Itsemurha

Tajuatteko te ollenkaan että tommonen temppu voi pilata sen junan kuljettajan elämän?

Mun setäni oli rekkakuski, kunnes joku valopää päätti tehdä itsarin ajamalla rekan nuppiin. Saikin toki ittensä hengiltä, mun setä ei vaan enää ikinä enää ajanu metriäkään kun jäi niin kauhee syyllisyys siitä oisko hän sittenkin saanu väistettyä vaikka mettään. Ja tältä tyypiltä jäi jäähyväiskirje jossa kerto mitä aiko tehä, joten sikäli ei epäselvyyksiä.

Se junakuskikin on ihminen, joka saattaa koko loppuelämänsä miettiä oisko hän ehtiny pysäyttää jos ois nähny teiät hetkee aiemmin.

Tää on se valitettava seuraus siitä että eutanasia ei ole laillista Suomessa henkisen kärsimyksen takia. Juna on kivuton ja varma keino kun ei ole eutanasiaa saatavilla vaikka vaikean masennuksen takia. Sivutuotteena sitten traumatisoitunut junakuskin joiden loppuelämä pilalla.

 

Hei.

Voisin jakaa tänne tarinani, miksipä ei.
Isä oli alkoholisti ja äiti 18v lapsonen. Saivat minut. Äiti karkasi minä mukanani kun täytin 2v. Isää en nähnyt enään ikinä. 2 valokuvaa häneltä sain kun olin nuorempi. Toisen kuvan muistan missä hän ja kaveri joivat olutta ja lukivat pornoa.. Taisi olla joku nuorelle miehelle suunnattu miehen mitta.

3-5v ajan minusta huolehti iso-mummo joka myöhemmin kuoli syöpään. Äitini löysi uuden miehen, kiltin, huolehtivan. Oli omakotitalo, työ.
Sain 2 sisarusta. Koulu alkoi. Alkoi kiusaaminen. Milloin mistäkin syystä. En silloin osannut puhua.
Lähin ystävä oli yksi näistä jotka kiusasi tai katsoi kun minua kiusattiin. Hänen kotona oli alkoholisti isä. Olin siellä usein, koska oli kiva kun oli joku ystävä. Myöhemmin hän käyttikin hyväksi. Kiusaaminen oli fyysistä ja henkistä. Kerran minulla sitten ala-asteella napsahti, en muista siitä mitään. Opettaja tuli väliin ja olin häntä sitten kuuleman mukaan puraissut. Minut passitettiin erityiskouluun. Paikka jossa muut oppilaat hyppivät kaappien päällä ja huoritteli opettajia. Outoa siinä oli se, että ne oli pohjimiltaan sydämellisiä ihmisiä. Siellä ei niin paljoa kiusattu. Sit mut siirrettiin takasi normaalikouluun. Koska pärjäsin ikäisiäni paremmin. Vanhaan kouluun. Supattelut, katseet ja paheksunta. Olen lapsesta asti toivonut etten olisi syntynyt. Olen virhe jonka vanhempani tekivät.

Uhriutuminen oli valmis ja olen kokenut paskaa, aiheuttanut paskaa. Minua ei koskaan ohjattu terapiaan, vaikka kävin usean kerran lasten psykologeilla arvioissa, muistan kuinka yritin olla normaali ja reipas (en halunnut että minussa on jotain vikaa)

Olin 13v kun kesällä minulla olisi ollut mahdollisuus tavata isäni valvonnan alla. En halunnut. Myöhemmin samana vuonna hän kuoli.

Nuorena olen 2 kertaa täältä alkoholin kannustuksella yrittää täältä lähteä, mutta elämisen halu on aina voittanut.

Olen miettinyt itsemurhaa teinistä asti. Koen että jotenkin olen siinä henkisesti onnistunut. Kannabis autto mua nuorena, hei tämä tunne. En ollut sellaista ennen kokenut. En koskaan kasvanut vastuulliseksi aikuiseksi.

Nyt ikää on 32v. Lapsia minulla on 2 eri äidit. Elämäni on samaa kehää. Mun mieli on jäänyt johonkin hyvin raskaaseen mustaan aukkoon. Tapahtumahorisontin takia en pysty näkemään hetkeä vaan aina palaan kaikkeen paskaan.

Ajattelin, että skeematerapiaan tutustuminen vois valottaa mun elämää. Sitä se todellakin teki. Katkeruus menneisyyttä kohtaan on helpottanu, mutta vain vähän. Itse opiskelen. Tiedän, minun olisi hyvä mennä terapiaan. Eihän se niin helppoa ole, eihän?

Koen monesti, että olen sen kerran koulu ikäisenä kaatunut ja möngin eteenpäin siinä samaisessa mudassa edelleen. Se sama pikkupoika,

Nyt kaikki padotut tunteet on päässy vapaasti omasta tahdosta pinnalle ja olen niitä kuunnellut. Välillä on jopa täytynyt oksentaa ja pakon omaisesti nauraa, kun ei sietokyky riitä.

En tiedä lukeeko tätä kukaan 2019..
Haluasin edelleen kovasti pois täältä, mutta koska en ikinä tuntenut isääni, haluaisin myös kovasti pitää huolta itsestäni ja sitä kautta antaa joskus vastauksia omille lapsille.

 

Hei.

Voisin jakaa tänne tarinani, miksipä ei.
Isä oli alkoholisti ja äiti 18v lapsonen. Saivat minut. Äiti karkasi minä mukanani kun täytin 2v. Isää en nähnyt enään ikinä. 2 valokuvaa häneltä sain kun olin nuorempi. Toisen kuvan muistan missä hän ja kaveri joivat olutta ja lukivat pornoa.. Taisi olla joku nuorelle miehelle suunnattu miehen mitta.

3-5v ajan minusta huolehti iso-mummo joka myöhemmin kuoli syöpään. Äitini löysi uuden miehen, kiltin, huolehtivan. Oli omakotitalo, työ.
Sain 2 sisarusta. Koulu alkoi. Alkoi kiusaaminen. Milloin mistäkin syystä. En silloin osannut puhua.
Lähin ystävä oli yksi näistä jotka kiusasi tai katsoi kun minua kiusattiin. Hänen kotona oli alkoholisti isä. Olin siellä usein, koska oli kiva kun oli joku ystävä. Myöhemmin hän käyttikin hyväksi. Kiusaaminen oli fyysistä ja henkistä. Kerran minulla sitten ala-asteella napsahti, en muista siitä mitään. Opettaja tuli väliin ja olin häntä sitten kuuleman mukaan puraissut. Minut passitettiin erityiskouluun. Paikka jossa muut oppilaat hyppivät kaappien päällä ja huoritteli opettajia. Outoa siinä oli se, että ne oli pohjimiltaan sydämellisiä ihmisiä. Siellä ei niin paljoa kiusattu. Sit mut siirrettiin takasi normaalikouluun. Koska pärjäsin ikäisiäni paremmin. Vanhaan kouluun. Supattelut, katseet ja paheksunta. Olen lapsesta asti toivonut etten olisi syntynyt. Olen virhe jonka vanhempani tekivät.

Uhriutuminen oli valmis ja olen kokenut paskaa, aiheuttanut paskaa. Minua ei koskaan ohjattu terapiaan, vaikka kävin usean kerran lasten psykologeilla arvioissa, muistan kuinka yritin olla normaali ja reipas (en halunnut että minussa on jotain vikaa)

Olin 13v kun kesällä minulla olisi ollut mahdollisuus tavata isäni valvonnan alla. En halunnut. Myöhemmin samana vuonna hän kuoli.

Nuorena olen 2 kertaa täältä alkoholin kannustuksella yrittää täältä lähteä, mutta elämisen halu on aina voittanut.

Olen miettinyt itsemurhaa teinistä asti. Koen että jotenkin olen siinä henkisesti onnistunut. Kannabis autto mua nuorena, hei tämä tunne. En ollut sellaista ennen kokenut. En koskaan kasvanut vastuulliseksi aikuiseksi.

Nyt ikää on 32v. Lapsia minulla on 2 eri äidit. Elämäni on samaa kehää. Mun mieli on jäänyt johonkin hyvin raskaaseen mustaan aukkoon. Tapahtumahorisontin takia en pysty näkemään hetkeä vaan aina palaan kaikkeen paskaan.

Ajattelin, että skeematerapiaan tutustuminen vois valottaa mun elämää. Sitä se todellakin teki. Katkeruus menneisyyttä kohtaan on helpottanu, mutta vain vähän. Itse opiskelen. Tiedän, minun olisi hyvä mennä terapiaan. Eihän se niin helppoa ole, eihän?

Koen monesti, että olen sen kerran koulu ikäisenä kaatunut ja möngin eteenpäin siinä samaisessa mudassa edelleen. Se sama pikkupoika,

Nyt kaikki padotut tunteet on päässy vapaasti omasta tahdosta pinnalle ja olen niitä kuunnellut. Välillä on jopa täytynyt oksentaa ja pakon omaisesti nauraa, kun ei sietokyky riitä.

En tiedä lukeeko tätä kukaan 2019..
Haluasin edelleen kovasti pois täältä, mutta koska en ikinä tuntenut isääni, haluaisin myös kovasti pitää huolta itsestäni ja sitä kautta antaa joskus vastauksia omille lapsille.

Hei,
eletään jo vuotta 2022 ja päädyin sattuneista syistä lukemaan tätä keskustelua.
Toivottavasti sinulla on elämässäsi kaikki hyvin.
Paikoin stoorisi vaikutti kuin omalta eletyltä elämältä.
Ja elämää eletään edelleen, kaikesta huolimatta

 

Vanha ketju, mutta täytyy yhtyä tuohon itsetuntohommaan. Itseltä puuttuu kyky elää itseäni varten ja ainoastaan silloin tuntuu elämä järkevältä, jos voi elää muille. Kun ei ole ketään eikä mitään, niin turhalta tuntuu. Vaikka asiat ovatkin vielä hyvin, vuosi vuodelta alkaa käymään tuskaisemmaksi. Se ajatus siitä että menettää jossain vaiheessa ne joille elää alkaa käymään raskaaksi. Kuten vanhenevat vanhempani. Vaikkei edes kuollen, niin tälläkin hetkellä ahdistaa suuresti ajatus, että joudun vähintäänkin listan häntäpäähän erään rakkaan ihmisen elämässä. Asiat kun eivät yleensä pysy samanlaisina ja ihmissuhteissa tapahtuu muutoksia, enkä aina voi olla hänelle yhtä tärkeä kuin nyt. Sitten on vain pelkkää tyhjyyttä.

 

Niin, luulette, että kuoleman jälkeen olette helpottuneita, koska menette olemattomuuteen, mutta näin ei ole.

Itsemurhan tehnyt henkilö ei saa uutta fyysistä kehoa niin kauan kuin hänen olisi pitänyt elää tässä elämässä. Toisin sanoen niin kauan kuin hänellä olisi vielä elämää jäljellä tietyssä elämässä. Hän kärsii ilman fyysistä kehoa, koska hänellä on edelleen erilaisia haluja, esimerkiksi halu syödä ja juoda ja niin edelleen, mutta hänellä ei ole kehoa, jolla hän voisi täyttää nämä halut ja niin edelleen.

Itsemurhaajan ei tarvitse odottaa rangaistusta, sillä hän rankaisee itseään tuhoamalla kehonsa. Tämä on kuin ihminen, joka poltti oman talonsa ja on nyt tuomittu vaeltelemaan kellareissa. Elämä ilman fyysistä kehoa mutta ilman henkistä kypsyyttä on eräänlaista helvetillistä olemassaoloa, koska hänellä on edelleen monia aineellisia haluja, eikä hän voi täyttää niitä. Tämä tuottaa hänelle mittaamattomia kärsimyksiä, jotka eivät käytännössä eroa helvetin kärsimyksistä. Ainoastaan tähän helvettiin ihminen tuomitsee itsensä ja luulee, että itsemurha on ulospääsykeino. Tosiasiassa se on sisäänkäynti pahempaan todellisuuteen kuin se, josta ihminen yritti paeta itsemurhalla.

Kuolemasta sanotaan: "fyysisen kehon jättäminen".

Yksi Vedojen perusperiaatteista on ahimsa (väkivallattomuus). Itsemurha on väkivaltaa itseään kohtaan. Monet ihmiset ajattelevat tietämättömyyttään, että se on tie ulos kriisitilanteesta. Tosiasiassa se ei ole ulospääsy vaan pääsy vielä kauheampaan tilanteeseen, jossa aineelliset halut ovat yhä olemassa, mutta kehoa niiden täyttämiseksi ei enää ole. Se on yhtä tuskallista kuin kokea nälkää, mutta ei pystyä tyydyttämään sitä.

Ihmiset, jotka tekevät itsemurhan, jäävät ... eivätkä voi saada uutta fyysistä kehoa ennen kuin heille varattu elinikä päättyy.

Vedat sallivat vapaaehtoisen kuoleman vain kahdessa tapauksessa: kun henkilö kuolee vapaaehtoisesti taistelussa puolustaakseen kunniaansa tai kun iäkkäät joogit paastoavat kuolemaan, kun he ovat täysin vapaita kaikista aineellisista haluista.

Tätä ruumiin vapaaehtoisen jättämisen tapaa kutsutaan Prayopavesaksi, ja sille mainitaan kaksi ehtoa: korkea ikä ja täydellinen vapaus aineellisista haluista.