Miten joku voi pitää yli kolmevuotiasta täysin kotihoidossa?

Ihan helposti. Meillä on lapset olleet vielä pidempään kotona, aatella!
Eipä se kasvatus mitään rakettitiedettä ole.
Eskassa palautteet olivat hyviä. Tasapainoisia ja hyvätapaisia lapsosia.

Kotona oli varmasti parempi olla kuin tarhassa! Ja äitille tietenkin oli myös tärkeää että sai olla palleroiden kanssa niiiiiiin pitkään kuin mahdollista.:heart:

Ymmärrän kyllä että lapsia kiikutetaan tarhaan jos oma elämäntilanne on sellainen että heidät on pakko sinne viiä, muuten ei tulis mieleenkään. Ei se tarha todellakaan ole aina mikään paratiisi lapselle!

Muihin vanhempiin tutustuu muutoinkin kuin tarhassa. Eikä äidin läsnäolosta ole mielestäni mitään haittaa, tai ite en oo ainakaan huomannut. Ihan sosiaalisia lapsosia meillä on, ja luottavat muihinkin vanhempiin kuin meihin.

Eskassa ja koulussa tutustuu myös vanhempiin. Mihin niin kamala kiire, että jo kolmivuotiaana pitäis olla ilman omaa vanhempaa?:O

 

Ei ole äidistä viisvuotiaalle kaveriksi. Harvasta kerhosta/puistosta paljon yli kolmivuotiaita löytyy.
Toista oli ennen, sehän on totta.sillon suuri osa lapsista hoidettiin kotona, eikä ollut subjektiivista oikeutta päivähoitoon. Ennne oli lapsia pihat täynnä. Turha sitä nyt on jauhaa.

Väitän, että nuo yli kolmevuotiaat mamman kanssa kotona pyörivät ovat niitä jo eskariin mennessä syrjäytyneitä, vähän outoja, arkoja, erilaisia.

Haluaisin kommentoida tätä väittämää. Meillä 5-vuotias, 3-vuotias ja vauva kotona kanssani. Esikoinen aloittaa ensi syksynä eskarin, suoraan kotihoidosta. Mä en ole lainkaan huolissani hänestä, hän on erittäin iloinen, sosiaalinen, rauhallinen ja pidetty ystävä. Kavereita on paljon, sekä kotihoidossa olevia kuin myös päiväkotilaisia.

Meillä tässä 30km päässä stadista, pienessä idyllisessä kylässä, tosi monet ovat kotihoidossa. Itse lastentarhanopettajana arvostan kotihoitoa paljon ryhmähoitoa enemmän. Siinä yksi syy, miksi olen halunnut itse olla kotona lasteni kanssa. Olla heidän kanssaan!

 

Do I need to say more. Ryhmätoiminta- ja muut sosiaaliset taidot, ja ennen kaikkea mahdollisuus ystävystyä on tärkeää: Lapset yksinäisyydestä: "Perhe ja sisarukset eivät korvaa kavereita" | m.iltalehti.fi

 

Ei hätää jos lapsella leikkiseuraa ja ystäviä muutoinkin, mutta jos ei, ja lapsi alkaa olla tyyliin 5v, niin on se surkeeta. Sillä välin kun tän valinnan tehneet vanhemmat pitävät lastaan kodin tiukassa huomassa muut lapset ovat ryhmäytyneet ja löytäneet ehkä jopa luottoystävänsä. Vaikea myöhemmin tulla sekaan kun lapset ovat tottuneet jo leikkimään tiettyjen kanssa ja ehkä jopa löytäneet bestiksensä. Siinä sitten ihmetellään kun lapsi ei tunnu pääsevän mukaan porukoihin.

 

"..Jos meidän luonteeltaan varaukselliselta lapselta aina kysyisi, että aloitetaanko harrastus, meneekö hän leikkipuistoon, kaverin synttäreille jne. ja hänen vastauksensa mukaan olisi toimittu, niin eihän me muuta oltaisi tehtykään kuin möllötetty kotona. Mutta kyllä se on lapsen etu, että rohkaistaan ja kohtuudella työnnetään eteenpäin, sillä vaikka uusien asioiden aloittaminen ja uusien ihmisten kohtaaminen on lapselle lähtökohtaisesti vaikeaa, hänellä on kuitenkin loppujen lopuksi kivaa uusissa jutuissa pienen alkujännityksen mentyä ohi. Ja kun näin on toimittu, tuntuu lapselle olevan koko ajan helpompaa kohdata uusia asioita ja ihmisiä. Kyllä siis totuttamisella, tai vaikkapa sillä "karaisemisella" voidaan parantaa lapsen kykyä pärjätä näissä tilanteissa. Toimii aikuisellakin, minultakin esiintymisjännitys laimeni siedettävälle tasolle ihan harjoituksen ja itsensä pakottamisen myötä.[/QUOTE]

En ole samaa mieltä. On olemassa erilaisia ihmistyyppejä jo hermostollisesti, suvuittain, joille ei mikään harjoitus tuo helpotusta esiintymisjännitykseen. Ainoastaan rauhoittavat sen tekevtä, tai hermosalpaajaleikkaus. Samoin on laita tietyn temperamentin omaavilla lapsilla. Ei mikään karaisu vie eteenpän, vaan korkeintaan taaksepäin aremmaksi tehden. Vain aika ja itsetunnon kohotus kotona turvallisesti läheisyyttä luoden tuo sen ajan myötä, uskalluksen mennä pinenin askelin eteenpäin. Sellaisesta ihmisestä ei ehkä koskaan tule rentoa puhujaa yleisön eteen, mutta miksi pitäisikään. Eikö meitä mahdu erilaisia, sellaisia kuin miksi olemme syntyneet. Päiväkodeissa erilaisuudesta luodaan monesti suuri ongelma, eikä siitä hyödy lainkaan ko lapsi vaan PÄINVASTOIN.

 

"..Jos meidän luonteeltaan varaukselliselta lapselta aina kysyisi, että aloitetaanko harrastus, meneekö hän leikkipuistoon, kaverin synttäreille jne. ja hänen vastauksensa mukaan olisi toimittu, niin eihän me muuta oltaisi tehtykään kuin möllötetty kotona. Mutta kyllä se on lapsen etu, että rohkaistaan ja kohtuudella työnnetään eteenpäin, sillä vaikka uusien asioiden aloittaminen ja uusien ihmisten kohtaaminen on lapselle lähtökohtaisesti vaikeaa, hänellä on kuitenkin loppujen lopuksi kivaa uusissa jutuissa pienen alkujännityksen mentyä ohi. Ja kun näin on toimittu, tuntuu lapselle olevan koko ajan helpompaa kohdata uusia asioita ja ihmisiä. Kyllä siis totuttamisella, tai vaikkapa sillä "karaisemisella" voidaan parantaa lapsen kykyä pärjätä näissä tilanteissa. Toimii aikuisellakin, minultakin esiintymisjännitys laimeni siedettävälle tasolle ihan harjoituksen ja itsensä pakottamisen myötä.

En ole samaa mieltä. On olemassa erilaisia ihmistyyppejä jo hermostollisesti, suvuittain, joille ei mikään harjoitus tuo helpotusta esiintymisjännitykseen. Ainoastaan rauhoittavat sen tekevtä, tai hermosalpaajaleikkaus. Samoin on laita tietyn temperamentin omaavilla lapsilla. Ei mikään karaisu vie eteenpän, vaan korkeintaan taaksepäin aremmaksi tehden. Vain aika ja itsetunnon kohotus kotona turvallisesti läheisyyttä luoden tuo sen ajan myötä, uskalluksen mennä pinenin askelin eteenpäin. Sellaisesta ihmisestä ei ehkä koskaan tule rentoa puhujaa yleisön eteen, mutta miksi pitäisikään. Eikö meitä mahdu erilaisia, sellaisia kuin miksi olemme syntyneet. Päiväkodeissa erilaisuudesta luodaan monesti suuri ongelma, eikä siitä hyödy lainkaan ko lapsi vaan PÄINVASTOIN.[/QUOTE]

Kyllä se yksinäinenkin lapsi itkee yksinäisyyttään, kun ei uskalla kysyä kaveria kotiin leikkimään. Ujokaan ei ole aidosti onnellinen yksin, vaikka se kaveriasiakin jännittää vietävästi.

 

Meillä jää nelivuotias, syksyllä 5, kotiin kun vauva syntymässä nyt. Aion käyttää kerhossa+harrastuksessa. Lisäksi lapsella isompia sisaruksia menossa ekaluokalle ja alakoulussa. Heidänkin kavereitaan käy kylässä. En usko tulevan mitään ongelmaa. Lapsi on sosiaalinen mutta viihtyy myös kotona. En näe syytä viedä päivähoitoon kun ei mitään erityistarvetta ole.
Isommat sisarukset on myös olleet kotona äitiyslomien ajan, arvokasta aikaa, jonka heistä osa jopa muistaa.

 

Meillä jää nelivuotias, syksyllä 5, kotiin kun vauva syntymässä nyt. Aion käyttää kerhossa+harrastuksessa. Lisäksi lapsella isompia sisaruksia menossa ekaluokalle ja alakoulussa. Heidänkin kavereitaan käy kylässä. En usko tulevan mitään ongelmaa. Lapsi on sosiaalinen mutta viihtyy myös kotona. En näe syytä viedä päivähoitoon kun ei mitään erityistarvetta ole.
Isommat sisarukset on myös olleet kotona äitiyslomien ajan, arvokasta aikaa, jonka heistä osa jopa muistaa.

Lisään vielä, että toki tilanne meillä sen verran erilainen, että lapset ovat olleet välillä päivähoidossakin. Kyllä sillä varmasti on hyvät puolensa, ja toisaalta eskari on tarpeellisen oloinen juttu tasoittamassa tietä kouluun. Mutta just eilen sain hakea eskarilaisen kotiin (olen jo äitiyslomalla siis) niin olihan se luksusta saada olla hänen ja pienemmän sisaruksen kanssa sohvalla ja kaikessa rauhassa kysellä päivän kuulumiset jne. Pieni koululainen arvostaa sitä, että saa koulun jälkeen tulla kotiin jossa odottaa vanhempi jolla on aikaa juuri hänelle ja on mahdollisuus tulla viereen kertomaan päivän asioista. Se on kuitenkin erilaista kuin kiireessä hakea lapset hoidosta ja iipasta ja syöksyä tekemään ruokaa, kaikki yleensä enemmän tai vähemmän nälkäisinä ja väsyneinä. Eikä se kiireen tuntu aamuisin ja iltaisin ole kenellekään hauskaa, ei ainakaan minusta.

 

Aloittajan kysymys viittaa joko täydelliseen uusavuttomuuteen tai välinpitämättömyyteen, kannattaako lapsia tehdä jos ei halua vaikka ehkä voisikin olla lapsen kanssa kotona! Kodeissa on yleensä ovi, josta pääsee lapsen kanssa ulos ja saattaapa olla kävelymatkan päässä joitakin toisia lapsia ja äitejä?! Melkein kuin kysyisit kuinka joku voi pestäkakkaisen pyllyn!

 

Do I need to say more. Ryhmätoiminta- ja muut sosiaaliset taidot, ja ennen kaikkea mahdollisuus ystävystyä on tärkeää: Lapset yksinäisyydestä: "Perhe ja sisarukset eivät korvaa kavereita" | m.iltalehti.fi

Ja tällä perustellaan mitä? Sitä että vanhempien ei tartte vaivautua järjestämään niitä leikkikavereita vaan ainoo tapa on tuupata lapset jonnekin ulkopuoliseen hoitoon?

 

Mulla kohta 6v kotihoidossa vielä hetken. Käy kyllä kerhossa, jumpassa ja kavereilla ilman äitiä. Minusta ei ole lasta kohtaan kivaa jos aina joutus olemaan vaan äitin ja siskon kanssa.

 

Mulla kohta 6v kotihoidossa vielä hetken. Käy kyllä kerhossa, jumpassa ja kavereilla ilman äitiä. Minusta ei ole lasta kohtaan kivaa jos aina joutus olemaan vaan äitin ja siskon kanssa.

Kun tätä perustelua mä en vaan ymmärrä. Edelleenkin esimerkiks kuusvuotiaalle voi tommonen kerhotoiminta olla ok, mutta en vaan käsitä, että miten tuolla perusteella jotkut, kuten ap, ällistelee että kuinka saatatte olla viemättä yli kolmevuotiaita lapsianne jonneki edes kerhoon niin että lapsi jää sinne ilman vanhempia. Kukaan ei ole tainnu kiistää sitä, etteikö kaverit olis leikki-ikäisille tärkeitä ja tarpeellisia, mutta miksi äidin tai isän läsnäolo sivummalla on niin kamalaa? Kun kaikki tämän maan lapset ei vietä kaikkea aikaansa vain päiväkodeissa ja kerhoissa, vaan ne kerhoissa kävijätkin saattaa olla muuna aikana oikein hyvää leikkiseuraa vaikka perhekahvilassa, kotona kyläilemässä, leikkipuistossa tai kotipihalla. Kotihoito ei ole välttämättä yhtä kuin yksin neljän seinän sisällä oleminen 24/7. Että tiedoksi teille jotka näin luulette tai olette toimineet.

 

Do I need to say more. Ryhmätoiminta- ja muut sosiaaliset taidot, ja ennen kaikkea mahdollisuus ystävystyä on tärkeää: Lapset yksinäisyydestä: "Perhe ja sisarukset eivät korvaa kavereita" | m.iltalehti.fi

Puppua. Kavereita on osattava järjestää muualtakin kuin päiväkodista. Ja päiväkodeissa on niin kavereihinsa fiksoituneita lapsia, että sääliksi käy

 

Olisin halunnut pitää pojan kotona mahd. pitkään, mutta alkoi 4-vuoden ikäisenä kaipailla kavereita, enkä millään niitä löytänyt puistoista/kahviloista satunnaisia hiekkalaatikko-leikkejä enempää. Olen ehkä luotaan työntävä ihminen, kun nyt 10-vuotta olen leikkipuistoissa pyörinyt aktiivisesti enkä ole yrityksistäni huolimatta onnistunut luomaan kaverisuhteita äiteihin.

Katsotaan miten nuorimmaisten kanssa käy, kohta siinä iässä ovat.

 

Neilikkainen. Tiedän tunteen. Käymme poikani kanssa leikkipuistoissa leikkimässä, mutta eipä noihin piireihin näytä pääsevän. Olen jo lopettanut yrittämisen. Onneksi on suht. samanikäisiä serkkuja, niin on jotain leikkikaveria välillä. Ja avoimessa päiväkodissa on ollut vähän helpompaa päästä luomaan kontakteja kuin leikkipuistoissa.

 

Mulla on 1-, 3- ja 5-v. lapset kotona. Kaksi vanhimmaista käy kerhoa 3x viikossa, sen lisäks tapaillaan kerhokavereita tai muita samanikäisiä kavereita. Välillä meidän 5v. menee jonnekin leikkimään ja välillä joku tulee meille. Olen paljon miettinyt tätä kotihoitoasiaa, mutta vielä en ole keksinyt mitään sellaista, mitä en itse lapsilleni pystyisi tarjoamaan. Töitä se kyllä vaatii, ja viitseliäisyyttä, kuten sitä, että tutustuu muihin äiteihin ja järjestää ulkoilua yhdessä tai leikkitreffejä. Kukaan kun ei kotoa tule hakemaan.

Olemme viihtyneet tällä porukalla jo kotona kolmisen vuotta todella hyvin ja vielä vuoden aion kotona olla. Ihan normaalilta nuo lapset vaikuttaa, sittenhän se näkee, kun he menevät eskariin/kouluun, mitä ongelmatapauksia heistä tulee.

 

Neilikkainen. Tiedän tunteen. Käymme poikani kanssa leikkipuistoissa leikkimässä, mutta eipä noihin piireihin näytä pääsevän. Olen jo lopettanut yrittämisen. Onneksi on suht. samanikäisiä serkkuja, niin on jotain leikkikaveria välillä. Ja avoimessa päiväkodissa on ollut vähän helpompaa päästä luomaan kontakteja kuin leikkipuistoissa.

Mun 3-vuotias aloitti leikkipuiston kerhon (7,5h/vko) ja rakastaa olla siellä, kun kavereita löytyy. Aina lähdetään itkien pois.

Välillä oli todella epäonnistunut olo, kun ei päässyt äiti-piireihin (ja meidän ympärillä kolme eri leikkipuistoa!), kun unelmana oli tehdä tusina lapsia ja hoitaa kaikki kotosalla . Nyt, kun esikoinenkin on jo koulussa, huomaa että päivähoito olikin ihan jees. Sai koulukaverit valmiiksi ja luotua ystäväpiirin ilman äitiä.

Kaikesta voi löytää jotain hyvääkin.

 

Hah. Liekö tämä vitsi.
Mikäs lapsella on kotona ollessa ?? Kelle se on ongelma , meillä ei ainakaan kenelläkään. Kaikki ollu kotona ja sitte eskariin.

 

[QUOTE="Hömelö";30642609]Ja tällä perustellaan mitä? Sitä että vanhempien ei tartte vaivautua järjestämään niitä leikkikavereita vaan ainoo tapa on tuupata lapset jonnekin ulkopuoliseen hoitoon?[/QUOTE]

Vanhempien "ei tartte vaivautua"?? Miksi on myös niin vaikeaa ymmärtää että joskus perhetilanne, äidin väsymys tai isän työkiireet - tai toisinpäin - tai vaikkapa perheeseen tulleen vauvan synnytyksen jälkeinen masennus ei anna vanhemmille välttämättä mahdollisuutta "vaivautua" järjestämään leikkitreffejä? Minun mielestä asia ole mitenkään musta-valkoinen vaan jokaisen perhetilanteeseen sopeutuva. Jos lapsen etua ajatellaan, tärkeintä on se että saa ja pystyy luomaan niitä sosiaalisia kontakteja. Oli se sitten päiväkodissa tai kotona. Jos suurin osa niistä kavereista on päivähoidossa, miksi ei voi laittaa lasta sinne vaikka itse olisi kotona jos tuntuu liian vaikealta tai haastavalta leikkitreffien järjestäminen muuten. Jos toisaalta kotihoito tuntuu parhaimmalta ja kavereita saa muutenkin niin se on myös ihan yhtä hyvä ratkaisu. Miksi pitää olla joku "oikea mielipide"? Vanhempien syyllistäminen omista ratkaisuistaan on turhaa.

 

Kyllä on paljon noita sairaita mutseja ja jokapäivä yötämyöten jossain muualla kuin kotona huinivia isiä, koska kaikilla on aina se päivänpolttava MUU SYY viedä ne lapset hoitoon.

 

Itse olin kotihoidossa eskariin asti kun äitini oli pph. Kavereita siis päivittäin, paljon aktiviteettia, silti äidin helmassa. Eskari oli kaoottista. Hirveetä olla tuntemattomien kanssa. Itkua portilla. Kyllä, vien omani hoitoon "ajoissa".

Oli mahdollista olla oman kanssa kotona reilut 1,5v. Hoidon aloitus pph:ssa ei ollut mutkaton, pian Ei edes muistanut sanoa heippa, kun jo kiirehti leikkimään. Mummon avulla vain 3-4pv/vko hoidossa.

Miksi menin töihin? Koska rakastan työtäni! Se ei tarkoita, etten rakastaisi lastani. Nykyään ei ole oikein saada molempia, heti oot huono äiti.

Ei, äidin ei tarvitse hoitaa lapsia kotona kouluikään asti. On täysin ok, käydä töissä. Jos rahaa olis enemmän, veisin varmasti muksun hoitoon sen 2-3pv/vko, vaikka olisinkin kotona. Tai sitten mulla olis AuPair kotona. Ja kyllä, halusin lapsen, hän on mulle se kaikkein rakkain, vaikka hoitoon veisinkin.

 

En ole samaa mieltä. On olemassa erilaisia ihmistyyppejä jo hermostollisesti, suvuittain, joille ei mikään harjoitus tuo helpotusta esiintymisjännitykseen. Ainoastaan rauhoittavat sen tekevtä, tai hermosalpaajaleikkaus. Samoin on laita tietyn temperamentin omaavilla lapsilla. Ei mikään karaisu vie eteenpän, vaan korkeintaan taaksepäin aremmaksi tehden. Vain aika ja itsetunnon kohotus kotona turvallisesti läheisyyttä luoden tuo sen ajan myötä, uskalluksen mennä pinenin askelin eteenpäin. Sellaisesta ihmisestä ei ehkä koskaan tule rentoa puhujaa yleisön eteen, mutta miksi pitäisikään. Eikö meitä mahdu erilaisia, sellaisia kuin miksi olemme syntyneet. Päiväkodeissa erilaisuudesta luodaan monesti suuri ongelma, eikä siitä hyödy lainkaan ko lapsi vaan PÄINVASTOIN.

Niin, minähän olen ihan samaa mieltä tuosta, että pienin askelin eteenpäin. Kotona äidin kanssa kahdestaan vaan ei mennä eteenpäin, koska eihän varaukselliset ja arat lapset sentään äitiä ja kotitilanteita pelkää. Tai ainakaan meidän lapsi ei pelännyt, vieraita aikuisia ja lapsia vain arasteli. Ehkä siinä tapauksessa, että lapsella on kotonakin pelkoja ja epävarmuutta, kannattaa ensin panostaa lapsen itsetuntoon kotioloissa.

Lasta tai itseäänkään ei tietenkään pidä laittaa liian suuren haasteen eteen. Itsetunto paranee, kun selviää pienistä haasteista, vaikka jännittäisikin. Jos lapsi kokee liian suurta turvattomuutta uudessa tilanteessa tai aikuinen menee paniikkiin esiintymistilanteessa, voi käydäkin niin että kokemus tekee vain aremmaksi. Kaikista ei tarvitse tietenkään tulla mitään rentoja esiintyjiä. Mutta pitää kuitenkin pärjätä ryhmätilanteissa koulussa ja työelämässä, vastata kun joku tervehtii tai tulee juttelemaan, uskaltaa hoitaa asioita vieraiden ihmisten kanssa jne. Lapselle pienet askeleet tähän pääsemiseksi on helpointa ottaa varhain. 3-4-vuotiaan tueksi vanhempi voi jäädä harrastukseen tai kaverisynttäreille. Ehkä vielä 5-6-vuotiaankin, mutta viimeistään kouluiässä herättäisi jo suurta kummastusta ja altistaisi lapsen kiusaamiselle, jos hän ei selviä näistä tilanteista yksin. Mutta vain kotona äidin kanssa olleelle aralle lapselle voisi olla liian suuri harppaus jäädä näihin kylmiltään yksin.

Jos lapsi jää sosiaalisissa taidoissaan liikaa ikätasosta jälkeen, ollaan hankalassa tilanteessa. Silloin on suuri vaara, ettei lapsi pääse enää muiden kelkkaan ollenkaan ja päätyy yksinäiseksi ja harrastuksia vailla olevaksi. Ja aikuisena sitten tarvitsee niitä rauhoittavia selvitäkseen elämästä. Kyllä minä tekisin kaikkeni sen ehkäisemiseksi! Jos teillä suvussa ja ilmeisesti itselläsikin on pahoja ongelmia sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden kanssa, voi ongelmat vieriä uusille sukupolville muutoinkin kuin synnynnäisen temperamentin välityksellä. Eli jos vanhemmilla on niin pahoja sosiaalisia pelkoja, etteivät itsekään uskalla mennä harrastukseen lapsen kanssa tai kaverisynttäreille tueksi, mistä lapsi saisi rohkaisua ja tukea näissä asioissa?

 

Kyllä on paljon noita sairaita mutseja ja jokapäivä yötämyöten jossain muualla kuin kotona huinivia isiä, koska kaikilla on aina se päivänpolttava MUU SYY viedä ne lapset hoitoon.

Se MUU SYY on tosiaan n. 1 prossalla KAIKISTA päivähoidossa olevista lapsista. Että ei ihan valtava kansantaloudellinen ongelma verrattuna esim. työttömyyteen.

 

Meillä vanhemmat 10- ja 12-vuotiaat olivat kotona siihen asti että vanhempi oli 4,5vuotta ja menivät sitten samaan aikaan pieneen päiväkotiryhmään. Aloitin itse silloin opiskelut. Ei tytöllä kaverin tarvetta silloin vielä ainakaan ollut veljen ja muiden pikkututtujen lisäksi. Sopeutui silti loistavasti ryhmään ja on edelleen koululaisena erittäin sosiaalinen. Isoveljellä taas olisi ollut, mutta ei ole sattunut samanikäistä kaveria lähistölle. Tarhassa taas inhosi olla, kun ahdistaa meteli ja iso porukka, sama jatkuu koulssa. Meillä siis ainakin ihan lapsen persoonasta kiinni ja tuurista, miten sattuu pärjäämään, ja sama on lähipiirissä, kotonaoloajasta riippumatta. Nuorin on kohta neljä ja kotona, osittain elämäntilanteen takia, osittain siitä syystä, että tykkään olla kotona koululaistenkin takia. Ei meilläkään joka päivä täynnä zumbaa ja leipomista ja askartelua ole. Luetaan, rakennetaan duploilla jne. Kolmevuotias on mukana normihommissa, välill katsotaan joku ohjelma jne. Lapset on reippaita ja omatoimisia, jos heistä opettaa sellaisia ja jos luontaisia taipumuksia on, hoitomuodosta riippumatta. Sitä en silti ymmärrä miksi nykyään on vallalla käsitys, että lapsen tarvisi olla ilman vanhempiaan? Kun itse olen käsittänyt että päiväkoti on sitä varten, jos vanhemmat eivät syystä tai toisesta voi olla lapsen kanssa, eikä se parempi ja ensisijainen automaattiratkaisu? Mistä tämä johtuu. Ja sitä suurempi kysymysmerkki mitä pienemmästä lapsesta kyse. Kyllä minä ainakin olisin halunnut olla äidin kanssa ja kotona vaikka joka päivä pienenä

 

Mun lapseni ovat kotihoidossa. Esikoinen oli neljä vuotta kunnes vauva syntyi ja edelleen molemmat kotona mun kaa. Musta on ihanaa kun ei tarvi viedä päiväkotiin omia lapsia. Saan itse nauttia heistä, tämä on elämäni parasta aikaa. En haluaisi että muut hoitavat lapsiani, tämä aika elämästä on niin nopeasti ohi. Mukava sitten vanhana muistella tätä aikaa. Lapseni on sosiaalinen, näkee lähes päivittäin kavereitaan, touhuamme yhdessä lasten kanssa kaikkea kivaa. Järjestämme elämästä itse hauskaa ja monenlaista toimintaa, eikä aika käy kyllä pitkäksi. tuttavapiirissäni on äitejä, jotka vievät lapsia päiväkotiin vaikka olisivat itse kotona. Mutta en yhtään ihmettele miksi he vievät lapsia päiväkotiin. He eivät ole hankkineet itselleen sosiaalista verkostoa ympärilleen, että elämä olisi mukavaa. Mun mielestä pitää olla itse aktiivinen ja hankkia vertaistukea. Sitä kyllä löytyy jos itse on aktiivinen, leikkipuistossa, perhekerhoissa, ihan missä vaan on samassa elämäntiöanteessa olevia. Aika paljon on asenteesta ja aktiivisuudesta kiinni, tarviiko lapsia viedä päiväkotiin. Mun mielestä ei tarvi jos ei halua :-D