tortured
Itse olen +20-vuotias nainen ja olen halunnut kuolla jo ainakin vajaan pari vuosikymmentä. Elämään on mahtunut kaikenlaista kuraa, muutamaksi mainitakseni yli vuosikymmenen kestänyt koulukiusaaminen, väkivallan kierre jo lapsuudesta, ja olen kärsinyt mt-ongelmista peruskoulusta asti. Elämään on mahtunut ehkä hyviäkin juttuja, mutta ei valitettavasti niin paljon, että kokisin elämäni elämisen arvoiseksi.
Olen viimeiset 2,5 vuotta harkinnut vakavasti itsemurhaa, mutta välissä yrittänyt hakea myös apua. Se on ollut tuloksetonta. Olen käynyt hakemassa apua terapiasta, psykoterapiasta, päiväsairaaloista, puhelimista, kriisipäivystyksistä, sairaalasta, mielisairaalasta jne. Kokeillut lääkkeitä, puhunut niin paljon kun voi, kirjoittanut, lenkkeillyt. Mutta myös käyttänyt päihteitä, ryypännyt ja röökannut maaten sängyllä rukoillen Jumalalta että "Älä anna minun herätä enää aamulla".
Olen harkinnut erilaisia tapoja. Suunnitellut yksityiskohtaisesti. Kärsin vaikeasta ja parantumattomasta mielenterveyden häiriöstä. Tai no, okei, VOIN parantua, mutta se on aika kaukana se mahdollisuus siitä, koska tähän sairauteeni ei lääkitys ole ensisijainen apu kuten ei sairaalahoitokaan, vaan terapia. Mutta olen kyllästynyt puhumaan asioistani. Vuosien terapiakäynnit, ja vain YHDEN terapeutin olen kokenut olevan avuksi, hänellä en voi enää jatkaa koska kyseiseen paikkaan olen jo hoitoaikani käyttänyt. Tässä taas näkee sen, että kun ihmiset vaan sais jatkaa siellä mistä apua saa, ne pysyis hengissä.
Olen puhunut läheisilleni ajatuksistani. Tottakai nyt joku vinkuu mua itsekkääksi huomionkipeäksi nössöksi.. ihan sama, en minä välitä teidän mielipiteistänne. Minusta itsekkäämpää on vaatia kaltaistani ihmistä elämään..! Ihmistä, joka kokee elämän tuskallisena, ahdistavana, ja itkee melkein päivittäin. Elämässäni ei ole juuri mitään mikä piristäisi, nytkin olen viikon ryypännyt putkeen koska en vain kestä.
Olen viimeiset 2,5 vuotta harkinnut vakavasti itsemurhaa, mutta välissä yrittänyt hakea myös apua. Se on ollut tuloksetonta. Olen käynyt hakemassa apua terapiasta, psykoterapiasta, päiväsairaaloista, puhelimista, kriisipäivystyksistä, sairaalasta, mielisairaalasta jne. Kokeillut lääkkeitä, puhunut niin paljon kun voi, kirjoittanut, lenkkeillyt. Mutta myös käyttänyt päihteitä, ryypännyt ja röökannut maaten sängyllä rukoillen Jumalalta että "Älä anna minun herätä enää aamulla".
Olen harkinnut erilaisia tapoja. Suunnitellut yksityiskohtaisesti. Kärsin vaikeasta ja parantumattomasta mielenterveyden häiriöstä. Tai no, okei, VOIN parantua, mutta se on aika kaukana se mahdollisuus siitä, koska tähän sairauteeni ei lääkitys ole ensisijainen apu kuten ei sairaalahoitokaan, vaan terapia. Mutta olen kyllästynyt puhumaan asioistani. Vuosien terapiakäynnit, ja vain YHDEN terapeutin olen kokenut olevan avuksi, hänellä en voi enää jatkaa koska kyseiseen paikkaan olen jo hoitoaikani käyttänyt. Tässä taas näkee sen, että kun ihmiset vaan sais jatkaa siellä mistä apua saa, ne pysyis hengissä.
Olen puhunut läheisilleni ajatuksistani. Tottakai nyt joku vinkuu mua itsekkääksi huomionkipeäksi nössöksi.. ihan sama, en minä välitä teidän mielipiteistänne. Minusta itsekkäämpää on vaatia kaltaistani ihmistä elämään..! Ihmistä, joka kokee elämän tuskallisena, ahdistavana, ja itkee melkein päivittäin. Elämässäni ei ole juuri mitään mikä piristäisi, nytkin olen viikon ryypännyt putkeen koska en vain kestä.