Kertokaahan rehellisesti tekevätkö lapset onnelliseksi?

Ketjussa annetaan kuva, että lapset vääjäämättä pilaavat elämän ja etenkin vauvavuosi tuhoaa mielenterveyden. Onko tabu tuoda esille, ettei se kenties niin kamalaa ole?

 

[QUOTE="vieras";28965587]Miksi ne velat on onnellisempia?[/QUOTE]

Voisi kuvitella että vapaus valita mihin käytää aikansa, rahansa, millaisten ihmisten kanssa haluaa vietää aikaansa jne.

Lapsiperheiden onnettomuuden taas voisi kuvitella johtuvan siitä että koetaan että sitä vapautta valita milloin haluaa nukkua, milloin lähteä harrastuksiin jne. lapset rajoittavat. Sinänsä mielenkiintoista koska ainakin itselläni on ollut vapaus valita myös lapset, eikä lapsiperheen arki oikeasti yllättänyt. Tiesin että lapset tuo huolta, murhetta, rajoituksia, vievät aikaa, sairastavat, en voi valita lasten luonnetta vaan saa mahdollisuuden tutustua pikkuhiljaa ihmiseen joka pitkään on luonteeltaan melko suuri arvoitus.

Sen myönnän että useampana päivänä vuodessa onnellisuus tutkimukseen vastaisin asteikolla 1-10 jotakin 3 ja 6 väliltä. Jos taas onnellisuutta kysytään takautuvasti kuinka onnellinen on ollut kuluva vuosi tai elämä lasten saamisen jälkeen onnelisuus olisi lähempänä kymmentä, ei tosin ehkä ihan täysi kymppi.

 

Ketjussa annetaan kuva, että lapset vääjäämättä pilaavat elämän ja etenkin vauvavuosi tuhoaa mielenterveyden. Onko tabu tuoda esille, ettei se kenties niin kamalaa ole?

Eihän se kaikille olekaan niin kamalaa, vauvat on yksilöitä siinä missä mekin. Mulla on ollut helpot vauvat jos miettii vaikka yöherätyksiä (molemmilla max 3krt yössä, yleensä yhdellä menty aamuun), mutta se riittää mulle tekemään tästä raskasta. Lisäksi täysimetyksellä tämän toisen kanssa mentiin kun tuo ryökäle ei suostu pulloa juomaan ja olo on välillä kuin vankilassa olisi. Joten ensimmäiset puoli vuotta oli ihan kamalaa, kiinteätkin aloitettiin jo 4kk iässä, mutta eipä tuo alkanut syödä kunnolla kuin vasta 6,5kk iässä... Mielenterveyttä ei kuitenkaan ole horjuttanut, kun ei sellaisia ongelmia ole koskaan ollut mutta voisin kuvitella että jos olisi ollut häilyvämpi persoona niin jo nämä mun "helpot" lapset ois saaneet jonkun mielenterveyden horjumaan.

Nyt helpottanut paljon, kiinteitä menee ja vaikkei pullosta vieläkään huoli niin nesteet saa menemään tarvittaessa vaikka soseen kanssa. Toinen lapsi meillä ja ehdottomasti viimeinen, kolmatta vauvavuotta en jaksaisi. Enkä kyllä edes raskautta.

 

Tekee jos olet sinut itsesi, miehesi ja ympäristösi kanssa. Tekee, jos perhe on sinulle tärkein arvo elämässä. Tekee, jos olet valmis näkemään vaivaa, tinkimään omasta vapaudesta ja siitä, ettei elämä pyörii pelkästään oman navan ympärillä.

Minulle se olisi ollut suurin menetys ja suru elämässäni, ellen olisi löytänyt nykyistä miestäni ja saanut lapsia. Perhe on minulle tärkeintä elämässä. Kun prioriteetit menevät näin, kaikki vaiva yms on kaiken sen arvoista

 

Kyllä mä uskon, että velojen elämä on helpompaa ja ongelmattomampaa. Se on ihan hienoa niin, ellei ole lapsia halunnut. Toisille taas perhe on tärkeä ja haluaa hankkia sellaisen, vaikkei se aina ihan helppoa ja päivittäistä onnellisuuden maksimointia olisikaan.

 

Väitän, että lapseni ovat lisänneet onnellisuuttani.

Myös kyllä lyhentäneet hermojani jne. mutta ei me neljää lasta oltaisi tehty, mikäli emme kokisi lapsista onnea.

 

[QUOTE="vieras";28964998]Rakastatko vanhempia lapsiasi yhtä paljon kuin vauvaa?[/QUOTE]

Tässä kysymys Astrolabelle; joka myös minua kiinnostaa...

 

Onnellisuudesta noin puolet on geneettistä. Onnellisuus - Onnen kaava selvitetty - Terveys - Ilta-Sanomat vapaaehtoisesti lapsettomat ovat onnellisimpia, mutta löytyykö heiltä geneettinen perusta yleisemmin? Liittyykö tuo geenimuoto siihen ettäei tahdo lapsia vai onko kyseessä erillinen asia? Mielenkiintoisia kysymyksiä.

En tiedä lisääkö vai vähentääkö lapset onnellisuutta. Olisin joka tapauksessa tyytyväinen elämääni.

Mielenkiintoista.

Siis se, että onnellisuus olisi geeneistä kiinni.

Miksi ihmiset ylipäätään haluavat lapsia, ehkei kukaan tietoisesti onnensa takeeksi niitä tahdo. Mutta voisiko kuitenkin olla niin,että lasten saamisen halussa on ihan suvunjatkamis- ja lisääntymisvietin lisäksi kuitenkin kyse siitä(kin ) että ajattelee olevansa ihmisenä jotenkin " täydempi" jos saa lapsia.

Että olisi jotenkin vajaampi, jos lapsia ei olisi. Minä ainakin aikoinani ehkä koin jotakin sellaistakin.

Olisvatko velat jotenkin riittävämpiä itselleen, ja sitä kautta onnellisempia?

 

[QUOTE="vieras";28965775]Tässä kysymys Astrolabelle; joka myös minua kiinnostaa...[/QUOTE]

Mun mielestä tosi sairas kysymys enkä astrona alentuisi vastaamaan.

 

Ketjussa annetaan kuva, että lapset vääjäämättä pilaavat elämän ja etenkin vauvavuosi tuhoaa mielenterveyden. Onko tabu tuoda esille, ettei se kenties niin kamalaa ole?

ei tietenkään ole. Eikä minusta ainakaan vauvavuodet niin kamalia olleet. Olin onnellinenkin.

Mutta myös uupunut,kolmannen kohdalla oli ensimmäinen vauvavuosi aika rankka. Ja sellainen jatkuva väsymys heitti varjoa onnen ylle. Tai vei vähän väriä siltä vaaleanpunaisen hohdolta,jota vauva-aika kuitenkin tavallaan oli.

 

Sain vain yhden lapsen, vaikka olisin halunnut enemmänkin. Ei elämän onnellisuus silti tästä asiasta ole kiinni, nykyään silti on vaikea ajatella olevansa ilmankaan edes sitä yhtä lasta. Onnellisuus on pieniä asioita ja onnellisuus on sitä miksi sen teemme. Näin ajattelen ennemminkin..

 

Minun elämä parani huomattavasti saatuani lapsen, tosin tähän pisteeseen tultiin pohjamutien kautta.

Ensimmäinen vuosi oli todella kivuliasta vanhemmuuteen kasvua ja uuvuttavaa aikaa henkisesti ja fyysisesti (huh, se väsymys, kun lapsi heräilee yöstä toiseen lukuisia kertoja). Nyt meillä on yksi 2,5-vuotias poika, emmekä voisi olla onnellisempia. Lapsi on meidän silmäterä, joka on hitsannut meidät pariskuntana yhteen. Lapsi on avannut tavallaan silmät arvostamaan monia asioita, mutta ennen kaikkea parisuhteeseen tulee panostettua nykyään todella paljon.

Minulle oli selvää, että lapsia (lapsen?) haluan, ja sain poikamme 20-vuotiaana. Lapsetonta elämää en ole koskaan siis oikeastaan elänyt, enkä halunnutkaan elää. Tämä yksi tuntuu toiveiden täyttymykseltä, vaikka paljon rankkojakin päiviä on. Panostamme lapsemme (nyt ja vielä tulevina vuosina) kotihoitoon, joten olemme tehneet paljon ammattillisia myönnytyksiä, molemmat vanhemmat. Lapsi on kuitenkin vain hetken lainassa, joten nyt otetaan kaikki tästä ilosta irti

Toisesta lapsesta emme tiedä. Odotamme "sitä" samaa tunnetta ja syvää varmuutta, minkä koimme ennen esikoistamme. Jos se vaikka joskus vielä tulee. Jos ei, niin yksi lapsikin riittää.

 

Mielenkiintoista olisi lukea tuo tutkimus koska mutu tuntuma on vähän päinvastainen näin vanhustenhoitajan näkökulmasta.

Samat ajatukset tuli mieleen kuin tällä kirjoittajalla, vanhoille ihmisille lapset ja lapsenlapset ovat äärimmäisen tärkeitä ja suuria ilon aiheita, ja moni tuntuu edelleen surevan sitä, ettei ole lapsia (siis näistä lapsettomista vanhuksista).

 

KYLLÄ!

Mulla ois jäänyt ainakin joku tosi iso aukko tuonne sydämeen, jos en olisi lapsia saanut. Olen aina halunnut omia lapsia ja olla äiti, onneksi minulle on tämä onni suotu <3

 

Ja niin, alkuperäiseen kysymykseen, minut nuo kolme ovat ainakin tehneet äärettömän onnelliseksi. En osaisi kuvitellakaan, millaista elämäni olisi ilman heitä. Nyt jo "kauhulla" odotan aikaa, jolloin kaikki ovat lentäneet pesästä, mutta toisaalta miehen kanssa ollaan puhuttu ja suunniteltu jo kaikenlaista sillekin ajalle ja uskon, että jatkamme onnellista elämää sittenkin, erilaista vain. Mutta joka tapauksessa, elämäni oli ollut hirveän paljon köyhempi ilman lapsia, kyllä he ovat tuoneet tarkoituksen moneen elämäni päivään.

 

Mun täytyy nyt olla paha ihminen ja vastata tähän toisin. Ihan hävettää myöntää mutta olin onnellisempi ennen perheenlisäystä.. En kyllä lapsesta koskaanikinä tahtoisi luopua!! Olen ihan onnellinen ja perustyytyväinen näinkin mutta jotain puuttuu.

 

Eivät tee, eivät ainakaan pikkulapsivaiheessa. Rakastan lapsiani yli kaiken ja paljon on niitä hetkiä, kun olen onnellinen. Suurin osa elämästä on kuitenkin stressaavaa ja onnetonta, osasyy lapset. En siis syytä vain lapsia, mutta ilman lapsia (tarkoitan tilannetta, ettemme olisi koskaan heitä saanutkaan emmekä siis menettäisi mitään) elämä olisi yksinkertaisempaa ja mukavampaa. En silti varsinaisesti kadu lapsia ja toivon, että vielä joskus tilanne muuttuu, kun lapset kasvavat.

 

Jos lasten vaikutusta onnellisuuteen tutkitaan, pitäisi varmaan ottaa samojen ihmisten elämästä useampi otanta.

Tunnen minäkin useampia vanhempia ( juu, minuakin vanhempia ) ihmisiä, jotka elämää summatessaan mainitsevat parhaimmiksi asioiksi elämässään lapsensa. Vaikka sitä onnea ei olekaan ehkä niinä elämän ruuhkavuosina aina tuntenut.

Mutta kuitenkin sitten elämän ehtoovuosina sitä nostaa lapset onnelliseksi tekijöinä ylitse muiden.

Vastasiko 75 v. vela samalla lailla kun hän on vastannut vaikkapa 30-vuotiaana.

Vai voisiko olla, että kuitenkin sittenkin, jotain tuntuisi jääneen puuttumaan.

 

Kyllä, ehdottomasti. Vaikka asia ei tietenkään ole yksinkertainen.

 

Viimeksi tänä aamuna, kun katsoin 14-vuotiasta koulupoikaani, pitkää ja hauskannäköistä hymy naamalla lähtemässä kouluun, koin sellaista huikaisevaa onnentunnetta siitä, että tuo on minun lapseni, minun ihana onnellinen teinipoikani, miten olen voinut saada jotain tuollaista aikaan (no, miehellä asiaan toki oma osuutensa ), mikään ei ole pitkiin aikoihin tehnyt minua niin onnelliseksi kuin oman lapsen näkeminen. Eli kyllä, lapseni tekevät minut onnnelliseksi.

 

Ketjussa annetaan kuva, että lapset vääjäämättä pilaavat elämän ja etenkin vauvavuosi tuhoaa mielenterveyden. Onko tabu tuoda esille, ettei se kenties niin kamalaa ole?

Tämä ketju on paljon rehellisempi kuin suurin osa vanhemmuudesta käytävää julkista keskustelua. Kyllä ne todelliset tabut löytyvät aivan päinvastaisesta suunnasta. Äidin on erittäin vaikea tunnustaa ääneen, ettei hän pidä lapsistaan tai nauti äitiydestä. Tällaiset ajatukset selitetään hyvin nopeasti mielisairauden oireiksi tai moraaliseksi turmeltuneisuudeksi. Jos ajatus siitä, että lapset eivät tuo kaikille onnellisuutta, ei olisi tabu, tuo linkkaamani Ilonpilaaja-artikkeli ei olisi ilmestyessään aiheuttanut yhtä paljon kohua. Äitiysmyytti elää Suomessa edelleen erittäin vahvana.

 

[QUOTE="vieras";28965587]Miksi ne velat on onnellisempia? Rahan takiako, kun saa käyttää kaiken itseensä vai mikä on syy?[/quote]Raha ei ole se ratkaiseva resurssi. Lapsettomalla on paljon enemmän aikaa ja energiaa panostaa parisuhteen hyvinvointiin, omaan hyvinvointiinsa, itsensä toteuttamiseen ja omien arvojensa mukaiseen elämään. Elämä on usein vapaampaa ja omaehtoisempaa. Lisäksi stressiä, huolta ja taloudellista epävarmuuutta on vähemmän.

Minä ja mies oltaisiin varmaan vähän deekiksellä ilman lapsia. Merkit oli jo näkyvissä. Että varmaan ei oltaisi nyt näin onnellisia ja tasapainoisia ilman lapsia.

On käsittämätöntä, kuinka moni tällä foorumilla sanoo ihan samaa. Kaipa lasten saaminen voi olla jollekulle samanlainen pelastava kokemus kuin uskoontulo. Normaali arki on vanhemmuuteen liittyvine ongelmineenkin hyvä vaihtoehto tilanteelle, jossa oma elämänhallinta ja elämisen mielekkyys on kateissa. Onnistuu itsensä ojasta nostaminen ilman lapsiakin, mutta monelle se tuntuu olevan ilmeisin tie ulos ongelmista.

 

Tekee ja ei tee. Huolta, vaivaa, väsymystä ja hermojen kiristystä. Ja hetkiä jolloin toivoisi voivansa lähteä kuukaudeksi jonnekin yksin lomalle. Mutta silti elämä on parempaa kuin ennen lasta tietyssä mielessä. Ei kerkeä märehtiä oman navan ympärillä, itsestään oppii uusia puolia (hyviä ja huonoja), joutuu elämään vastuullista elämää, mikäli haluaa vanhemmuuden jotenkin kunnialla hoitaa. Toisaalta pienen ihmisen vilpitön, varaukseton rakkaus, luottamus ja ilo, se on jotain uskomattoman hienoa. Samoin kyky ihmetellä kaikkea. Lapsen kanssa eläminen muuttuu kokoajan vuosien myötä, se ei ole sitä samaa aina vaan. Joka ikäkauteen liittyy uudet ilot ja murheet.

Kyllä lapsi liittyy mulla hyvin paljon siihen, että tunnen olevani kokonaisvaltaisesti onnellinen.

 

Olin kyl ihan onnellinen ennen lapsiakin. Tunsin kyl suurta kaipuuta kun katselin muita lasten ja perheiden kanssa. Kyllä mä voin sanoa, että lapset olivat tietyllä tavalla elämän täyttymys ja tärkeintä elämässä. En osaisi enkä haluaisi kuvitella elämääni ilman lapsiani. Vaikka niissä väsymykseen asti usein työtä onkin.

 

Juuri eilen mies tokaisi että nyt tämä vanhemmuus alkaa tuntua hyvältä. Lapsi on 2,5v., ja täytyy sanoa, että ensimmäisten kahden vuoden aikana tunteet ja onnellisuus (?) ovat näyttäytyneet äärilaidasta toiseen.

Mun mielestä kysymys alunperinkin on vähän absurdi. Ihmisen onnellisuus on niin paljon muutakin kuin se (onnistunut) vanhemmuus. Olin ja olisin jatkossakin hyvin onnellinen mieheni kanssa ilman lasta, olen onnellinen nyt lapsen kuuluessa joukkoomme. Mutta mulla onkin kaikki peruspalikat hyvissä asemissa - jos ei olisi niin voisin ihan yhtä hyvin olla onneton ilman lapsia ja lapsien kera. Jos nyt ymmärrätte mitä tarkoitan.

Eli ei, lapset eivät yksistään tee onnelliseksi mun mielestä. Niinkuin ei se (vapaaehtoinen) lapsettomuuskaan.