Kertokaahan rehellisesti tekevätkö lapset onnelliseksi?

Tämä ketju on paljon rehellisempi kuin suurin osa vanhemmuudesta käytävää julkista keskustelua. Kyllä ne todelliset tabut löytyvät aivan päinvastaisesta suunnasta. Äidin on erittäin vaikea tunnustaa ääneen, ettei hän pidä lapsistaan tai nauti äitiydestä. Tällaiset ajatukset selitetään hyvin nopeasti mielisairauden oireiksi tai moraaliseksi turmeltuneisuudeksi. Jos ajatus siitä, että lapset eivät tuo kaikille onnellisuutta, ei olisi tabu, tuo linkkaamani Ilonpilaaja-artikkeli ei olisi ilmestyessään aiheuttanut yhtä paljon kohua. Äitiysmyytti elää Suomessa edelleen erittäin vahvana.

Mistä sinä voit tietää miten rehellinen keskustelu vanhemmuudesta tämä ketju on? Käsittääkseni sinulla ei ole lapsia?

Ja mikä ihmeen äitiysmyytti? Uskallan vakuuttua siitä, että suurin osa äideistä on onnellisia ja tyytyväisiä valintoihinsa. On toki myös jokin prosentuaalinen porukka, joka ei nauti äitiydestä tai lapsistaan, se ei kuitenkaan tee mitään "äitiysmyyttiä". Niitä äitejä on ollut aina, jotka eivät erityisemmin nauti lapsistaan. Aina on myös ollut miehiä, joita ei kiinnosta seksi. Ei siitäkään ole tehty mitään "seksimyyttiä" ja oltu sitä mieltä, että itseasiassa kukaan mies ei nauti seksistä ja seksin harrastaminen on miesten mielestä ihan kamalaa, mutta kun on tämä "seksimyytti", niin ne ei vaan uskalla sanoa sitä ääneen????

Mun nähdäkseni sulla on kova tarve todistella, että äitiys on ihan kamalaa ja kukaan ei voi olla onnellinen lasten tekemisen jälkeen. Voi toki olla, että olen väärässäkin, mutta jokaisessa ketjussa, jossa olet ollut mukana tunnut kaipaavan jostain syystä vahvistusta sille, että vanhemmuus on ihan kamalaa aina.

Eli, sääli niitä naisia, jotka ovat tehneet lapsensa ja todenneet, ettei se ole heitä varten. Todella sääli. Kädenpuristus niille, jotka ovat jättäneet tekemättä ihan siksi, etteivät niitä halua. Se on aina mahtavaa, kun ihminen tekee valinnan, joka on oikea häntä itseään kohtaan.

 

En osaa ajatella, muuttuiko elämä paremmaksi - erilaiseksi kyllä. Välillä lapset ajavat hulluksi, ja välillä nautin niistä niin paljon että luulisi moisen olevan laitonta Ja kyllä aika monet onnentunteet ja hyvät fiilikset liittyvät lapsiin.

 

Mistä sinä voit tietää miten rehellinen keskustelu vanhemmuudesta tämä ketju on? Käsittääkseni sinulla ei ole lapsia?

Ja mikä ihmeen äitiysmyytti? Uskallan vakuuttua siitä, että suurin osa äideistä on onnellisia ja tyytyväisiä valintoihinsa. On toki myös jokin prosentuaalinen porukka, joka ei nauti äitiydestä tai lapsistaan, se ei kuitenkaan tee mitään "äitiysmyyttiä". Niitä äitejä on ollut aina, jotka eivät erityisemmin nauti lapsistaan. Aina on myös ollut miehiä, joita ei kiinnosta seksi. Ei siitäkään ole tehty mitään "seksimyyttiä" ja oltu sitä mieltä, että itseasiassa kukaan mies ei nauti seksistä ja seksin harrastaminen on miesten mielestä ihan kamalaa, mutta kun on tämä "seksimyytti", niin ne ei vaan uskalla sanoa sitä ääneen????

Mun nähdäkseni sulla on kova tarve todistella, että äitiys on ihan kamalaa ja kukaan ei voi olla onnellinen lasten tekemisen jälkeen. Voi toki olla, että olen väärässäkin, mutta jokaisessa ketjussa, jossa olet ollut mukana tunnut kaipaavan jostain syystä vahvistusta sille, että vanhemmuus on ihan kamalaa aina.

Eli, sääli niitä naisia, jotka ovat tehneet lapsensa ja todenneet, ettei se ole heitä varten. Todella sääli. Kädenpuristus niille, jotka ovat jättäneet tekemättä ihan siksi, etteivät niitä halua. Se on aina mahtavaa, kun ihminen tekee valinnan, joka on oikea häntä itseään kohtaan.

Minusta kyllä äitiyteen liitetään yhä vahvasti sellaista äitimyyttiä. Sellaista, jonka mukaan äitien tulisi olla tietynlaisia alati lapsiaan rakastavia, lämminsydämisiä,pyytettä lapsiaan rakastavia, kaikessa uhrautuvia, toivossa väkeviä jne.

Uskon, että valtosa äideistä on onnellisia lapsistaan ja rakastaa heitä. Mutta sellaisten äitiyden pimeiden tunteiden olemassaolosta vaietaan aikalailla yhä.

Ja minusta kaiken sen yli-imelän - äidinrakkaus on ylitsevuotavaista- keskutelun joukkoon on ihan tervettä tuoda sellaistakin näkökulmaa, että se rakkaus, vaikka suurta onkin, on myös sydän vereslihalla rakastamista ja että äitiys ei ole yhtä juhlaa, jossa elämä onneaan tuhlaa. Vaan äitiys on myös onnetomien, surullisten, vihaisten ja riittämättömien tunteiden kohtaamista.


Ja niin, olen, olen onnellinen lapsistani ja rakastan heitä. Mutta kyllä lasten saaminen ja vanhemmuus on minussa eniten soitellut myös toisenlaisia sävelmiä. En soi aina rakkauden duurivoittoisin sävelin.

 

Minusta kyllä äitiyteen liitetään yhä vahvasti sellaista äitimyyttiä. Sellaista, jonka mukaan äitien tulisi olla tietynlaisia alati lapsiaan rakastavia, lämminsydämisiä,pyytettä lapsiaan rakastavia, kaikessa uhrautuvia, toivossa väkeviä jne.

Uskon, että valtosa äideistä on onnellisia lapsistaan ja rakastaa heitä. Mutta sellaisten äitiyden pimeiden tunteiden olemassaolosta vaietaan aikalailla yhä.

Ja minusta kaiken sen yli-imelän - äidinrakkaus on ylitsevuotavaista- keskutelun joukkoon on ihan tervettä tuoda sellaistakin näkökulmaa, että se rakkaus, vaikka suurta onkin, on myös sydän vereslihalla rakastamista ja että äitiys ei ole yhtä juhlaa, jossa elämä onneaan tuhlaa. Vaan äitiys on myös onnetomien, surullisten, vihaisten ja riittämättömien tunteiden kohtaamista.


Ja niin, olen, olen onnellinen lapsistani ja rakastan heitä. Mutta kyllä lasten saaminen ja vanhemmuus on minussa eniten soitellut myös toisenlaisia sävelmiä. En soi aina rakkauden duurivoittoisin sävelin.

Ihan totta.
Mä ehkä pidän itsestäänselvyytenä sitä, ettei elämä ylipäätään ole ruusuilla tanssimista, oli lapsia tai ei. Välillä painetaan eteenpäin ikenet veressä. Se kuuluu elämään.
Itse turhaudun välillä lapsiini ja vielä useammin mieheeni, vaikka kuinka ihania ovatkin. Ei se turhautuminen silti sitä tarkoita, että mä niitä koskaan mistään hinnasta mihinkään vaihtaisin.

 

Vauva-aika oli raskasta enkä voi ainakaan esikoisen kohdalla väittää sen lisänneen onnellisuuttani. Nyt lapset ovat 5- ja 6-vuosiaita ja olen hyvin onnellinen heistä ja elämästäni. Olin onnellinen ennen lapsia, mutta lapset ovat tuoneet elämälle suunnan ja merkityksen, jota en lapsettomana tiennyt edes kaipaavani. Onnellisuus ei tietenkään koskaan ole jatkuvaa pilvissä leijaila päivästä ja vuodesta toiseen vaan joukkoon mahtuu myös vaikeita päiviä ja todella raskaita aikoja, niin ennen lapsia kuin myös lasten saannin jälkeen.

Miten onnellisuutta tutkitaan? Ihmiseltä itseltä kysytään kuinka onnellinen hän on. Tällaisessa tutkimuksessa juuri veloilla voisi olettaa olevan suurimmat paineet vastata, että he ovat tyytyväisiä ratkaisuunsa ja onnellisia elämässään. He ovat tehneet päätöksen, jota monet eivät ymmärrä ja varmasti monet ovat antaneet ymmärtää miten outo/typerä ratkaisu vaapaehtoinen lapsettomuus on, koska suuri osa ihmisistä kokee lasten kuuluvan elämään ja tuovan kenties myös sen onnen. Tällöin veloilla olisi ehkä muita suurempi paine vakuutella ja todistella onnellisuuttaan, vaikka näin ei aina todellisuudessa olisikaan.

En tarkoita etteivätkö velat voisi yksittäisinä ihmisinä olla hyvinkin onnellisia vaan lähinnä mielestäni tällaiset asiat saattavat vääristää tutkimustuloksia. Tietenkin onnellisia voivat olla niin vapaaehtoisesti lapsettomat kuin lapsellisetkin ja onnelliseksi voivat tulla myös ne jotka saavat lapsen "tahtomattaan" tai ovat tahattomasti lapsettomia. Niin monet asiat vaikuttavat onnellisuuteen ja niin monet asiat vaikuttavat siihen miten ihmiset vastaavat onnellisuudestaan tiettynä hetkenä tai pidemmällä aikavälilläkään.

 

Raha ei ole se ratkaiseva resurssi. Lapsettomalla on paljon enemmän aikaa ja energiaa panostaa parisuhteen hyvinvointiin, omaan hyvinvointiinsa, itsensä toteuttamiseen ja omien arvojensa mukaiseen elämään. Elämä on usein vapaampaa ja omaehtoisempaa. Lisäksi stressiä, huolta ja taloudellista epävarmuuutta on vähemmän.

"Omien arvojensa mukaiseen elämään"

Tämä se ydinpointti onkin. Monille perhe on tärkein arvo elämässä ja siksi siihen panostaakin, vaikka osan aikaa elämästä ei sitten saisikaan maksimoiden "kaikkea samaan aikaan". Meidän laisillamme perhettä arvostavilla elämältä vähän niin kuin puuttuu pohja, ellei ole perhettä ja lapsettomuus olisi suuri suru. Ja toisaalta taas velankin elämä on onnellista, jos elää arvojensa mukaista elämää.

Kilpailua "kuka on onnellisin", en oikein ymmärrä.

 

Äidin on erittäin vaikea tunnustaa ääneen, ettei hän pidä lapsistaan tai nauti äitiydestä.... Äitiysmyytti elää Suomessa edelleen erittäin vahvana.

Siinä vaiheessa kun jo on äiti/isä on vähän turha mielestäni lähteä katumaan sitä että luuli nauttivansa vanhemmuudessa tai kuvitteli että lapset automaattisesti ja aina tuovat mukanaan onnen. Siinä vaiheessa pitäisi ennemmin miettiä niitä asioita jotka tuovat onnen vanhemmuudessa ja/tai mitkä asiat tekevät onnelliseksi äitiydestä huolimatta.

Jostain syystä meillä elää vahvana myytti että nainen voisi kokea täydellisen onnen vain äitinä. Lisäksi ympäristö aiheuttaa usein paineita siihen suuntaan että parisuhteen onnellisuuden mitta on lapset, mielellään ehkä vielä poika ja tyttö. Silti minua monesti ihmetyttää miten epärealistisia odotuksia ihmisillä on lasten suhteen ja pettymys on valtava kun se lapsiperheen arki ei ollutkaan sitä mitä sen kuvitteli olevan. Enemmän pitäisi miettiä sitä mikä minut tekee onnelliseksi kuin sitä mikä tekee naapurin Matin ja Maijan onnelliseksi tai onnettomaksi. Lasta ei kannata "hankkia" siitä syystä että lapsi teki tai tekisi jonkun toisen onnelliseksi.

 

En osannut arvata ennen lapsen syntymää, että jotakin voi rakastaa niin paljon.

Sama juttu. Sitä asiaa ei voi ymmärtää, ennen kuin kokee sen itse.

Lapset ovat rikastuttaneet elämääni suuresti. Elämäni oli ennen lapsiakin ihanaa, vauhdikasta ja nautin siitä hurjasti. Lapset toivat siihen kuitenkin vielä aivan mahtavan lisän. Onneksi en jäänyt paitsi tästä lapsellisesta elämästä.

 

Lapsi ei tee ketään onnelliseksi. Vielä vähemmän useampi lapsi.

Onnellisuus on sitä, että on tyytyväinen siihen mitä on, ja näkee pienet hyvät asiat, eikä vaadi aina enemmän tai kadehdi muilta ja muiden.
Tuohan on suomessa varsinkin vaikeaa, koska tyytyväisyys ja iloisuus on tyhmyyttä suomessa, ja pitää olla materiaa, pitää olla kriittinen ja on hienoa arvostella ja tuntea paremmuutta.

Mitä tulee onnellisuustutkimuksiin, niin minusta näyttää, että on paljon vanhempia, jotka ovat katkeria, vsäyneitä, ilkeitä, kateellisia. Joten minusta näyttää että tutkimukset pitävät paikkansa ja vanhemmuus ei tee ketään hyväksi ihmiseksi tai onnelliseksi.

 

Mitä tulee onnellisuustutkimuksiin, niin minusta näyttää, että on paljon vanhempia, jotka ovat katkeria, vsäyneitä, ilkeitä, kateellisia. Joten minusta näyttää että tutkimukset pitävät paikkansa ja vanhemmuus ei tee ketään hyväksi ihmiseksi tai onnelliseksi.

Yhtälailla on paljon katkeria, väsyneitä, ilkeitä ja kateellisia lapsettomia ihmisiä. Ei se lapsettomuuskaan siis ketään näytä tekevän hyväksi tai onnellisemmaksi ihmiseksi.

 

Miksi monella tässä ketjussa on tarve väittää, että ei velat enää vanhana voi olla onnellisia? (Jopa normaalisti niin järkevällä Ultramariinilla) Sitä on aivan turha perustella millään vanhainkotien yksinäisillä vanhuksilla, koska heistä 99% on tahtomattaan lapsettomia. Ja ainako se pitää muistuttaa, että vanhainkodit on täynnä myös niitä yksinäisiä vanhuksia, joilla on lapsia, mutta lapset eivät käy vierailemassa.

Miksi on niin vaikea uskoa, että joku voi olla onnellinen vaikka on tehnyt epätavallisen valinnan? Vapaaehtoisesti lapsettomat kyllä tietävät mitä on vanhuudessa edessä ja tästä johtuen he osaavat myös varautua siihen yksinäisyyteen paremmin kuin ne, jotka luulevat lastensa käyvän kylässä. Velat voivat keskittyä hankkimaan niitä läheisiä ihmissuhteita muualta ja olla aktiivisia vaikkapa varamummona.

 

[QUOTE="vieras";28966727]Miksi monella tässä ketjussa on tarve väittää, että ei velat enää vanhana voi olla onnellisia? (Jopa normaalisti niin järkevällä Ultramariinilla) Sitä on aivan turha perustella millään vanhainkotien yksinäisillä vanhuksilla, koska heistä 99% on tahtomattaan lapsettomia. Ja ainako se pitää muistuttaa, että vanhainkodit on täynnä myös niitä yksinäisiä vanhuksia, joilla on lapsia, mutta lapset eivät käy vierailemassa.

Miksi on niin vaikea uskoa, että joku voi olla onnellinen vaikka on tehnyt epätavallisen valinnan? Vapaaehtoisesti lapsettomat kyllä tietävät mitä on vanhuudessa edessä ja tästä johtuen he osaavat myös varautua siihen yksinäisyyteen paremmin kuin ne, jotka luulevat lastensa käyvän kylässä. Velat voivat keskittyä hankkimaan niitä läheisiä ihmissuhteita muualta ja olla aktiivisia vaikkapa varamummona.[/QUOTE]

en käsittääkseni väittänyt niin, tai en ainakaan tarkoituksella. Ainaostaan pohdin, mahtaako vastaus olla sama, jos kysyy ihmisiltä eri elämänvaiheissa.

Varmastikin iäkäs lapseton voi olla onnellinen, en sitä epäile. Mietin vaan voisiko se näkökanta muuttua.

 

[QUOTE="vieras";28966727]Miksi monella tässä ketjussa on tarve väittää, että ei velat enää vanhana voi olla onnellisia? (Jopa normaalisti niin järkevällä Ultramariinilla) Sitä on aivan turha perustella millään vanhainkotien yksinäisillä vanhuksilla, koska heistä 99% on tahtomattaan lapsettomia. Ja ainako se pitää muistuttaa, että vanhainkodit on täynnä myös niitä yksinäisiä vanhuksia, joilla on lapsia, mutta lapset eivät käy vierailemassa.

Miksi on niin vaikea uskoa, että joku voi olla onnellinen vaikka on tehnyt epätavallisen valinnan? Vapaaehtoisesti lapsettomat kyllä tietävät mitä on vanhuudessa edessä ja tästä johtuen he osaavat myös varautua siihen yksinäisyyteen paremmin kuin ne, jotka luulevat lastensa käyvän kylässä. Velat voivat keskittyä hankkimaan niitä läheisiä ihmissuhteita muualta ja olla aktiivisia vaikkapa varamummona.[/QUOTE]

No jos moni vanhempi katuu lapsentekoaan (ainakin tämän ketjun perusteella) niin kaipa usea velakin katuu, ettei tullut tehtyä lapsia. Ei se katumus tarkoita, etteikö elämästään voisi silti nauttia siinä määrin kuin kykenee.

Itse en pidä tätä pikkuvauva-aikaa kovinkaan pahana. Kaksi herätystä viime yönä. Vauvaan sidoksissa oleminen ei ahdista minua, koska tiedän sen kuuluvan kuvioon.

 

[QUOTE="vieras";28966727]Ja ainako se pitää muistuttaa, että vanhainkodit on täynnä myös niitä yksinäisiä vanhuksia, joilla on lapsia, mutta lapset eivät käy vierailemassa.[/QUOTE]

Läheskään aina vanhuksen onnellisuutta ei mittaa se kuinka paljon lapset käyvät katsomassa tai kuinka usein pitävät yhteyttä. Onnelinen vanhainkodissa voi hyvinkin olla myös siitä että on saanut kasvatettua lapset ja he ovat löytäneet onnen tahoillaan.

Kaikki lapsettomat eivät toki ole vanhainkodissa myöskään yksinäisiä saati että 99% heistä olisi kokoajan ja täysin onnettomia. Silti he saatavat olla onnettomia siitä että heillä ei ole omia lapsia.

 

Toisaalta, en kyllä voi väittää osaavani asettua velan asemaan. Siis ymmärrän periaattessa varsin hyvin, että joku voi haluta elää elämänsä ilman lapsia ja minusta se on heidän ratkaisunsa ja sen valitsee, hyvä niin. =) Enkä ole sellaista tuomitsemassa, tai kyseenalaistamassa.


Mutta silti, samalla,(se minulle on niin vieras asia, koska minulle taas on ollut selvää, että haluan lapsia ja lapsettomaksi jääminen olisi ollut kovin vaikea asia...) huomaan, että jokin pieni ääni minussa sitten kuiskaileekin juuri sellaisia kysymyksiä, että entäs jos vela katuu valintaansa?

En siis väitä, että katuu. Mutta sellaiseen 100 % varmuuteen en missään asiassa oikein usko, ihmisissä.

Ehkä se on valinta, jonka valitessaan ottaa riskin, että joskus se voi silti kaduttaakin. Ja samalla olla silti se hyvä ja oikea valinta.Tai sitten ei kadu lainkaan. Kai se on mahdollista.

Mutta minulle, vaikka lapset halusikin ja .. vaikka tiedänkin valinneeni ns. oikein, hetkittäin tulee sellaisia, jos nyt ei katumuksentunteita, niin sellaisia kyseenalaistamisen tunteita, että oliks täss nyt mitään järkee hei kun omat lapset oikein suututtaa tms.

 

Tekevät. Ehdottomasti.

 

No jos moni vanhempi katuu lapsentekoaan (ainakin tämän ketjun perusteella) niin kaipa usea velakin katuu, ettei tullut tehtyä lapsia. Ei se katumus tarkoita, etteikö elämästään voisi silti nauttia siinä määrin kuin kykenee.

Itse en pidä tätä pikkuvauva-aikaa kovinkaan pahana. Kaksi herätystä viime yönä. Vauvaan sidoksissa oleminen ei ahdista minua, koska tiedän sen kuuluvan kuvioon.

Veikkaisinkin, että veloja, jotka katuvat valintaansa on suunnillen yhtä paljon kuin vanhempia, jotka katuvat valintaansa eli hyvin pieni prosenttiosuus.

 

Ketjussa annetaan kuva, että lapset vääjäämättä pilaavat elämän ja etenkin vauvavuosi tuhoaa mielenterveyden. Onko tabu tuoda esille, ettei se kenties niin kamalaa ole?

Ei ehkä sinulla, jollain toisella voi olla hankala vauva-aika ja jopa niinkin vaikea, että masentuu tai jotain muuta. Ei kai tätä pitäisi joutua selittämään aikuiselle ihmiselle?

 

Läheskään aina vanhuksen onnellisuutta ei mittaa se kuinka paljon lapset käyvät katsomassa tai kuinka usein pitävät yhteyttä. Onnelinen vanhainkodissa voi hyvinkin olla myös siitä että on saanut kasvatettua lapset ja he ovat löytäneet onnen tahoillaan.

Kaikki lapsettomat eivät toki ole vanhainkodissa myöskään yksinäisiä saati että 99% heistä olisi kokoajan ja täysin onnettomia. Silti he saatavat olla onnettomia siitä että heillä ei ole omia lapsia.

Ja lapsellinen vanhus voi olla onneton vaikkapa siitä, että ei koskaan kiertänyt maailmaa. Jokaisella, niin lapsettomalla kuin lapsellisella, voi olla asioita, joita katuu tai jotka tekevät onnettomaksi.

 

Toisaalta, en kyllä voi väittää osaavani asettua velan asemaan. Siis ymmärrän periaattessa varsin hyvin, että joku voi haluta elää elämänsä ilman lapsia ja minusta se on heidän ratkaisunsa ja sen valitsee, hyvä niin. =) Enkä ole sellaista tuomitsemassa, tai kyseenalaistamassa.


Mutta silti, samalla,(se minulle on niin vieras asia, koska minulle taas on ollut selvää, että haluan lapsia ja lapsettomaksi jääminen olisi ollut kovin vaikea asia...) huomaan, että jokin pieni ääni minussa sitten kuiskaileekin juuri sellaisia kysymyksiä, että entäs jos vela katuu valintaansa?

En siis väitä, että katuu. Mutta sellaiseen 100 % varmuuteen en missään asiassa oikein usko, ihmisissä.

Ehkä se on valinta, jonka valitessaan ottaa riskin, että joskus se voi silti kaduttaakin. Ja samalla olla silti se hyvä ja oikea valinta.Tai sitten ei kadu lainkaan. Kai se on mahdollista.

Mutta minulle, vaikka lapset halusikin ja .. vaikka tiedänkin valinneeni ns. oikein, hetkittäin tulee sellaisia, jos nyt ei katumuksentunteita, niin sellaisia kyseenalaistamisen tunteita, että oliks täss nyt mitään järkee hei kun omat lapset oikein suututtaa tms.

Niin, kyllähän sitä voi ihan jokaisen päätöksen kohdalla joskus miettiä tuliko tehtyä oikea päätös. Mutta velankin tilanne voi olla sellainen, että on täysin tyytyväinen elämäänsä ja päätökseensä, mutta miettii juurikin sitä tuleeko joskus myöhemmin katumaan asiaa. Mutta kannattaako pelkästään sen takia tehdä lapsia, jos ei muuten tunne mitään halua vanhemmaksi? Niitä lapsiaankin kun voi katua.

 

[QUOTE="vieras";28966849]Ja lapsellinen vanhus voi olla onneton vaikkapa siitä, että ei koskaan kiertänyt maailmaa. Jokaisella, niin lapsettomalla kuin lapsellisella, voi olla asioita, joita katuu tai jotka tekevät onnettomaksi.[/QUOTE]

Rehelliseti en tiedä yhtään ihmistä joka vanhainkodissa olisi katunut lapsiaan. Surua toki elämän aikana on voinut aiheuttaa lapsen sairastuminen tai kuolema tms.

 

Rehelliseti en tiedä yhtään ihmistä joka vanhainkodissa olisi katunut lapsiaan. Surua toki elämän aikana on voinut aiheuttaa lapsen sairastuminen tai kuolema tms.

Luuletko sä, että sitä sanotaan kenellekään ääneen, että katuu lapsiaan? Tässä maailmassa ei suurempaa tabua taida olla, siitä ei kovin monelle huudella. Mutta ihan tosissaanko luulet, että se tarkoitaa sitä, että kukaan ei lastaan kadu? Pieni vähemmistö he toki onneksi ovat, mutta kyllä heitäkin löytyy. Tässäkin ketjussa oli linkki siihen lehtiartikkeliin naisesta, joka katui lapsiaan. Netistä löytyy myös blogeja ja keskustelupalstoja, joissa ihmiset kertovat katuvansa lapsiaan. Tälläkin palstalla törmää joskus sellaisiin ihmisiin. Sen lisäksi maailma on vielä täynnä ihmisiä, jotka antavat lapsensa adoptioon tai elävät kuin lapsensa ei heitä voisi vähempää kiinnostaa.

 

[QUOTE="vieras";28966862]Niin, kyllähän sitä voi ihan jokaisen päätöksen kohdalla joskus miettiä tuliko tehtyä oikea päätös. Mutta velankin tilanne voi olla sellainen, että on täysin tyytyväinen elämäänsä ja päätökseensä, mutta miettii juurikin sitä tuleeko joskus myöhemmin katumaan asiaa. Mutta kannattaako pelkästään sen takia tehdä lapsia, jos ei muuten tunne mitään halua vanhemmaksi? Niitä lapsiaankin kun voi katua.[/QUOTE]
Ei, minusta lapsia ei kannata tehdä "varmuudenvuoksi" ettei sitten kadu, kun niitä ei olekaan.

Etenkään, jos ei tunne haluavansa lapsia.

 

[QUOTE="vieras";28966840]Veikkaisinkin, että veloja, jotka katuvat valintaansa on suunnillen yhtä paljon kuin vanhempia, jotka katuvat valintaansa eli hyvin pieni prosenttiosuus.[/QUOTE]

Ei pidä paikkaansa. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, niin sitä isommaksi katuvien velojen prosentti kasvaa ja toisaalta taas sitä pienemmäksi katuvien vanhempien osuus kasvaa.

Varsinkin siinä vaiheessa, kun ystävät alkavat mummoutua ja touhuta lastenlastensa kanssa, niin moni lapseton on todennut, että olisi ehkä sittenkin kannattanut tehdä nuorena lapsia, jotta olisi päässyt kokemaan ilon lapsenlapsista.

 

[QUOTE="vieras";28966929]Luuletko sä, että sitä sanotaan kenellekään ääneen, että katuu lapsiaan? Tässä maailmassa ei suurempaa tabua taida olla, siitä ei kovin monelle huudella. Mutta ihan tosissaanko luulet, että se tarkoitaa sitä, että kukaan ei lastaan kadu? Pieni vähemmistö he toki onneksi ovat, mutta kyllä heitäkin löytyy. Tässäkin ketjussa oli linkki siihen lehtiartikkeliin naisesta, joka katui lapsiaan. Netistä löytyy myös blogeja ja keskustelupalstoja, joissa ihmiset kertovat katuvansa lapsiaan. Tälläkin palstalla törmää joskus sellaisiin ihmisiin. Sen lisäksi maailma on vielä täynnä ihmisiä, jotka antavat lapsensa adoptioon tai elävät kuin lapsensa ei heitä voisi vähempää kiinnostaa.[/QUOTE]

Vanhainkodissa sanotaan kyllä paljon sellaista jota koskaan aikaisemmin ole sanottu.

Lapsia varmasti kadutaan monessa tilanteessa kun ne tarvitsevat hoitoa ja kasvatusta, mutta ei useinkaan taannehtivasti. Enemmän tuo vanhusten onnelisuus lapsita kertookin minusta siitä että lapset tuovat onnen monesti vasta myöhemmin, eivät ehkä tullessaan.