhan sanottiin, että pakkanen pyryn perästä, paha ilma pakkasesta.
Siltä todellakin näyttää, loppuviikoksi on tiedossa lähes parinkymmenen asteen pakkasia. Saas nähä.
Toissa talvena täällä päästiin seitsemääntoista asteeseen, viime talvena taisi olla alin lukema siinä kahdentoista asteen tienoilla. Että onhan tämä nyt luvassa oleva hiukan outoa.
Joskus edellisen kymmenen vaihteen tietämillä oli melkoisia pakkas - ja lumitalvia. Muistan, miten aina aamuisin metsään mennessäni teräketjuötjy oli niin jäykkää, ettei meinannut pytystä pois valua. Ja sitten kun sen sai jotenkuten tulemaan, täytyi se katkaista vesurilla, kun sahan tankki tuli täyteen.
Silloin oli myös lunta, löysää pakkaslunta lähes kuusikymmentä senttiä. Harvensin silloin yhtä suokappaletta, jossa lumikerroksen alla oli vielä hyvällinen suopursu- ja vaivaiskoivukasvusto, joka kannatteli lumikerrosta kymmenkunta senttiä maanpinnan yläpuolella.
Kun siellä rämpi ja vielä yritti jotakin aikaiseksikin saada, ei yhtään pakkanen haitannut, hiki tippui nenänpäästä vaikka mittari näyttelikin jotakin neljännessataa pakkasastetta.
Vaikka ei sillä, on sitä jossakin toisaalla ollut kai vieläkin kylmenpää.
Kerrotaan, miten Vasili soitteli Moskovasta kaverilleen Igorille Siperiaan. Juttelivat siinä niitä näitä ja miten ollakaan, tulivat siinä ilmatkin puheeksi. Vasili uteli oliko siellä pohjoisessa kuinkakin kylmää. Igor siihen, että onhan täällä tollaiset kolme ja puolikymmentä astetta kylmän puolella.
Vasili ihmettelemään että raatiossahan sitä kerrottiin, että viidenkymmenen asteen vaiheilla... Hetken oli linjoilla hiljaista, sitten kuului Igorin murahdus, niin, kyllä kai... tuolla ulkona...
Näyttää kuitenkin siltä, että ainakin tammikuu olisi melko talvinen, ainakin tällä korkeudella.
Terppa!
"Ei semmosta vahinkoo, ettei päivää tu, tänäänkin söi aitta rottaan semmosen nyrkin, että sopis läpensä panna." Näin täälläpäin enenvanhaan oli tapana ilmaista, ettei kaikki ollut ihan putkeen mennyt.
Yöksi oli luvattu kovaa lumimyrskyä. Jonkin verran siellä tuuli puhaltelikin, mutta lumen tulo jäi melko vaatimattomaksi. Vaikea sanoa, kun se oli kinostunut toisin paikoin ja toisin paikoin taas paistoi maa vallan lumettomana. päättelin, että en aloita minkäänvaltakunnan lumitöitä ennenkuin myräkkä on ohi. Lähdettiin siis jakamaan rehua karjalle.
Olin onneksi eilen, sananmukaisesti hyvän sään aikana, laittanut ketjut valmettiin. Vein ensin pojille, kuten yleensäkin. Siellä huomasin taas pari katkennutta aitatolppaa. En siinä kiireessä ehtinyt kummenpaa kuin vedin aidan pystyyn merkkinauhalla ja jätin varsinaisen korjauksen huomiseen.
Pojilla taisi olla hiukan rauhaton yö takana myrskyn vuoksi. Se on ihan yleistä meillä, kun elukat yleensä viettävät yönsä metsässä. ja tällaisilla keleillä siellä on varmasti melkoinen kohina ja rytinä.
Oli niin unisen Ja hitaan oloista sakkia, ettei veräjääkään tullut pannuksi kiinni paalien jaon ajaksi.
Vasta, kun olin jo poistunut pelipaikalta noiden tunnetusti pitkäpiuhaisten elikoiden mieleen juolahti, että sinnehän tuotiin syötävää, kas ihmettä, pitää mennä tsekkaamaan.
Sama juttu Kunkun laitumella. Tavallisesti se porukka parveilee veräjällä ja on heti valmis pujahtamaan ulos kun vain silmä välttää. Tänään eivät juurikaan piitanneet, enenpi sellainen evvk- tunnelma oli yleiseti vallalla.
Ainoastaa pikkuneitien laitumella oltiin pirteitä. Niillä kahdella on tietysti siellä keskenään niin tylsää, että mikä hyvänsä vaihteluksi sanottava kelpaa.
Mammojen palia kasata ottaessani sain aikaiseksi öljylähteen. Kuormaajan käännön letku sanoutui irti tehtävästään kerta kaikkiaan ja hyvin yksiselitteisesti. Onneksi on koneessa bioöljyt.
Teetin uuden letkun samantien, mutta ehti kuitenkin tulla sikäli hämy, että mammat saavat varrota pöperöitään huomisaamuun.
Sillä aikaa oli kuopus tullut hakemaan polttopuita ja oli joutessaan laittanut mönkkäriin puskulevyn paikoilleen ja lykki pihan puhtaaksi lumesta.
Nyt sitä lunta on taas tullut jo enemmän, mitä aamusella, sillä tuuli on tyyntynyt ja lumet tulevat alas sensijaan, että lentäisivät vain paikasta toiseen. No, huomenna sitten, pyryn loputtua uusiksi.
"Ei semmosta vahinkoo, ettei päivää tu, tänäänkin söi aitta rottaan semmosen nyrkin, että sopis läpensä panna." Näin täälläpäin enenvanhaan oli tapana ilmaista, ettei kaikki ollut ihan putkeen mennyt.
Yöksi oli luvattu kovaa lumimyrskyä. Jonkin verran siellä tuuli puhaltelikin, mutta lumen tulo jäi melko vaatimattomaksi. Vaikea sanoa, kun se oli kinostunut toisin paikoin ja toisin paikoin taas paistoi maa vallan lumettomana. päättelin, että en aloita minkäänvaltakunnan lumitöitä ennenkuin myräkkä on ohi. Lähdettiin siis jakamaan rehua karjalle.
Olin onneksi eilen, sananmukaisesti hyvän sään aikana, laittanut ketjut valmettiin. Vein ensin pojille, kuten yleensäkin. Siellä huomasin taas pari katkennutta aitatolppaa. En siinä kiireessä ehtinyt kummenpaa kuin vedin aidan pystyyn merkkinauhalla ja jätin varsinaisen korjauksen huomiseen.
Pojilla taisi olla hiukan rauhaton yö takana myrskyn vuoksi. Se on ihan yleistä meillä, kun elukat yleensä viettävät yönsä metsässä. ja tällaisilla keleillä siellä on varmasti melkoinen kohina ja rytinä.
Oli niin unisen Ja hitaan oloista sakkia, ettei veräjääkään tullut pannuksi kiinni paalien jaon ajaksi.
Vasta, kun olin jo poistunut pelipaikalta noiden tunnetusti pitkäpiuhaisten elikoiden mieleen juolahti, että sinnehän tuotiin syötävää, kas ihmettä, pitää mennä tsekkaamaan.
Sama juttu Kunkun laitumella. Tavallisesti se porukka parveilee veräjällä ja on heti valmis pujahtamaan ulos kun vain silmä välttää. Tänään eivät juurikaan piitanneet, enenpi sellainen evvk- tunnelma oli yleiseti vallalla.
Ainoastaa pikkuneitien laitumella oltiin pirteitä. Niillä kahdella on tietysti siellä keskenään niin tylsää, että mikä hyvänsä vaihteluksi sanottava kelpaa.
Mammojen palia kasata ottaessani sain aikaiseksi öljylähteen. Kuormaajan käännön letku sanoutui irti tehtävästään kerta kaikkiaan ja hyvin yksiselitteisesti. Onneksi on koneessa bioöljyt.
Teetin uuden letkun samantien, mutta ehti kuitenkin tulla sikäli hämy, että mammat saavat varrota pöperöitään huomisaamuun.
Sillä aikaa oli kuopus tullut hakemaan polttopuita ja oli joutessaan laittanut mönkkäriin puskulevyn paikoilleen ja lykki pihan puhtaaksi lumesta.
Nyt sitä lunta on taas tullut jo enemmän, mitä aamusella, sillä tuuli on tyyntynyt ja lumet tulevat alas sensijaan, että lentäisivät vain paikasta toiseen. No, huomenna sitten, pyryn loputtua uusiksi.
Ehtoota kaikille!
Pakkanen pyryn perästä... ja niinpoispäin.
Nyt on sitten sen pakkasen vuoro. Lukemat mittarissa laskevat hitaasti mutta sitäkin varmemmin, nyt on jo kymmenen astetta alitettu.
Aamu ei alkanut A:lla vaan lumitöillä. Siinä hommassa en saanut yhtään terveellistä hyötyliikuntaa, mutta sitäkin enemmän raitista ilmaa. Siinä lämmityshommien lomassa piti käydä vielä vaihtamassa se eilen puhjennut kuormaajan letkukin ja sitten saivat mammatkin purtavaa.
Lunta tuli ehkä kolmannes siitä, mitä tännepäin oli ennustettu, toivottavasti pakkasen kanssa käy samoin.
Äsken juuri soiteltiin kalkitusfirmasta, että huopmenna tulee kalkit ja levittäjät samantien. Hyvä, että maat ehtivät hiukan jäätyä, ei tule niin pahoja jälkiä. Toivottavasti saavat levittimensä pelaamaan pakasessa. Vai tuovatko kalkin kuivana, en tiedä. No, ei ole varsinaiseti minun päänsärkyäni, se juttu.
Tuolla toisaalla käytiin keskustelua perunoista. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että potut pottuina.
Mutta tuosta tuli mieleen, että kuinkahan paljon olen viljellyt sellaista, mistä en itse pidä ollenkaan. Kyllähän Siperia opettaa, kuten tiedetään, ja moneen sorttiin on olut pakko tottua, koska reseptiikka on osa myyntityötä. Niin monta kertaa on tullut vastaan kysymys, että miten tätä käytetään.
Noin yksinkertaisuudessaan asia kai on niin, että kaikki ruoka on syötäväksi tarkoitettu ja minkään raaka-aineen käyttö ei ole ihan yksiselitteistä. Siksi tulee lähes aina tehdyksi vastakysymys, että mitä olet siitä ajatellut tekeväsi.
Tyttäreni oli joskus opiskeluaikanaan Bauhausissa puutarhamyyjänä ja hänellä oli aina vakiovastaus, kun joku kysyi jonkin kasvin hoidosta. Ohjeeksi tuli aina, että puolivarjo ja sopiva kastelu. Tällä ohjeella ei käytännössä ollut mitään arvoa, mutta asiakas tunsi saaneensa asiantuntevaa palvelua ja opastusta.
Minun työssäni ei tällainen yleisvastaus onnistuisi ensimmäistä asiakasta pitemmälle. Siksi on ollut pakko kokeilla kaikenlaista ja siinä sivussa on tullut totutelluksi vähän kaikenlisiin makuihinkin.
En voi sanoa, että pitäisin kaikesta, mitä olen saanut aikaiseksi, mutta voinpahan sitten ainakin neuvoa, mitä ei kannata tehdä. Sitäpaitsi tässäkin on kyse makuasioista ja tunnettu tosiasiahan on se, että makua on vain kahta sorttia, nimittäin oma ja huono. Vain hurskastelijat väittävät muuta.
Monta kertaa on myös näissä neuvontahommissa tullut mieleen vaha juttu naapurikylältä.
Neljä-, viisi, ja taisi vielä kuusikymmenluvullakin tuolla naapurikylän puolella vaikutti yksi Vormiston Kalle. Hänellä oli mylly ja saha Munkinkoskessa ja siksi häntä kylällä sanottiinkin Mylläriksi tai sitten Munkkimylläriksi.
Hän siis sahasi talvikaudet ja höyläsi kesäisin. Kaiken muun höylätavaran lisäksi hän teki paatinlautoja. Häntä itseäänkin mainittiin melko hyväksi venemestariksi.
Tuli siis joku taas häneltä paatiaineita ostamaan. Siihen aikaan oli kaupanteko vielä melko rauhallista, juteltiin kaikenlaista maan ja taivaan väliltä ja kauppaa tetiin siinä ikäänkuin sivussa. Mylläri sitten jossakin vaiheessa tuli kysyneeksi sitäkin, oliko ostaja koskaan ennen tehnyt venettä. Saatuaan kieltävän vastauksen hän tuntui kokonaan menettäneen kaikenlaisen mielenkiinnon koko juttuun. Lopulta ostaja hermostui ja kysäisi hiukan tiukempaan sävyyn, että myytkö sinä niitä lautoja vai et. Mylläri katseli vähän aikaa ostajaa nenänvarttaan pitkin ja ärähti lopuksi: Pakkohan mun on niitä myydä, kuma sillä kerran elän, mutta tulee vaan sääli hyviä lautoja.
Vaikka tämä joskus on mielessänikin käynyt, en ole koskaan asiakkaaseen tuolla tavoin suhtautunut.
Mutta juu, huomisaamuna pitäisi herätä viiteentoista pakkasasteeseen. Toivottavasti ei kuitenkaan tuolla makuukammarin puolella. Mutta sellainen mukavan raikas talvipäivä edessäpäin.
Pakkanen pyryn perästä... ja niinpoispäin.
Nyt on sitten sen pakkasen vuoro. Lukemat mittarissa laskevat hitaasti mutta sitäkin varmemmin, nyt on jo kymmenen astetta alitettu.
Aamu ei alkanut A:lla vaan lumitöillä. Siinä hommassa en saanut yhtään terveellistä hyötyliikuntaa, mutta sitäkin enemmän raitista ilmaa. Siinä lämmityshommien lomassa piti käydä vielä vaihtamassa se eilen puhjennut kuormaajan letkukin ja sitten saivat mammatkin purtavaa.
Lunta tuli ehkä kolmannes siitä, mitä tännepäin oli ennustettu, toivottavasti pakkasen kanssa käy samoin.
Äsken juuri soiteltiin kalkitusfirmasta, että huopmenna tulee kalkit ja levittäjät samantien. Hyvä, että maat ehtivät hiukan jäätyä, ei tule niin pahoja jälkiä. Toivottavasti saavat levittimensä pelaamaan pakasessa. Vai tuovatko kalkin kuivana, en tiedä. No, ei ole varsinaiseti minun päänsärkyäni, se juttu.
Tuolla toisaalla käytiin keskustelua perunoista. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että potut pottuina.
Mutta tuosta tuli mieleen, että kuinkahan paljon olen viljellyt sellaista, mistä en itse pidä ollenkaan. Kyllähän Siperia opettaa, kuten tiedetään, ja moneen sorttiin on olut pakko tottua, koska reseptiikka on osa myyntityötä. Niin monta kertaa on tullut vastaan kysymys, että miten tätä käytetään.
Noin yksinkertaisuudessaan asia kai on niin, että kaikki ruoka on syötäväksi tarkoitettu ja minkään raaka-aineen käyttö ei ole ihan yksiselitteistä. Siksi tulee lähes aina tehdyksi vastakysymys, että mitä olet siitä ajatellut tekeväsi.
Tyttäreni oli joskus opiskeluaikanaan Bauhausissa puutarhamyyjänä ja hänellä oli aina vakiovastaus, kun joku kysyi jonkin kasvin hoidosta. Ohjeeksi tuli aina, että puolivarjo ja sopiva kastelu. Tällä ohjeella ei käytännössä ollut mitään arvoa, mutta asiakas tunsi saaneensa asiantuntevaa palvelua ja opastusta.
Minun työssäni ei tällainen yleisvastaus onnistuisi ensimmäistä asiakasta pitemmälle. Siksi on ollut pakko kokeilla kaikenlaista ja siinä sivussa on tullut totutelluksi vähän kaikenlisiin makuihinkin.
En voi sanoa, että pitäisin kaikesta, mitä olen saanut aikaiseksi, mutta voinpahan sitten ainakin neuvoa, mitä ei kannata tehdä. Sitäpaitsi tässäkin on kyse makuasioista ja tunnettu tosiasiahan on se, että makua on vain kahta sorttia, nimittäin oma ja huono. Vain hurskastelijat väittävät muuta.
Monta kertaa on myös näissä neuvontahommissa tullut mieleen vaha juttu naapurikylältä.
Neljä-, viisi, ja taisi vielä kuusikymmenluvullakin tuolla naapurikylän puolella vaikutti yksi Vormiston Kalle. Hänellä oli mylly ja saha Munkinkoskessa ja siksi häntä kylällä sanottiinkin Mylläriksi tai sitten Munkkimylläriksi.
Hän siis sahasi talvikaudet ja höyläsi kesäisin. Kaiken muun höylätavaran lisäksi hän teki paatinlautoja. Häntä itseäänkin mainittiin melko hyväksi venemestariksi.
Tuli siis joku taas häneltä paatiaineita ostamaan. Siihen aikaan oli kaupanteko vielä melko rauhallista, juteltiin kaikenlaista maan ja taivaan väliltä ja kauppaa tetiin siinä ikäänkuin sivussa. Mylläri sitten jossakin vaiheessa tuli kysyneeksi sitäkin, oliko ostaja koskaan ennen tehnyt venettä. Saatuaan kieltävän vastauksen hän tuntui kokonaan menettäneen kaikenlaisen mielenkiinnon koko juttuun. Lopulta ostaja hermostui ja kysäisi hiukan tiukempaan sävyyn, että myytkö sinä niitä lautoja vai et. Mylläri katseli vähän aikaa ostajaa nenänvarttaan pitkin ja ärähti lopuksi: Pakkohan mun on niitä myydä, kuma sillä kerran elän, mutta tulee vaan sääli hyviä lautoja.
Vaikka tämä joskus on mielessänikin käynyt, en ole koskaan asiakkaaseen tuolla tavoin suhtautunut.
Mutta juu, huomisaamuna pitäisi herätä viiteentoista pakkasasteeseen. Toivottavasti ei kuitenkaan tuolla makuukammarin puolella. Mutta sellainen mukavan raikas talvipäivä edessäpäin.
Talvista talvisempaakin iltaa vain kaikille!
Oikein kunnon pakkaspäivä takana, ties kuinka moneen vuoteen. Aamusella mittari näytti 24,8 astetta. Ensi ajatus tietysti oli, että mistäpäin pitää vesijohtoja ruveta sulattelemaan. Pikaisen tarkastuksen jälkeen näytti siltä, ettei mitään ollut jäässä. Helpotuksen huokaus.
Siinä kun oli saatu uunit tulille olikin hyvää aikaa lähteä katsomaan noita sorkkijooneja, että ovatko vallan jäätyneet maahan kiinni sorkistaan. Hiukan huurteisen näköistä porukkaa oli vastassa. Mutta muuten ei kellään näyttänyt olevan sanottavaakaan huomauttamista oloistaan.
Huomenissa pitänee kaivella vanha kunnon soppatykki esiin, että saa niille hiukan lämpimämpää vettä. Vaikkeivat ne edellisellä kierroksella vedestä piitanneetkaan, voi nyt jo olla toisenlainen meininki.
Eilen, heti aamukahdeksalta tulivat "kalkkikset". He hoituivat homman sikäli keskenään, ettei minulla ollut muuta tehtävää kuin näyttää, mihin levitetään.
Eilispäivänä otin myös kelkan esiin pressun alta ja herättelin sen kesäunelmista karuun todellisuuteen. Ostin tämän toissakeväänä edellisen kelkan katkaistua mattonsa kesken menon. Käytettykin matto olisi kolminkertaistanut kelkan arvon, joten oli aika vaihtaa. Viime talvenahan ei täällä kelkkakelejä ollut, etten päässyt edes kokeilemaan. Tämä oli siis koeajo "uudella" kelkalla. Onhan tällä jo neljä vuosikymmentä takanaan, ettei enää ihan udenuutukainen ole.
Mutta hyvin se vaan käyntiin hörähti, eikä sen kyydissä sitten muutenkaan sanomista ollut. Jos talviset kelit jatkuvat, tämä saa korvata mönkijän laitumien talvihuollossa.
Huominen päivä on vielä melko kylmä, mutta sitten pitäisi lauhtua ja tulla hiukan lunta. Ja kaikkein omituisimmalta tuntuu, että yhtenä päivänä ennusteessa on pari pakkasastetta ja sataa vettä. Toivottavasti ei tarvitse sinä päivänä olla liikenteessä. Saattaapi olla vähän luikasta.
Oikein kunnon pakkaspäivä takana, ties kuinka moneen vuoteen. Aamusella mittari näytti 24,8 astetta. Ensi ajatus tietysti oli, että mistäpäin pitää vesijohtoja ruveta sulattelemaan. Pikaisen tarkastuksen jälkeen näytti siltä, ettei mitään ollut jäässä. Helpotuksen huokaus.
Siinä kun oli saatu uunit tulille olikin hyvää aikaa lähteä katsomaan noita sorkkijooneja, että ovatko vallan jäätyneet maahan kiinni sorkistaan. Hiukan huurteisen näköistä porukkaa oli vastassa. Mutta muuten ei kellään näyttänyt olevan sanottavaakaan huomauttamista oloistaan.
Huomenissa pitänee kaivella vanha kunnon soppatykki esiin, että saa niille hiukan lämpimämpää vettä. Vaikkeivat ne edellisellä kierroksella vedestä piitanneetkaan, voi nyt jo olla toisenlainen meininki.
Eilen, heti aamukahdeksalta tulivat "kalkkikset". He hoituivat homman sikäli keskenään, ettei minulla ollut muuta tehtävää kuin näyttää, mihin levitetään.
Eilispäivänä otin myös kelkan esiin pressun alta ja herättelin sen kesäunelmista karuun todellisuuteen. Ostin tämän toissakeväänä edellisen kelkan katkaistua mattonsa kesken menon. Käytettykin matto olisi kolminkertaistanut kelkan arvon, joten oli aika vaihtaa. Viime talvenahan ei täällä kelkkakelejä ollut, etten päässyt edes kokeilemaan. Tämä oli siis koeajo "uudella" kelkalla. Onhan tällä jo neljä vuosikymmentä takanaan, ettei enää ihan udenuutukainen ole.
Mutta hyvin se vaan käyntiin hörähti, eikä sen kyydissä sitten muutenkaan sanomista ollut. Jos talviset kelit jatkuvat, tämä saa korvata mönkijän laitumien talvihuollossa.
Huominen päivä on vielä melko kylmä, mutta sitten pitäisi lauhtua ja tulla hiukan lunta. Ja kaikkein omituisimmalta tuntuu, että yhtenä päivänä ennusteessa on pari pakkasastetta ja sataa vettä. Toivottavasti ei tarvitse sinä päivänä olla liikenteessä. Saattaapi olla vähän luikasta.
Sunnuntaehtoota, hyvät immeiset!
Niinpäs sitä vain kävikin pakkasille ihan kuin entiselle piialle, seläälleen meni.
Mutta hei, ei huolita siitä nyt.
Sitäpaitsi tänä aamuna talvinen luonto näytti taas parhaintaan. Kostea ilma oli huurtanut puut ja puskat paksuun pumpuliinsa. Ja vaikka taivas oli harmaan usvan peittämä, jostakin tuolta usvan lävitse tunkeutui nousevan auringon heikko punainen kajastus. Se värjäsi kaiken juuri ja juuri havaittavalla punerruksellaan kuin lupauksena siitä, että tuolla jossakin se kevät ja valo, kirkkaus ja lämpö odottelee vain aikaa kuluvaksi.
En pidä äärioloista, mutta syksy ja talvi ovat ne vuodenajat, joita en antaisi pois.
Päivällä kävin ajelemassa kelkalla jälkiä jäätymään tuleville savottamailleni. Näyttää siltä, että pääsen taas harventamaan tuota suokappaletta nyt, kun ojat taas jäätyvät.
Näinä pakkaspäivinä sain myös ihan sananmukaisesti kouriintuntuvan muistutuksen siitä, miksi jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle. Selkä- ja kaularangan vikojen vuoksi käteni ja toinen jalkani menivät taas lähes toimimattomiksi. Sitä tapahtuu joskus jopa helteilläkin, mutta kun lämpötila alittaa 15 miinusastetta, se on jatkuva riesa. Silloin on vain otettava rauhallisesti ja vältettävä kylmää parhaansa mukaan.
Reippaan kelkkailuharrastukseni päälle käväisin vielä pikku kävelylenkillä. Tietysti siinä ensin tuli katsastetuiksi laitumet, sen jälkeen seurasi risukkorämpimistä ja kalliokiipeilyä.
Muistan jonakin paksulumisena talven tehneeni täällä päätehakkuuta. Tämän samaisen kallion taakse oli kinostanut lähes kahden metrin hanki. Puut piti aina kaataa ristikolle, ettei jokaista olisi tarvinnut kaivaa erikseen esiin karsittavaksi.
Ja nyt täällä pitäisi taas harventaa hiukkasen.
Ja jotkut itkevät metsien häviämistä. Eivät ne ainakaan Suomesta häviä.
Tulee mieleen Ukko Ruuhveltin tokaisu: maailman sivun on ämmät pelännyt maailmanloppua ja ukot metsien loppua, muttei kumpaakaan vain kuulu tulevaksi.
Ja kaikkihan sen nyt tietävät, että mainittu ukko isännöi 1800-luvun loppupuolella Iisalmen pappilaa. Ja oli Juhani Ahon isä.
Että kyllä hänen oikeastaan olisi luullut olevan kiinnostunut, no, ainakin maailmanlopusta.
Eilen poikkesi kuopus perheineen. Heidän pikkunassikkansa kävelee jo tukevasti. Ja on kiinni joka paikassa kuin takiainen. Ja kiipeää joka mahdolliseen paikkaan ja putoaa päälleen ja huutaa kuin hinaaja ja kiipeää taas. Eli ihan ilmeisesti tullut isäänsä ja pappaansa. Ulkonäöltään muistuttaa kyllä enemmänkin äitinsä isää. Mutta mitäs siitä, kunhan on vain tämä meikäläinen pahansisuisuus siirtynyt taas sukupolvella eteenpäin.
Niinpäs sitä vain kävikin pakkasille ihan kuin entiselle piialle, seläälleen meni.
Mutta hei, ei huolita siitä nyt.
Sitäpaitsi tänä aamuna talvinen luonto näytti taas parhaintaan. Kostea ilma oli huurtanut puut ja puskat paksuun pumpuliinsa. Ja vaikka taivas oli harmaan usvan peittämä, jostakin tuolta usvan lävitse tunkeutui nousevan auringon heikko punainen kajastus. Se värjäsi kaiken juuri ja juuri havaittavalla punerruksellaan kuin lupauksena siitä, että tuolla jossakin se kevät ja valo, kirkkaus ja lämpö odottelee vain aikaa kuluvaksi.
En pidä äärioloista, mutta syksy ja talvi ovat ne vuodenajat, joita en antaisi pois.
Päivällä kävin ajelemassa kelkalla jälkiä jäätymään tuleville savottamailleni. Näyttää siltä, että pääsen taas harventamaan tuota suokappaletta nyt, kun ojat taas jäätyvät.
Näinä pakkaspäivinä sain myös ihan sananmukaisesti kouriintuntuvan muistutuksen siitä, miksi jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle. Selkä- ja kaularangan vikojen vuoksi käteni ja toinen jalkani menivät taas lähes toimimattomiksi. Sitä tapahtuu joskus jopa helteilläkin, mutta kun lämpötila alittaa 15 miinusastetta, se on jatkuva riesa. Silloin on vain otettava rauhallisesti ja vältettävä kylmää parhaansa mukaan.
Reippaan kelkkailuharrastukseni päälle käväisin vielä pikku kävelylenkillä. Tietysti siinä ensin tuli katsastetuiksi laitumet, sen jälkeen seurasi risukkorämpimistä ja kalliokiipeilyä.
Muistan jonakin paksulumisena talven tehneeni täällä päätehakkuuta. Tämän samaisen kallion taakse oli kinostanut lähes kahden metrin hanki. Puut piti aina kaataa ristikolle, ettei jokaista olisi tarvinnut kaivaa erikseen esiin karsittavaksi.
Ja nyt täällä pitäisi taas harventaa hiukkasen.
Ja jotkut itkevät metsien häviämistä. Eivät ne ainakaan Suomesta häviä.
Tulee mieleen Ukko Ruuhveltin tokaisu: maailman sivun on ämmät pelännyt maailmanloppua ja ukot metsien loppua, muttei kumpaakaan vain kuulu tulevaksi.
Ja kaikkihan sen nyt tietävät, että mainittu ukko isännöi 1800-luvun loppupuolella Iisalmen pappilaa. Ja oli Juhani Ahon isä.
Että kyllä hänen oikeastaan olisi luullut olevan kiinnostunut, no, ainakin maailmanlopusta.
Eilen poikkesi kuopus perheineen. Heidän pikkunassikkansa kävelee jo tukevasti. Ja on kiinni joka paikassa kuin takiainen. Ja kiipeää joka mahdolliseen paikkaan ja putoaa päälleen ja huutaa kuin hinaaja ja kiipeää taas. Eli ihan ilmeisesti tullut isäänsä ja pappaansa. Ulkonäöltään muistuttaa kyllä enemmänkin äitinsä isää. Mutta mitäs siitä, kunhan on vain tämä meikäläinen pahansisuisuus siirtynyt taas sukupolvella eteenpäin.
Ehtoota vaan kaikille!
Tämmöinen sattui silmään Maaseudun Tulevaisuuden etusivulta.
Mitäs tuumitte?
Kuula: Eläinten teollinen käyttö muistuttaa Saatanan tuhotekoja – Jeesuksen seuraaja ei voi osallistua nykyiseen kaltoinkohteluun
Perinteisesti kristityt ovat ajatelleet, että eläimet on luotu ihmistä varten. Eläimet kuuluvat kuitenkin Jumalalle, eivät meille.
Eläimet on luotu ihmistä varten ja hänen tarpeitaan tyydyttämään, sanoo kristikunnan perinteinen ”viisaus”. Niinpä saamme käyttää eläimiä kuten hyväksi näemme, kunhan vältämme kohtuutonta kärsimystä.
Aivan väärin. Eläimet ovat tuntoisia olentoja, tietysti kehitysasteestaan riippuen. Ne kokevat todellisuuden tietynlaisena. Niillä on tarpeita, ne iloitsevat, leikkivät ja kärsivät. Siksi niiden onnea ei saa riistää yhtään sen enempää kuin ihmistenkään. Jo yleinen myötätunnon etiikka tietää tämän.
Kristillinen luomisteologia lisää vielä kierroksia. Eläimet kuuluvat Jumalalle, eivät meille. Niinpä niillä on oikeus vapauteen ja elämään.
Jotkut sanovat, että Jumalan kuvina ihmisillä on kuitenkin erityisasema luomakunnassa. Okei, sovitaan että on. Mutta tästä ei seuraa lupaa käyttää eläimiä hyväksi miten vain.
Jumalan kuvina olemme hyvän Luojan erityisiä merkkejä luomakunnassa. Jumala ei riistä tai kiduta ketään, joten meilläkään ei ole lupaa siihen. Sen sijaan meidän tulee henkiä rakkautta ja huolenpitoa kaikkea elävää kohtaan. Jumalan kuvana oleminen kutsuu viljelemään ja varjelemaan, ei omistamaan ja orjuuttamaan.
Viaton maitokin on kauhea tuote, kun tarkemmin ajattelee.
Toki langenneessa maailmassa moni asia on pielessä. Selviytyäkseen hengissä ihminen on joutunut syömään eläimiä ja hyödyntämään niitä muutenkin. Jumala sallii tämän, mutta vain tiettyyn mittaan asti.
Nykyisessä tilanteessa on kyse jostain aivan muusta. Ihminen pitää valtavasti hyötyeläimiä, niitä on moninkertaisesti vapaana luonnossa liikkuviin verrattuna. Koska ne on jalostettu mahdollisimman tehokkaiksi raaka-aineiden tuottajiksi, niillä on monenlaisia vaivoja ja tauteja. Niitä säilytetään ahtaissa häkeissä, navetoissa ja altaissa, joissa ne kasvatetaan pikavauhtia lihoiksi. Niiden elämällä ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin tarjota kehonsa ihmisen hyödykkeeksi.
Totuus on inhottava. Viaton maitokin on kauhea tuote, kun tarkemmin ajattelee: lehmä keinosiemennetään, sen poikanen otetaan pois ja sitten siltä lypsetään maitoa näännyksiin asti.
Tällainen eläinten massakäyttö ei ole nykyään mitenkään välttämätöntä. Päinvastoin. Ilmastokin voisi paremmin, jos luopuisimme lihasta. Siksi on selvää, ettei nykytilanne mene Jumalan sallimusten piiriin. Sitä jatkaessamme emme mitenkään ilmaise Jumalan rakkautta, vaan saatanallista julmuuttahan se on. Olemme muuttaneet puutarhaplaneettamme valtavaksi eläintehtaaksi, jossa tuntoisista olennoista tehdään orjia ja esineitä.
Eivät ihmiset tarvitse pelastajaa, vaan heidän keskitysleireissään kärsivät eläinparat.
Kristillinen luomisoppi puhuu siis eläinten tehokäyttöä vastaan. Vielä suurempi vastalause nousee kristinuskon ydinideasta, inkarnaatiosta. Ihmiselämänsä kautta Jumalan Poika samaistui luotujensa kärsimykseen, joten hän tuntee myös eläinkunnan ahdingon ihmisten käsissä. Jeesuksen sana ”minkä te teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette minulle” ei siis puhu vain siitä, miten kohtelemme toisia ihmisiä.
Jumalan Pojan maanpäällisen elämän pitäisi näyttää meille esimerkkiä. Hän auttoi heikoimmassa asemassa olevia, sorrettuja ja kärsiviä. Tämä kutsu myötätuntoon koskee myös suhdettamme eläimiin. Jeesuksen seuraaja ei voi mitenkään osallistua nykyisenkaltaiseen eläinten kohteluun.
Sanotaan sama vielä toisella tavalla. Jos Jeesus syntyisi nykyajan eläinten hehtaaritalliin, hän muuttaisi suunnitelmiaan saman tien. Eivät ihmiset tarvitse pelastajaa, vaan heidän keskitysleireissään kärsivät eläinparat.
Nämä pointit ovat häkellyttäviä. Silti niitä on vaikea vastustaa. Yksityiskohdista saa neuvotella ja käytännön ongelmat ovat suuria, mutta itse asia on kiistaton. Kristityn täytyy irtisanoutua eläinten tehokäytöstä. Miten hän voi hyvillä mielin kiittää Jumalaa kanaviillokistaan, kun tietää piinakertomuksen sen taustalla?
Kirjoittaja on ahaa-elämyksiin addiktoitunut etsijä. Ja löytäjä. Taipumusta yläpilviajatteluun. Pappi, teologian tohtori ja tietokirjailija.
Että semmosta tällä kerralla. On sitä tähänkin asti saanut tottua jos jonkinlaisiin kommentteihin, mutta tämä on vallan uutta. Todella mielenkiintoista.
Kun sitä tähän asti on saanut opetella olemaan lainsuojaton maallisessa mielessä, nyt olaan sitä sitten hengellisestikin.
Piti kirjoitella tänään jostakin aivan muusta, mutta nyt ei oikein ole haluja jatkaa tämän pitemmälle tällä kertaa.
Ehkä sitten taas joskus enemmänkin.
Tämmöinen sattui silmään Maaseudun Tulevaisuuden etusivulta.
Mitäs tuumitte?
Kuula: Eläinten teollinen käyttö muistuttaa Saatanan tuhotekoja – Jeesuksen seuraaja ei voi osallistua nykyiseen kaltoinkohteluun
Perinteisesti kristityt ovat ajatelleet, että eläimet on luotu ihmistä varten. Eläimet kuuluvat kuitenkin Jumalalle, eivät meille.
- 18.01.2021 13:05
- Kari Kuula
Eläimet on luotu ihmistä varten ja hänen tarpeitaan tyydyttämään, sanoo kristikunnan perinteinen ”viisaus”. Niinpä saamme käyttää eläimiä kuten hyväksi näemme, kunhan vältämme kohtuutonta kärsimystä.
Aivan väärin. Eläimet ovat tuntoisia olentoja, tietysti kehitysasteestaan riippuen. Ne kokevat todellisuuden tietynlaisena. Niillä on tarpeita, ne iloitsevat, leikkivät ja kärsivät. Siksi niiden onnea ei saa riistää yhtään sen enempää kuin ihmistenkään. Jo yleinen myötätunnon etiikka tietää tämän.
Kristillinen luomisteologia lisää vielä kierroksia. Eläimet kuuluvat Jumalalle, eivät meille. Niinpä niillä on oikeus vapauteen ja elämään.
Jotkut sanovat, että Jumalan kuvina ihmisillä on kuitenkin erityisasema luomakunnassa. Okei, sovitaan että on. Mutta tästä ei seuraa lupaa käyttää eläimiä hyväksi miten vain.
Jumalan kuvina olemme hyvän Luojan erityisiä merkkejä luomakunnassa. Jumala ei riistä tai kiduta ketään, joten meilläkään ei ole lupaa siihen. Sen sijaan meidän tulee henkiä rakkautta ja huolenpitoa kaikkea elävää kohtaan. Jumalan kuvana oleminen kutsuu viljelemään ja varjelemaan, ei omistamaan ja orjuuttamaan.
Viaton maitokin on kauhea tuote, kun tarkemmin ajattelee.
Toki langenneessa maailmassa moni asia on pielessä. Selviytyäkseen hengissä ihminen on joutunut syömään eläimiä ja hyödyntämään niitä muutenkin. Jumala sallii tämän, mutta vain tiettyyn mittaan asti.
Nykyisessä tilanteessa on kyse jostain aivan muusta. Ihminen pitää valtavasti hyötyeläimiä, niitä on moninkertaisesti vapaana luonnossa liikkuviin verrattuna. Koska ne on jalostettu mahdollisimman tehokkaiksi raaka-aineiden tuottajiksi, niillä on monenlaisia vaivoja ja tauteja. Niitä säilytetään ahtaissa häkeissä, navetoissa ja altaissa, joissa ne kasvatetaan pikavauhtia lihoiksi. Niiden elämällä ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin tarjota kehonsa ihmisen hyödykkeeksi.
Totuus on inhottava. Viaton maitokin on kauhea tuote, kun tarkemmin ajattelee: lehmä keinosiemennetään, sen poikanen otetaan pois ja sitten siltä lypsetään maitoa näännyksiin asti.
Tällainen eläinten massakäyttö ei ole nykyään mitenkään välttämätöntä. Päinvastoin. Ilmastokin voisi paremmin, jos luopuisimme lihasta. Siksi on selvää, ettei nykytilanne mene Jumalan sallimusten piiriin. Sitä jatkaessamme emme mitenkään ilmaise Jumalan rakkautta, vaan saatanallista julmuuttahan se on. Olemme muuttaneet puutarhaplaneettamme valtavaksi eläintehtaaksi, jossa tuntoisista olennoista tehdään orjia ja esineitä.
Eivät ihmiset tarvitse pelastajaa, vaan heidän keskitysleireissään kärsivät eläinparat.
Kristillinen luomisoppi puhuu siis eläinten tehokäyttöä vastaan. Vielä suurempi vastalause nousee kristinuskon ydinideasta, inkarnaatiosta. Ihmiselämänsä kautta Jumalan Poika samaistui luotujensa kärsimykseen, joten hän tuntee myös eläinkunnan ahdingon ihmisten käsissä. Jeesuksen sana ”minkä te teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette minulle” ei siis puhu vain siitä, miten kohtelemme toisia ihmisiä.
Jumalan Pojan maanpäällisen elämän pitäisi näyttää meille esimerkkiä. Hän auttoi heikoimmassa asemassa olevia, sorrettuja ja kärsiviä. Tämä kutsu myötätuntoon koskee myös suhdettamme eläimiin. Jeesuksen seuraaja ei voi mitenkään osallistua nykyisenkaltaiseen eläinten kohteluun.
Sanotaan sama vielä toisella tavalla. Jos Jeesus syntyisi nykyajan eläinten hehtaaritalliin, hän muuttaisi suunnitelmiaan saman tien. Eivät ihmiset tarvitse pelastajaa, vaan heidän keskitysleireissään kärsivät eläinparat.
Nämä pointit ovat häkellyttäviä. Silti niitä on vaikea vastustaa. Yksityiskohdista saa neuvotella ja käytännön ongelmat ovat suuria, mutta itse asia on kiistaton. Kristityn täytyy irtisanoutua eläinten tehokäytöstä. Miten hän voi hyvillä mielin kiittää Jumalaa kanaviillokistaan, kun tietää piinakertomuksen sen taustalla?
Kirjoittaja on ahaa-elämyksiin addiktoitunut etsijä. Ja löytäjä. Taipumusta yläpilviajatteluun. Pappi, teologian tohtori ja tietokirjailija.
Että semmosta tällä kerralla. On sitä tähänkin asti saanut tottua jos jonkinlaisiin kommentteihin, mutta tämä on vallan uutta. Todella mielenkiintoista.
Kun sitä tähän asti on saanut opetella olemaan lainsuojaton maallisessa mielessä, nyt olaan sitä sitten hengellisestikin.
Piti kirjoitella tänään jostakin aivan muusta, mutta nyt ei oikein ole haluja jatkaa tämän pitemmälle tällä kertaa.
Ehkä sitten taas joskus enemmänkin.
Deleted member 149094
Kyllä, tuo on täysin oikeassa tuo kirjoittaja, mutta, ennenkuin lähdetään mettäperäläisinä asiasta masentumaan, niin haluan muistuttaa, että meillä on noita tehotuotantomaita ja -tiloja Euroopassa, jotka ihan oikeasti pahoinpitelevät eläimiä.
Näitähän näkee vain youtubessa, enkä suosittele niitä etsimään, jos on yhtään pahoinvointiin taipuvainen, mutta itse, un olen pariin kertaan jonkun videon nähnyt, niin enpä ole keksinyt, miten video olisi ollut muka muokattu. Mahdollisesti laittomasti kuvattu.
Nautoja ja hevosia, joiden takajalat ei kanna, piiskataan sähköpiiskalla kohti teurastamoon lähtevää autoa, kyllähän se eläin sinne raahautuu etujaloillaan, tai -jalallaan. Lampaat, ja sellaiset, joita jaksetaan kantaa, selvinnevät hengissä sinne teurastamolle asti. Ja antibioottia työnnetään poskeen ihan varmuuden varoiksi, kun ei aina jakseta tai pystytä siivoamaan ylikansoitettuja karsinoita/ pilttuita/ kanala-juttuja jne.
Mafiat ovat huomanneet oikein mainion siivun tuossa ruoka-portailla, niinkuin kaikessa muussakin, ja tuovat omat haasteensa tähän kuvioon.
Papit ja teologiaa opiskelleet saavat vastata kysymykseen, onko vastuullinen eläimen kasvatus sitten keskitysleirimäistä tappamista ja sitä rataa. Jos noudattaa vaikkapa tunnollisesti Suomen ohjeita, eläinlääkäri tarkastaa, tilaa annetaan enemmän kuin ihmiselle ja ruoka on syynättyä. Eipä sillä lehmällä hyvä kohtalo luonnossa ole..
..Ennenkuin tietenkin tulee tilaa, kun olemme niin tehokkaasti tuota luomakuntaa sukupuuton partaalle ajaneet. Siinä olen taas yhtä mieltä, että riista on ihan hyvä ruoka, jota ei saa pöydästä unohtaa. Mietinkin tässä, joku päivä että mitä ihmettä, kun meillä on eläimet halleissa ja ne on muualta maailmasta loppu, miltä maailma näyttää.. MUTTA. Tällaiset asiat pitäisi aina painottaa ja selvästi eritellä, että eivät vastuulliset, eläimiään tunnollisesti hoitavat ihmiset ole tällaisesta vastuussa, vaan nimenomaan ne rahanahneet ja järjestelmää hyväksikäyttävät surkimukset!
Meillä tulee vuosittain jokunen eläinten heitteillejättötapaus ilmi. Niistä revitään suuria otsikoita, mutta kun itse kohu on laantunut ja asia selvitetty, ei kukaan puhu enää mitään. Poikkeuksetta niistä on taustalta löytynyt omistajan/omissajien loppuunpalaminen ja sen seurannaisvaikutukset.
Näkisin asian lähinnä olevan Suomessa ihmis- kuin eläinsuojelun puute.
Noista isoista tehotiloista olen kyllä samaa mieltä, mutta onkohan Suomessa yhtään tuohon kokoluokkaan kuuluvaa yksityisen omistamaa yksikköä?
Deleted member 149094
Meinasin kirjoittaa loppuun, että suomalaiset tilalliset vaatisi jonkun kunniamerkin kaiken sen byrokratian ja haukkumisen kanssa, mitä he saavat tuista ja vastaavista. Mutta alkoi olla jo niin pitkä ja tulenkatkuinen vuodatus, että piti lähteä viilentymään, ettei vaikuta liian kiihkeältä
Tottapuhuen en tiedä Suomen tilojen kokoja. Ja pienellä varauksella kyllä haukkuisin pelkästään Euroopan suuret tilat.. olisi kiva saada tilastoa myös niiden pienten tilojen kotokultaisuudesta.
Suomessa, vaikka en luottaisikaan itse tilallisten hyväntahtoisuuteen, johon kyllä luotan enemmän, luotan silti järjestelmän valvontaan, tai näiden yhteisoloon, eli siihen, että jyvät erottuu akanoista kun juttu pyöritetään tuon myllyn läpi.
Summa summarium, ostan aina kotimaista lihaa ja tuotteita, kun siihen on varaa. Toivottavasti joskus vahingossa sinunkin tilalta! Ja vältän yhä enemmän euroopasta tai muualta tuotua. Olen ollut aika ehdoton lihansyöjä, mutta nyt jopa hyväksyn pelkän kasviksen lautasellani, jos vaihtoehtona on liha, jonka suhteellisen hyvin tiedän, että tulee epävarmoista oloista..... vaikka en mikään kasvissyöjä varmaan ikinä tule olemaan.
Minulla ei ole mitään kasvissyntiäkään vastaan, kunhan sekin pysyy kohtuudessa. Viimeiset viisikymmentä vuottani olen viljellyt avomaanvihanneksia, joskin siinä sivussa meni lypsykarja. Nyt, kun en enää kuntoni puolesta pysty maitohommiin, otettiin ikään kuin jäähdyttelynä nuo pitkätukat.
Nautojen jaloissa koko ikäni pyörineenä en oikein osaa vielä olla ilmankaan.
Deleted member 149094
Kerro sä mulle, että mistä johtuu se, kun sanotaan, että suomalainen maito on "pilattu" Ja että maitoallergikot voi juoda maitoa kuitenkin joissain muissa maissa, tai et ne voi juoda jotain yömaitoa? Tykkään maidosta, kuin hullu puurosta, mutta vatsa menee sekaisin. Piimää voin juoda.
Mä en tajua, miksi eläimiä voitaisi, ammattitaitoisen teurastajan toimesta, teurastaa kotitilalla ja siitä suoraan kylmä-autolla LÄHIMMÄLLE lihanjalostamolle tai myyntiin.
Siinähän se suurin epäkohta aina tulee. Elämä on hyvä ja loppu persiistä.
Siinähän se suurin epäkohta aina tulee. Elämä on hyvä ja loppu persiistä.
vierailija
Se on se homogenointi, eli maidon rasvan pilkkominen, mikä "pilaa" maidon. Homogenoinnin arvellaan olevan yhteydessä maitoallergiaan/yliherkkyyksiin, koska homogenointi muuttaa maidon rakennetta ja elimistö käsittelee sitä sitten eri tavalla, kuin homogenoimatonta maitoa.
Deleted member 149094
Halvempaa kuskata se elukka Espanjasta tai brasiliasta
Ehkä vähän silmään pissitty olo.. Olenko ainoa?
Tämä on totta, mutta ei koko totuus. Myös maidon "väkivaltainen" jäähdytys on osasyyllinen.
Maito on elävä tuote, sisältää mm paljon bakteerita. Nopealla jäähdytyksellä "tapetaan" se maidon luonnollinen, eli happanemista aiheuttava pöpökanta. Jäljelle jää valkuaista hajottavat, kylmemmissä olosuhteissa elävät pöpöt. Siksi tällainen maito ei happane kovinkaan helposti, pilaantuminen on valkuaisen hajoamista eli mätänemistä.
Jotta saadaan hapanmaitotuotteita, siis hallittuja sellaisia, pitää maitoon lisätä uudelleen ne hapattajat. Sitten se on taaas kelvollista juotavaa sellaisillekin, joille maitosokeri on myrkkyä.