Miten kieltää lapsivieraat?

Lapset että humalaiset molemmat..

* Eivät hallitse liikkeitään joten sotkevat ja rikkovat asioita
* Hyörivät ja pyörivät ja tekevät mitä mieleen sattuu juolahtamaan
* Eivät kuuntele järkipuhetta
* Eivät hallitse äänenkäyttöään vaan usein huutavat ja melskaavat
* Eivät hallitse tunteitaan vaan saattavat suuttua / surustua mistä vaan
* Ja niin edelleen.

Minusta ei todellakaan ole kaukaa haettua että lasten ja humalaisten käyttäytymisessä on PALJON samaa. Humalaisten käyttäytyminen taantuu lapsen tasolle eikä käyttäydy kuten aikuinen, a.k.a. lapset käyttäytyvät kuin humalaiset. Mikä siinä sinun mielestäsi on niin kamalan kauheasti sanottua? Tottahan se on.

 

ootko aina kammonnut lapsia?
mites miehesi asiaan suhtautuu vai onko silläkin fobia? ei vissiin halua sekään omia lapsia?
eikä millään pahalla kysymykset

 

Ma ymmarran kylla taysin, etta joku ajattelee kuten AP.
Eika mun mielesta taman YSTAVAN kuulu moisesta loukkaantua. Meita ihmisia on erilaisia ja koitetaan ymmartaa toinen toistamme vai mita.
Ap ei ole ilkeamielinen tyyliin "ei vois vahempaa kiinnostaa kakras", vaan hanella on ihan jarki(tai oikeastaan tunne-)perainen syy toiveeseen olla tapaamatta ystavan lasta/lapsia.
Ihan kummallisia ajatusmaailmoita taalla nakee- lapset on jatkeita, opeteele sietamaan heita tms.
Ymmarran hyvin myos tuon kuvaukest lapsi vrt. humalainen.
Ap, sano ystavallesi suoraan esim tekstarissa etta haluaisit hirveasti tavata hanet, mutta mielellasi et vastaanota kotiisi lapsia joten jos tavataan muualla. Ps. oiska mahkuja tava IHAN kahdestaan aikusiten kesken...jne.

 

Jos kyseessä on tosiaan hyvä ystäväsi, voisit ehkä valottaa hänelle taustoja, mitä ne ikinä ovatkaan, jolloin tuo on helpompi olla ottamatta henkilökohtaisesti. Nyt siihen on hyvä sauma, kun et ole vielä lapsia tavannut, eikä ystävä jää miettimään, mikset juuri hänen lapsistaan pidä.

Täytyy kyllä sanoa, että itse tapaan lapsettomia ystäviäni ilman lapsia. Ärsyttävää yrittää jutella, kun pitää paimentaa lapsia ja vastata heidän tarpeisiinsa. En siis koe lapsia jatkeenani. Tosin he ovat jo 4- ja 2-vuotiaita, esim. imeväisikäisestä erossa olemisessa on joskus omat hankaluutensa.

 

Sanot vaan suoraan, että voitaisiinko tavata ihan kahdestaan, kun olisi kiva jutella rauhassa eikä sinun luonasi ole lapsille mitään viihdykettä.

Itselläni on kaksi lasta ja tykkään kyllä muidenkin lapsista, mutta itse menen hyvin mielelläni tapaamaan ystäviäni varsinkin lapsettomia ilman lapsiani (elleivät he erikseen pyydä, että otan lapset mukaan). Sitä saa muuten olla vaan keksimässä lapsille viihdykettä ja kieltämässä koskemasta jne. Eikä voi edes rauhassa juoruilla mistä haluaa, kun 3-vuotias tulee sitten luultavasti kertomaan myöhemmin kaikki arkaluontoisetkin asiat julkisesti!

 

En minä sitä ihmettele että vanhanpiian asuntoon ei voi ottaa vastaan lapsivieraita.

Todennäköisesti kaikki kulmat ovat teräviä, hörsöttimiä roikkuu siellä ja täällä, matalilla tasoilla on raskaita karmeita lasipyttyjä ja kynttilänjalkoja sekä piikikkäitä metallisia taide-esineitä, sytyttimet ja tulitikut on lasten ulottuvilla ja jostain matalalta tasolta löytyy myös neiti-ihmisen unilääkkeet, rauhoittavat, särkylääkkeet, vibraattori ja ehkäisytabletit. Viinakaappi on lattianrajassa ja jos missään on portaita ne on just sellaiset joista ipana keikahtaa alas. Parvekkeen kaiteen edessä on sopiva pöytä josta lapsi voi kiivetä tippumaan kaiteen yli.

Hyvässä lykyssä siellä voi olla myös lapsivihamielinen tai lapsia syövä kissa.

Joten parempi kaikille että sinne ei tule lapsia. Mutta se tässä aloituksessa edelleen hämmästyttää, että miksi tämä asia ahdistaa niin kovasti. Ystävä jatkoi normaalia elämäänsä, hankki miehen ja lapsia. Eihän tämä vaadi kuin pienen oikaisun.

Miksi luulet että ap on vanhapiika? Eihän hän niin sanonut. Minä varmaan sun mielestäs olisin kun olen36 v ja sinkku, en omasta mielestäni kuitenkaan. Kotinikaan ei ole tuollainen, ei piikikkäitä taide-esineitä tai rauhoittavia. Ei kissaa (mutta tunnen perheitä joilla on?!). Lapsia saa tulla kylään jos on tullakseen, eipä mua haittaisi jos jotain joku pudottaisi. On normaalia elää ilman lapsia ja lasten kanssa, kumpikaan ei ole epänormaalia.
Etkö käsitä että ap:n kohdalla kysessää joku kammo, niinkuin joillakin vaikka korkeanpaikankammo? Ei sellainen lähde ilkeilemällä.

 

Helposti tulee kiusaus ajatella, että onpa kummallista ja onpa kamalaa ap:n suhtautuminen lapsiin, mutta mikäs minä olen niin sanomaan. Ei sen nyt ainakaan kauhean vahingolliselta kuulosta, ellei hänelle itselleen, koska kyllähän se rajoittaa elämää aika paljon, jos suuri osa väestöä on ihan kammottavia olentoja hänelle.

Mutta on niitä pahempiakin juttuja olemassa, ap:n ajatusmaailma on yksi erilainen piirre ihmisissä. Miten hänen sitten pitäisi menetellä? Luulen, ettei hän tunne ystäväänsä niin hyvin ja toisinpäin, kuin on kuvitellut, koska tällainen tilanne on päässyt syntymään. Saanen päätellä, että kyseessä on nykyään yleinen netissä alkanut ystävyys, jossa ei kenties ole tavattu koskaan tai hyvin harvoin, vaikka ollaankin paljon tekemisissä esim chattaillen tai kirjoitellen, tai vaikka puhelimessa puhuen.

Sellainen ystävyys on usein melko erilainen kuin ns tavallinen ystävyys, joita ennen ihmisillä oli enemmän. Että ensin sattumalta tavataan toisemme, näemme heti millaisesta ihmisestä on kyse ja siitä sitten seuraa ystävystyminen tai ei. nettiystävyyksissä kuitenkin on vähän erilaisesta jutusta kyse. Elämästään voi antaa tarkemmin rajattuja paloja. Ja sitten käy näin. Ap on voinut mainita, "ettei oikein välitä lapsista" tai jopa että "inhoaa lapsia", mutta tämä ystävä ei ole koskaan nähnyt mitä se ap:lle oikeasti merkitsee.

Suosittelen että ap kertoo ystävällee tarkemmin mistä on kyse ja kenties pahoittelee, ettei ole aiemmin tätä asiaa tarpeeksi valottanut. Ystävä kyllä ymmärtää, voi olla että tarvitsee hieman sulatteluaikaa, mutta ymmärtää, jos oikeasti on ystävä.

 

tama oli aika hyvin sanottu: Sanot vaan suoraan, että voitaisiinko tavata ihan kahdestaan, kun olisi kiva jutella rauhassa eikä sinun luonasi ole lapsille mitään viihdykettä. Tuosta ei voi loukkaantua. Voi tietysti laajentaa etta koti ei ole kovin lapsiystavallinen (paljon rikkoontuvaa tavaraa jne).
Tai sitten ehdotat etta jossain kahvilassa, jossa leikkinurkkaus.
Ei tuo nyt niin kummallista ole ettei halua lapsia kotiinsa. Itse vien mielellaan jos pyydetaan, mutta on pari paikkaa, joihin taas en halua lapsia vieda, vaikka tiedan etta henkilo ehka lapsen sinallaan haluaisi nahda, mutta koti ja hermo (isannan/emannan/minun) ei vaan kesta sita. Kovin rankasti monet ottaa aloittajan asenteen, joskaan en ehka itsekaan varsinaista kammoa ymmarra. Mutta kotiinsa ei tarvitse ottaa jos ei halua. Toisaalta totta myos se, etta ystavan voi vaan olla kaytannossa vaikea jarjestaa sita, etta paasisi ilman lapsia jonnekin, mutta silloin tuo kahvila leikkinurkkauksella voisi olla hyva kompromissi puolin ja toisin?

 

ja tulit kaksplussaan kyselemään tätä? Ei oo provo ei.

 

Siis mä ymmärrän jos joku ei pidä lapsista, mutta lasten inhoaminen on vähän hämmentävää. Osaatko yhtään itse hahmottaa mistä tuo sun fobias johtuu? Onko sulle itselles tapahtunut jotain pahaa lapsena? Tai onko lapset tehneet sulle joskus jotain pahaa?

 

Vaikka mulla lapsi onkin, ymmärrän kyllä ap:tä. Musta on aivan ihanaa tavata ystäviä ilman lapsia. Saa jutella ihan rauhassa ilman, että koko ajan pitää keskeyttää ja kiinnittää huomiota johonkin muuhun. Mä en myöskään tykkää taaperoista meillä kotona. Koti ei enää ole taaperoystävällinen ja pelkään myös lemmikin puolesta. Mieluummin siis ottaisin ystävän kylään ilman niitä taaperoita. Kouluikäinen on taas eri juttu.

Ja että lapsi olisi jotenkin mun jatke... apua! Mä olen mä, en pelkkä äiti. Mä olen vaimo, ystävä, työkaveri, naapuri... ja niiden lisäksi myös äiti. Mulla on myös etunimi, jolla mua on kutsuttu huomattavasti kauemmin kuin nimellä "äiti". Tyttäreni on mulle kaikki kaikessa, hän on mun elämäni tärkein asia, mutta ei ainoa asia.

 

Toivottavasti tää alotus on provo. Jos sattuukin olemaan ihan tosissaan tehty aloitus, niin suosittelisin hakeutumista johonkin terapiaan ja kasvamaan aikuseksi. Kirjotuksistas kyllä tulee heti mieleen, että siellä joku teini kirjottelee.

 

Miten ihmeessä oot eksynyt tälle palstalle

 

Pakko sanoa et tosi surullinen ongelma ap:lla

Jos mulla olisi "kaveri", joka ei ole kiinnostunut näkemään lapsiani ja pikemminkin inhoaa heitä, pyyhkisin hänet yhteystiedoistani kokonaan.

Onneksi minulla ei ole noin juntteja ystäviä.

 

ootko aina kammonnut lapsia?
mites miehesi asiaan suhtautuu vai onko silläkin fobia? ei vissiin halua sekään omia lapsia?
eikä millään pahalla kysymykset

Olen, ei välitä, ei ainakaan tällä hetkellä. Miehillä nyt on aikaa ainakin 5-kymppiseksi muuttaa mieltään, joten lopulliseksihan sitä ei voi sanoa.

haluaisit hirveasti tavata hanet, mutta mielellasi et vastaanota kotiisi lapsia joten jos tavataan muualla.


voitaisiinko tavata ihan kahdestaan, kun olisi kiva jutella rauhassa eikä sinun luonasi ole lapsille mitään viihdykettä.

Nämä olivat hyvin muotoiltuja ehdotuksia, kiitos .

kun et ole vielä lapsia tavannut, eikä ystävä jää miettimään, mikset juuri hänen lapsistaan pidä.

Olen tavannut, ja sekin ihmetyttää että eikö niistä tapaamisista ole voinut jo varmistua että en pidä hänenKÄÄN lapsistaan sen enempää kuin muistakaan. En osaa olla lasten kanssa enkä hänenkään lapsiinsa ottanut mitään kontaktia. Enkä ole esimerkiksi onnitellut raskauksista, koska en voi sitä vilpittömästi tehdä enkä halua valehdella ystävälle.

Saanen päätellä, että kyseessä on nykyään yleinen netissä alkanut ystävyys, jossa ei kenties ole tavattu koskaan tai hyvin harvoin, vaikka ollaankin paljon tekemisissä esim chattaillen tai kirjoitellen, tai vaikka puhelimessa puhuen.

Itseasiassa ei, vaan olemme tunteneet lapsesta saakka. Ja olen aina ollut yhtä lapsiepärakas ja tuonut sen kyllä selkeästi esille. Ehkä hän sitten kuvittelee että olisin muuttunut, tai luulee ettei se koske hänen lapsiaan. En tiedä, kuten sanottu niin hämmentävää.

ja tulit kaksplussaan kyselemään tätä?

No keneltäköhän tällaista kannattaisi kysyä mieluummin kuin ihmisiltä joilla on lapsia, ja jotka siten voisivat parhaiten neuvoa kuinka lapsiperheen kyläilyn voi kohteliaasti estää? Tuskin lapsettomat tähän osaisivat sanoa yhtään mitään.

Osaatko yhtään itse hahmottaa mistä tuo sun fobias johtuu? Onko sulle itselles tapahtunut jotain pahaa lapsena? Tai onko lapset tehneet sulle joskus jotain pahaa?

En halua valottaa tarkemmin, mutta kyllä kyllä ja kyllä. Onkin surullista että monet kokevat hyvänä viihteenä haukkua ja mollata ihmistä, jolla itsellään on ollut todella surkea lapsuus. Näiltäkin voisi kysyä että missä iässä se sääliä ja armoa ansaitseva lapsi muuttuu paskaksi aikuiseksi jota saa haukkua kun hän on "vammautunut henkisesti" paskasta lapsuudesta... Tuskin haukkuisitte lastakaan, miksi sitten lapsesta kasvanutta aikuista? Kuten tässä:

suosittelisin hakeutumista johonkin terapiaan ja kasvamaan aikuseksi.

Kävin jo, ei auttanut. Kiitos vaan neuvosta, oli varmasti vilpittömästä auttamishalusta annettu.

 

En halua valottaa tarkemmin, mutta kyllä kyllä ja kyllä. Onkin surullista että monet kokevat hyvänä viihteenä haukkua ja mollata ihmistä, jolla itsellään on ollut todella surkea lapsuus. Näiltäkin voisi kysyä että missä iässä se sääliä ja armoa ansaitseva lapsi muuttuu paskaksi aikuiseksi jota saa haukkua kun hän on "vammautunut henkisesti" paskasta lapsuudesta... Tuskin haukkuisitte lastakaan, miksi sitten lapsesta kasvanutta aikuista? Kuten tässä:

No tuo selittää paljon. Mullakin on ollut paska lapsuus, ihan tosi paska siis, ja aikuisena mua ahdistaa ulkopuolisten mielestä kohtuuttoman paljon miehet joilla on ns. perinteiset isi-viikset, kalapuikot nenän alla. Ei mustakaan tuntuisi kivalta jos ihmiset yrittäs pakottaa mua olemaan isäpuoleni mieleen tuovien miesten kanssa samassa tilassa, saatika kehottais menemään hoitoon tuon takia. Oon itse käynyt vuosikaudet terapiassa, ja en sentään enää näe painajaisia tuosta isäpuolestani viikottain, tai anna hänen enää vaikuttaa mun elämään, mutta viiksikammostani en oo päässyt eroon. Ymmärrän sua siis tavallaan hyvinkin. Peruskoulussa mua myös kiusattiin paljon, ja ahdistun vieläkin jos joku tarkkailee mua, en esim. voi käydä yksin ikinä missään (edes mäkissä nopeesti tms.) syömässä kun tuntuu että kaikki tuijottaa ja arvostelee syömistäni, yksinäisyyttäni, mahdollista tyrimistä. Muissakin tilanteissa tuo tuijotuksen kohteeksi joutuminen ahdistaa, siis silloinkin kun mua ei oikeesti tuijoteta, vaan musta vaan tuntuu siltä.