Kertokaahan rehellisesti tekevätkö lapset onnelliseksi?

lapset eivät tuo onnea.

"...lapsi ilmeisesti tekee onnelliseksi jollakin tavalla, jota ei voi mitata lyhyen aikavälin onnellisuustutkimuksella. Lapsellisten onni on myös takautuvaa. Se, että lapsi oksentaa irtokarkkeja auton takapenkillä tuntuu siinä hetkessä hirveältä, mutta voi vuosien kuluttua muuttua tapahtumaksi, jota muistellaan jo varttuneen lapsen kanssa yhdessä nauraen.
Kaiken kaikkiaan onni siis vähenee lapsen saannin myötä, mutta kuinka pitkäksi aikaa? Siitä ei ole tehty juurikaan tutkimusta. Kun lapset ovat lähteneet, lapsellisten onnellisuus alkaa taas saavuttaa lapsettomien onnellisuuden tasoa. Siinä vaiheessa kun ikä alkaa painaa, saattavat perheelliset ohittaa lapsettomat ikätoverinsa onnellisuudessaan. Kenties lapselliset kirivät eläkeiässä lapsettomien ohi – tutkimustuloksia tästä ei kuitenkaan ole..."

 

joo ja ei. Hoivaaminen tuo onnen tunteita,mutta kun siihen liittyy myös vastuut ym.

 

Olin ihan onnellinen ihminen ennen lastani, mutta enää en voisi kuvitellakaan elämää ilman häntä. Olin yli 30, kun sain lapsen, ja elänyt itsekästä aikuiselämää jo aika kauan. Uskon, että jos olisin ollut vielä pitkään lapseton, olisin jossain vaiheessa alkanut kokea elämäni jollain tapaa tyhjäksi.

Lapsi on tuonut kyllä elämään huikean tunteiden kirjon. tällä hetkellä uhmiksen kanssa päällimmäisenä ovat sekoitus viiltävän voimakasta rakkautta, jota ei voi kokea kuin lastaan kohtaan, ja onneksi vain hetkittäistä vitutusta ja turhautumista pikku draamaqueenin kanssa.

 

[QUOTE="momma";28965245]Olin ihan onnellinen ihminen ennen lastani, mutta enää en voisi kuvitellakaan elämää ilman häntä. Olin yli 30, kun sain lapsen, ja elänyt itsekästä aikuiselämää jo aika kauan. Uskon, että jos olisin ollut vielä pitkään lapseton, olisin jossain vaiheessa alkanut kokea elämäni jollain tapaa tyhjäksi.

Lapsi on tuonut kyllä elämään huikean tunteiden kirjon. tällä hetkellä uhmiksen kanssa päällimmäisenä ovat sekoitus viiltävän voimakasta rakkautta, jota ei voi kokea kuin lastaan kohtaan, ja onneksi vain hetkittäistä vitutusta ja turhautumista pikku draamaqueenin kanssa.[/QUOTE]

Mä ymmärrän kyllä oikein hyvin sen, että ei voisi enää kuvitella elämää ilman lasta ja nuo kaikki muut tunteet, mutta sitä mä en ymmärrä, että miten ihminen joka on elänyt yli 30 vuotta onnellisena ilman lasta, ei yhtäkkiä enää keksisikään elämälleen merkitystä, jos ei lasta olisi saanut? Mihin ne kaikki muut elämän merkitykselliset asiat olisivat kadonneet? Mihin olisi kadonnut kykysi etsiä uusia merkityksellisiä asioita? Tai ihan vain kyky olla onnellinen vaikka olosuhteet eivät olisikaan optimaaliset?

 

Vaikka nyt onkin hankalampi aika menossa niin uskon, että olen onnellisempi kokonaisuudessaan kuin olisin, jos olisin jäänyt lapsettomaksi. Mutta minä halusinkin aina lapsia ja se oli mulle tosi iso juttu, että niitä saadaan.
Jos multa olisi kysytty esimerkiksi tänään viideltä, olenko asteikolla 1-10 kuinka onnellinen, olisin vastannut 2. Mutta jos olisi kysytty esikoisen aikaan, (esim kun oli 2v)olisin antanut täyden kympin. Kohta ehkä voin taas antaa suuremman numeron, nytkin voisin sanoa, että kuutonen.

Tuntuu kuitenkin, että jos mietin omaa elämääni ja vertaan sitä lapsettomien ystävien elämään, omani on 100x parempi, minulle.
En muista kadehtineeni vapaaehtoista lapsettomuutta koskaan, en osaa nähdä siinä mitään mitä kaipaisin, olen kuitenkin tarpeeksi vapaa. Kunhan se pikkuvauva-aika ohitetaan ja ok raskaus on vähän tylsä juttu.

 

hankala kysymys. Sanoisin että ennemminki lapsi rikastutti elämäni. Osaan nauttia helpommin pienistä asioista kuin ennen, osaan arvostaa hyviä asioita ihan eri tavalla kuin ennen. Opin ns. elämään hetkessä. Sain elämääni uuden ihmissuhteen, suhde lapseen on niin syvä ja pyyteetön, samanlaista yhteenkuuluvuutta ja läheisyyttä ei voi tuntea keneenkään muuhun ihmiseen, kuin omaan lapseensa. Suhde lapseeni on jotain niin ainutlaatuista, että en vaihtaisi sitä mihinkään. Lapsi toi myös mukanaan uusia sosiaalisia kontakteja, joita en olisi muutoin saanut. Lapsen saanin myötä saa olla kotona, ilman työelämän stressiä (toiset lyhemmän ajan ja toiset kauemmin). Minä ainakin koin äitiysloman täyselliseksi irtiotoksi stressaavasta työelämästä. Lapsen myötä opin olemaan itselleni armollisempi ja opin näkemään kirkkaammin mitä elämältäni haluan. Lapsi on myös selvästi lisännyt vastuunottokykyäni, mikä tarkoittaa että osaan nykyisin myös paremmin tehdä töitä haluamanieni asioiden eteen ja pyrin päämääräisesti kohti tavotteitani.

Toki lapsi tuo mukanaan huonosti nukuttuja öitä, puuduttavaa ruutinien toistoa, kiukuttelua ja raivoamistakin, huolta lapsesta ja omasta onnistumisesta vanhempana, rahanmenoa ja vastuuta.

Koen että lapsi on rikastuttanut elämääni niin paljon, ettein vaihtaisi elämääni lapsettoman elämään. Toisaalta siis voisi sanoa että olen onnellisempi, ainakin kaikin puolin enemmän tasapainossa entiseen verrattuna. Mielestäni kuitenkin on turha miettiä että tekikö lapsi minusta onnellisemman, koska olen tyytyväinen elämääni äitinä. Olisin mielestäni menettänyt paljon jos en olisi koskaan saanut lasta. Lapsi on tuonut elämälleni ihan uuden merkityksen. Ennen lasta minusta tuntui, että elämälläni ei ollut selvää suuntaa, enkä ollut löytänyt "sisäistä rauhaa".

 

Ensimmäinen vuosi ensimmäisen lapseni kanssa oli todella tuskaista. Nyt kun lapsi on 1,5 vuotias hän tekee elämstäni todella ihanan. Ennen lapsia olin todella onnellinen, mutta ensikertaa vanhempana tuntui kuin olisi koko ajan ollut kuin iso kysymysmerkki. Nyt sitä on jotenkin niin tottunut vanhemmuuten, että pikku kakkonen on ainoastaan tuntunut helpolta.

Verrattuna elämään ennen lapsia olen huomattavasti onnellisempi nyt.

 

[QUOTE="vieras";28965258]Mä ymmärrän kyllä oikein hyvin sen, että ei voisi enää kuvitella elämää ilman lasta ja nuo kaikki muut tunteet, mutta sitä mä en ymmärrä, että miten ihminen joka on elänyt yli 30 vuotta onnellisena ilman lasta, ei yhtäkkiä enää keksisikään elämälleen merkitystä, jos ei lasta olisi saanut? Mihin ne kaikki muut elämän merkitykselliset asiat olisivat kadonneet? Mihin olisi kadonnut kykysi etsiä uusia merkityksellisiä asioita? Tai ihan vain kyky olla onnellinen vaikka olosuhteet eivät olisikaan optimaaliset?[/QUOTE]

En minä niin sanonut.

Jos olisin jäänyt lapsettomaksi, tikittävä biologinen kelloni olisi varmasti alkanut tikittää hurjemmin, ja olisi saanut minut tuntemaan tyhjyyttä.

En sanonut, että olisin ollut loppuelämäni onneton. Tai etten olisi enää löytänyt mistään asioista onnellisuutta. Silti, minulle tuli yllättäen (en tuntenut tarvetta lapsen saamiselle ennen kuin täytin 30 vuotta) hyvin voimakas tarve saada lapsi. Se tarve/toive/halu/tunne oli niin vahva, että jos se ei olisi täyttynyt, olisin varmasti nykyistä onnettomampi.

Sen verran vielä, että elämässäni ei ole ollut erityisen optimaaliset olosuhteet lähes ikinä, joten osaan kyllä olla onnellinen olosuhteista huolimatta noin yleisesti ottaen.

 

"...lapsi ilmeisesti tekee onnelliseksi jollakin tavalla, jota ei voi mitata lyhyen aikavälin onnellisuustutkimuksella. Lapsellisten onni on myös takautuvaa. Se, että lapsi oksentaa irtokarkkeja auton takapenkillä tuntuu siinä hetkessä hirveältä, mutta voi vuosien kuluttua muuttua tapahtumaksi, jota muistellaan jo varttuneen lapsen kanssa yhdessä nauraen."

Niin, vitutus vähenee ajan myötä. Miten tämä on liittyvinään lasten saamisen onnellisuusvaikutukseen, jää kyllä epäselväksi. Onnellisuustutkimuksia on tehty myös hyvin pitkillä aikaväleillä, ja niissäkin vapaaehtoisesti lapsettomien pariskuntien elämän on havaittu olevan onnellisempaa. Elämä kun ei koostu muistelusta vaan elämisestä nykyhetkessä. Vanhempia suojelee kuitenkin kognitiivinen dissonanssi: mitä kurjemmalta vanhemmuus tuntuu, sitä ylevämpänä ja pakitsevampana vanhemmat tehtäväänsä pitävät. Kärsimys kaunistaa?

 

[QUOTE="Leija";28964758]Paraniko elämäsi kun sait lapsesi? Mitkä asiat muuttuivat?[/QUOTE]

Ajoittain tekevät onnelliseksi.
Elämä ei parantunut, en elänyt sairasta elämää lapsia ennenkään, vai mitä tarkoittaa parantua?
Mikä muuttui. No se että on vastuuta muistakin kuin itsestään, on vastuuta ja velvollisuuksia paljon enemmän kuin ennnen. En kuulu vanhempiin, jotka kuvitelevat että kaikki nauttivat juuri minun lasten mekkaloinnista tai muista esiintymisestä, ja mielestäni lapset eivät ole veruke aiheuttaa muille haittaa joten tietysti kasvattaminen vie aikaa.

En tavoittele elämässä onnea. Lapset opettavat ja kasvattavat.

 

"...lapsi ilmeisesti tekee onnelliseksi jollakin tavalla, jota ei voi mitata lyhyen aikavälin onnellisuustutkimuksella. Lapsellisten onni on myös takautuvaa. Se, että lapsi oksentaa irtokarkkeja auton takapenkillä tuntuu siinä hetkessä hirveältä, mutta voi vuosien kuluttua muuttua tapahtumaksi, jota muistellaan jo varttuneen lapsen kanssa yhdessä nauraen.
Kaiken kaikkiaan onni siis vähenee lapsen saannin myötä, mutta kuinka pitkäksi aikaa? Siitä ei ole tehty juurikaan tutkimusta. Kun lapset ovat lähteneet, lapsellisten onnellisuus alkaa taas saavuttaa lapsettomien onnellisuuden tasoa. Siinä vaiheessa kun ikä alkaa painaa, saattavat perheelliset ohittaa lapsettomat ikätoverinsa onnellisuudessaan. Kenties lapselliset kirivät eläkeiässä lapsettomien ohi – tutkimustuloksia tästä ei kuitenkaan ole..."

valitettavasti on tutkimuksia, ja kylläpä se taisi olla nin että lapsettomana on kivempää olla vanha. eipä se huoli ja vastuu koskaan poistu ja lisäksi jos ei olekaan täysin pyyteettömästi tehnyt lapsiaan, vaan esim. vanhuuden varalle tai statussymboliksi ym edes alitajuisesti, voi tulla katkeraksi, tai jos lapsi ei ole menestynyt tarpeeksi tai ei tajua maksaa lapsuuttaan käymällä tai työllä jne.

 

En osaa sanoa. En tiennyt ennen että mitään voi rakastaa niin paljon että nytkin itkettää kun ajattelen lastani joka nukkuu tossa vieressä. Se tunne on oikeasti niin suuri että en tiedä mitä tekisin jos menettäisin tuon lapsen. Varmaan tappaisin itseni, sillä mikään ei voisi sitä korvata. Minulla on ihana mies ja perhe, mutta vasta lapsen myötä koen täysin ehdotonta rakkautta. Olen myös saanut surra todella paljon. Kokenut huolta ja surua, sillä olemme esim. olleet leikkauksessa.

Siis paljon rakkautta, mutta myös huolta, itkua, surua ja pelkoa. En siis osaa sanoa olisinko onnellisempi kuin lapsettomana, mutta paljon lisää lapsi on elämääni tuonut, niin hyvässä kuin pahassakin.

 

Sanotaanko näin että olisin onnettomampi ilman lapsia enkä voisi kuvitellakaan elämää ilman heitä. Kyllä omat lapset tuo onnellisuutta. Ei se tunne ole jatkuvaa varsinkaan vaikeina hetkinä mutta hyvät hetket tuovat sen onnen mitä tarvitseekin.

Samalla tavalla voisi kysyä että tekeekö puoliso onnelliseksi. Tosin se ei ole edes verrattavissa lapsiin. Puolisoita voi elämässä olla useampiakin mutta omia lapsia vain ne yhdet.

 

Kyllä kun muistelee elämää ennen lapsia niin en mie silloinkaan onneton ollu mutta jonkinlaisen sisällön mun elämään toi, suunnan.. ennen heittelehdin enemmän tuuliajolla. Tätä elämää mie haluan elää niine haasteinee ja onnistumisinee. Mulle niin luonnollista ja sopivaa, kiitos olen onnellinen.

 

Eivät tee onnellisiksi mutta tuovat monia syitä olla onnellinen. Parisuhteelle lapset ovat iso haaste ja jos siitä haasteesta selvitään niin suhde on arvokas ja siitä kannattaa pitää kiinni.

 

Onnelliseksi - en nyt tiedä. Muuttavavat elämää kyllä. Ihan onnellinen olin ennen ja onnellinen nyt. Mä näen lapset yhtenä elämänvaiheena ja itse ainakin tykkään elämän vaiherikkaudesta joten toki sitä kautta onnea tuovat.

Mutta että lapset olisi ehto onnellisuudelle - ehdoton ei tälle kommentille. Elämän voi elää onnellisesti niin monella tapaa.

 

Ainakin elämänlaatu on parantunut jokaisen lapsukaisen jälkeen, kyllä lapsukaisista jokainen tekee elämästä onnellista omalla tavallaan. Tottaikai välillä myös toisinpäin.
Yhtäkään lapsistani en poisantaisi ja yhtäkään lastani en ole ikinä katunut.
=)

 

[QUOTE="jaahas";28965381]valitettavasti on tutkimuksia, ja kylläpä se taisi olla nin että lapsettomana on kivempää olla vanha. eipä se huoli ja vastuu koskaan poistu ja lisäksi jos ei olekaan täysin pyyteettömästi tehnyt lapsiaan, vaan esim. vanhuuden varalle tai statussymboliksi ym edes alitajuisesti, voi tulla katkeraksi, tai jos lapsi ei ole menestynyt tarpeeksi tai ei tajua maksaa lapsuuttaan käymällä tai työllä jne.[/QUOTE]

Mielenkiintoista olisi lukea tuo tutkimus koska mutu tuntuma on vähän päinvastainen näin vanhustenhoitajan näkökulmasta.

 

Lisäyksenä edelleiseen: toki täytyy muistaa että valtaosa tämän päivän lapsettomista vanhuksista ei ole sitä vapaaehtoisesti.

 

Lapset tuovat jokapäiväiseen elämään voimakkaita tunnetilojen vaihteluita. Yletöntä onnea ja välillä armotonta vitutusta. Jos tykkäät helposta elämästä, elämäsi laatu tuskin kohoaa lasten myötä, koska vapaa-aikaa ei sitten useampaan vuoteen oikein enää ole.

Rakastan lapsiani. En vaihtaisi heitä mihinkään. Kaikki muut ihmiset ovat heihin verrattuna melko vähämerkityksisiä minulle.

Peesi tälle ihan täysin. Paras lause oli tuo "kaikki ihmiset ovat heihin verrattuna melko vähämerkityksisiä". Ja lisään vielä, että suunnaton rakkaus lapsiin tuo minulle hirvittävän tulevaisuuden pelon. Pelkään, että joku heistä sairastuu, minä itse sairastun, kuolen jne. Ennen ei osannut pelätä tulevaisuutta, mutta nykyään sitä pelkää paljon enemmän onnettumuuksia, sairauksia jne. Pelko voi olla liian voimakas sana, mutta ymmärrätte ehkä kuitenkin. Eli huoli tulevaisuudesta, terveydestä jne.

 

Miksi ne velat on onnellisempia? Rahan takiako, kun saa käyttää kaiken itseensä vai mikä on syy?

Minä ja mies oltaisiin varmaan vähän deekiksellä ilman lapsia. Merkit oli jo näkyvissä. Että varmaan ei oltaisi nyt näin onnellisia ja tasapainoisia ilman lapsia.

 

Kyseinen tutkimus on ihan naurettava ja älytön. Koko tutkimus on aloitettu jotenkin ihan typerästä näkökulmasta.
Ei, en usko, että onneton ihminen tulee yhtäkkiä onnelliseksi saadessaan lapsia, tai ainakaan mitenkään pitkäkestoisesti ellei sitten onnettomuuden syynä ole ollut lapsettomuus.
Mun on vähän vaikea nähdä, että onneton ihminen tulisi varsinaisesti onnelliseksi ikinä minkään ulkoisen tekijän ansiosta ainakaan pysyvästi.

Olin onnellinen ennen lapsia ja olen onnellinen nyt, kun minulla on lapsia.
Minua toisinaan vitutti ennen lapsia ja ihan yhtä usein vituttaa lastensaannin jälkeen.
Elämä muuttuu lasten saannin jälkeen. Eritoten sen jälkeen, kun on olemassa pieni ihminen, joka kietoo kädet kaulanympärille ja kuiskaa äiti. Minulle lapseni ovat ihan kaikki kaikessa enkä voi sanoa kapaavani mitään niistä asioista, mitä minulla oli ennen heitä. Ennen kun minulla oli lapsia, en kaivannut elämääni perhettä tai lapsia.

 

elämänlaatu huonontui, unet muttui pätkittäisiksi ja kun siitä pääsi niin aikaiset aamuherätykset jatkuu hamaan tulevaisuuteen saakka.. itse en ole aamuihminen,vihaan nousta klo6! kaikkina vapaapäivinäkin.

lapset tappelee,riehuu,sotkee, mölyää. eipä tähän olis lähteny välttämättä jos olis nuorena naisena tienny mitä on edessä, mutta omiin lapsiin kiintyy ja haastavassa elämän tilanteessa oppii arvostamaan niitä pieniä hyviä juttuja. kuitenkin jos joku kertoo suunnittelevansa toista lasta niin en kyllä kannusta ketään siihen.yhen kanssa vielä on suht helppoa

 

Eivät tee onnellisiksi mutta tuovat monia syitä olla onnellinen. Parisuhteelle lapset ovat iso haaste ja jos siitä haasteesta selvitään niin suhde on arvokas ja siitä kannattaa pitää kiinni.

Hyvin sanottu. Miehen kanssa ollaan puhuttu, että jos tästä kahden alle 3-vuotiaan ensimmäisistä vuosista selvitään ilman eroa, niin meitä ei kyllä erota mikään ja kun toinen on kohta 8kk, niin näyttää siltä että voittajana selvitään (vauvavuosi on meille se pahin).

Onnellisia olimme ennen lapsiakin eikä mulla ole koskaan se suuri biologinen kello tikitellyt kummemmin eli mielestäni lapset tekee kyllä onnelliseksi, mutta ilman lapsia en olisi silti ollut vähemmän onnellinen. Enhän tiennyt silloin, mitä ne lapset tuovat oikeasti tullessaan.

 

Onnellisuudesta noin puolet on geneettistä. http://www.iltasanomat.fi/terveys/art-1288415017734.html vapaaehtoisesti lapsettomat ovat onnellisimpia, mutta löytyykö heiltä geneettinen perusta yleisemmin? Liittyykö tuo geenimuoto siihen ettäei tahdo lapsia vai onko kyseessä erillinen asia? Mielenkiintoisia kysymyksiä.

En tiedä lisääkö vai vähentääkö lapset onnellisuutta. Olisin joka tapauksessa tyytyväinen elämääni.