Vähän myöhässä kommentoin, mutta vasta nyt näin tämän. Onpa kauniit sanat taulussasi. Silmäkulma kostui.
Kurjia kokemuksia teillä mahtunut matkalle, mitä täältä lukenut. <3
Itse tein heinäkuussa positiivisen raskaustestin, mutta raskaus meni kesken hyvin varhaisilla viikoilla. Lääkärit epäilivät kohdunulkoista, mutta eivät pystyneet 100% varmaksi sanomaan. Papereihin jäi "epäselvä raskaus". Onni onnettomuudessa että selvisin hCG:n seurantahoidolla eikä solusalpaajia saati leikkausta tarvittu.
Vaikka terveyskeskuksesta oli lähes mahdoton saada minkäänlaista apua, niin psykiatrin kanssa juttelua olisi tarjottu. Jätin sen väliin, sillå vaikka itkin ja olin todella apeana pitkään, niin tuntui jotenkin epämiellyttävältä puhua jollekin täysin vieraalle. Ehkä se olisi tehnyt hyvää, kun en oikein ystävillenikään ole kertonut tapahtuneesta. Mene ja tiedä.
On raskasta kertoa menetyksestä muille, kun koskaan ei voi tietää toisen reaktiota. Pikkuveljeni esimerkiksi totesi vain "no höh" ja se oli siinä, koko keskustelu. Tavallaan sitä kaipaisi, että voisi käydä kokemaansa uudestaan ja uudestaan läpi puhumalla. Just niin kuin
@Annu83 sanoit. Toisaalta oikein kukaan ei tunnu ymmärtävän, miltä tällainen tuska on tuntunut.
Minullakin muutama läheinen ystävä odottaa vauvoja samalla lasketulla kuin itselläni olisi ollut. Meni tovi ennen kuin pystyin kuulemaan heidän iloisia raskauspäivityksiään. Sympatian puute heiltä on yllättänyt.
Mutta.... Vaikka aihe tuskin koskaan iloiseksi muuttuu, niin silti katse on eteenpäin ja toive elää, että jossain vaiheessa tärppäisi uudestaan ja toivottavasti silloin myös saisimme lapsemme.