Mä en osaa olla noin positiivinen - olen ennemminkin kyyninen realisti.
Elämä voisi lähteä etenemään, jos olisi 15 vuotta nuorempi. Silloin voisi käyttää fraasia: "elämä edessä". Nyt olen vain takamatkalta aloittanut, raihnainen jälkijättö, joka yrittää kynsin hampain pitää kiinni edes siitä ensimmäisestä rappusesta kohti normaalia elämää. Tämä nykyinen tilanteeni ei ole tuonut oikeastaan säännöllisen elämänrytmin ja hieman isomman tulotason lisäksi mitään muutosta. Olen edelleen se epävarma, kokematon haaveilija, joka ei osaa tehdä tilanteelleen mitään, En ymmärrä miten se, että olen päässyt kiinni siihen minimiin mitä tämän ikäisellä pitää olla olisi johtolanka kohti jotain suurempaa? Ei kukaan ole vaikuttunut tästä enkä itse saa mitään itseluottamus-boostia siitä, että en ole enää niin suuri luuseri.
[ap]
Anteeksi nyt, mutta höpö höpö. Sinä tarvit uuden ajattelumallin ja siitä et pääse eroon muuten kuin että lakkaat säälimästä itseäsi ja kohtaloasi. Aina kun meinaat alkaa märehtimislinjalle, niin sanot itsellesi ettei se ole totta mitä ajattelet , vaan alat ajatella asioista positiivisesti. Esimerkkinä, että ”olen jo ikäloppu ja elämä on eletty” ei näin vaan->
”minulla on vielä paljonkin mukavia vuosia edessä ja nyt kun asiat ovat lähteneet parempaan päin, niin sitä ei tiedä mitä muuta hyvää tästä seuraa!”
Ensin se voi tuntua typerältä ja siltä, että eihän sillä ole mitään vaikutusta miten ajattelet , koska TUNNET vielä olosi juuri sellaiseksi huonoksi...
Mutta niin se toimii, ensin tulee tehdä tietoinen päätös muuttaa omaa ajatusmallia ja siitä seuraa vasta jälkijunassa tunteet miltä alkaa tuntumaan.
Jotenkin tällä tavalla itse toivuin vakavasta masennuksesta ja yleensäkin myrkkyä meidän mielelle on se negatiivinen ajattelumalli... Ala kiinnittämään itsessäsi siihen huomiota. Se voi olla se avain jo myös valoisampaan ajatteluun ja tulevaisuuteen.
Olen elänyt hyvin negatiivisten ihmisten keskuudessa ja tajunnut että heidän elämä meni valitellessa, eikä todellisuudessa heillä ollut edes kovin suurempia ongelmia... Se vain oli ongelma, mikä oli kuin jokin sukuvika mikä vangitsi ihmiset vain ajattelemaan itseään ja pahaa oloaan.
Toinen hyvä keino, on ajatella sitä että mietitkö usein vain itseäsi ja sitä mille sinusta tuntuu tai miten on huonosti asiat ... Jos tunnistat tästä itsesi, niin mitä jos alkaisit ajatella vaikka ihan muita ihmisiä, tai oletko muihin ystäviin tai sukulaisiin yhteydessä? Onko jotain harrastusta? Niin yritä saada ajatukset muihin , jos joku on vaikka sairaana niin kysy kuinka voi ja mitä kuuluu jne. Ja mieti millasissa tilanteissa muutkin ihmiset on, usein kun on kotona päivystänyt vain neljän seinän sisällä ja nähnyt vain muutamia ihmisiä... niin ajatukset kääntyy siihen, että muilla on aina paremmin asiat kuin sulla, ettei kukaan voi olla niin huono onninen kuin sinä... Mutta mitä enemmän alat tuntea ihmisiä ja olemaan avoin, niin huomaat että kukaan ei säästy täällä maailmassa siltä, ettei olisi vaikeuksia. Sinä varmaan olet kumminkin ihan perusterve? Ole kiitollinen siitä esimerkiksi.
Ja joskus joku perheenjäsen on myös sellainen että levittää tämmöistä epätoivon ”harmaata viittaa” jokaisen päälle , sillä voi olla huolia ja murheita ja kaikkea mahdollista ja aina sen ihmisen läsnäolon jälkeen tunnet olosi tosi huonoksi ja epätoivoiseksi. Joskus siis tietyt ihmissuhteetkin voi olla niin raskaita, että ne imuttaa sinusta ne viimeisetkin onnellisuuden tunteet . Nämäkin on hyvä tiedostaa...
Miltäs nämä kuulostaa? Onko yhtään tuttua?
