"minna"
Mä olin yläasteella se ulospäinsuuntautunut, aina hauska, kaikkien kaveri, hyvä tyyppi. Semmonen, johon voi luottaa ja joka ei ikinä valita omia surujaan, joka keksii aina jotain hauskaa.
Mä olin jo silloin niin pahasti masentunut, että joka viikonloppu itkin, kun tuli taas maanantain. Ajattelin vaan kuolemista ja pois pääsyä. Muiden mielipiteillä ei ollut mulle mitään merkitystä, miksi olisin elänyt sellaisten ihmisten vuoksi, jotka eivät edes välittäneet yrittää tuntea minua? Joille olin olemassa vain siksi, että olin se hauska tyyppi?
Mun yläasteajoista on 15 vuotta aikaa. Mä mietin melkein päivittäin sitä, että mun elämäni ei ole minkään arvoista. Yöt valvon miettien sitä, kuinka mustaa kaikki on. Päivällä olen se ulospäinsuuntautunut, iloinen, empaattinen ja hauska ihminen, johon voi aina luottaa, jolle voi aina kertoa surujaan, joka ei koskaan ole tylsä ja masentava, joka aina viihdyttää.
Yksikään niistä ei tunne minua. Jos tappaisin itseni, ne surisi sitä mielikuvaa, ei minua. Eivätkä missän vaiheessa itsekeskeisyydessään tajuaisi sitä, että ovat pitäneet omasta mielikuvastaan, eivät minusta.
Yritin, joitain vuosia sitten, avautua. Näyttää muille myös suruni, huoleni, huonot päiväni. Yksi kerrallaan ihmiset katosivat elämästä. En ollutkaan enää se hauska tyyppi. Se joka aina kuuntelee, eikä ikinä tuomitse. Joka naurattaa.
Kun aloin taas näytellä tätä roolia, ne ilahtuivat kun olin oma itseni. Mä en ymmärrä, miksi mä ajattelisin, että niiden vuoksi en voi tappaa itseäni, kun ne ei sekuntiakaan pysähdy miettimään kuka minä olen ja miten minua voi kohdella?
Mä olin jo silloin niin pahasti masentunut, että joka viikonloppu itkin, kun tuli taas maanantain. Ajattelin vaan kuolemista ja pois pääsyä. Muiden mielipiteillä ei ollut mulle mitään merkitystä, miksi olisin elänyt sellaisten ihmisten vuoksi, jotka eivät edes välittäneet yrittää tuntea minua? Joille olin olemassa vain siksi, että olin se hauska tyyppi?
Mun yläasteajoista on 15 vuotta aikaa. Mä mietin melkein päivittäin sitä, että mun elämäni ei ole minkään arvoista. Yöt valvon miettien sitä, kuinka mustaa kaikki on. Päivällä olen se ulospäinsuuntautunut, iloinen, empaattinen ja hauska ihminen, johon voi aina luottaa, jolle voi aina kertoa surujaan, joka ei koskaan ole tylsä ja masentava, joka aina viihdyttää.
Yksikään niistä ei tunne minua. Jos tappaisin itseni, ne surisi sitä mielikuvaa, ei minua. Eivätkä missän vaiheessa itsekeskeisyydessään tajuaisi sitä, että ovat pitäneet omasta mielikuvastaan, eivät minusta.
Yritin, joitain vuosia sitten, avautua. Näyttää muille myös suruni, huoleni, huonot päiväni. Yksi kerrallaan ihmiset katosivat elämästä. En ollutkaan enää se hauska tyyppi. Se joka aina kuuntelee, eikä ikinä tuomitse. Joka naurattaa.
Kun aloin taas näytellä tätä roolia, ne ilahtuivat kun olin oma itseni. Mä en ymmärrä, miksi mä ajattelisin, että niiden vuoksi en voi tappaa itseäni, kun ne ei sekuntiakaan pysähdy miettimään kuka minä olen ja miten minua voi kohdella?