Onko kumppanisi elämäsi suurin rakkaus ja se ainoa oikea, vai oletko joutunut tyytymään ns. vähempään?

Minä olen ainakin niin uskomattoman ihanan aviomiehen nro 2 itselleni löytänyt, että ihan mietityttää, että näinköhän sitä koskaan aikaisemmin on edes oikeasti ihan todella joka solullaan omaa kumppaniaan rakastanut, kun tämä tuntuu niin erilaiselta. Koen itseni onnekkaaksi. Paremmasta en osaisi edes unelmoida.

 

On se. Tai ainakin tulee olemaan, jos vain saan pidettyä hänestä kiinni. Ja jos hän haluaa pitää minusta.

Ottaa kuitenkin aikaa kasvaa sellaiseksi. Alusta asti tiesin, että hänessä on potentiaalia, oli enemmän kuin kenessäkään aiemmin. Nyt, kun on jo menty varsin lyhyessä ajassa läpi monenlaisia kausia, ja vaikeinakin on pidetty toisistamme lopulta tiukasti kiinni, tiedän, että tästä voi kasvaa todella iso juttu.

Koko ajan on enemmän menetettävää, ja haluan antaa tälle suhteelle enemmän ja enemmän. Lähinnä se on konkreettisesti ajateltuna itseni kehittämistä siten, että olisin parempi kumppani. Olisin vähemmän äkkipikainen ja enemmän toista huomioiva.

Ei ihmissuhteissa pidä silti olla mitään tyytymistä, koskaan. On aina tyytyjän omaa henkistä kehittymättömyyttä ajatella olevansa suhteessa, jossa tyytyy johonkin vähempään.

Jos tuntuu siltä, että joku ei riitä, niin sitten on tehtävä valinta siitä, onko siinä suhteessa pakko olla.

Ja jos joku, jota ei "saa", jää loppuiäksi vaivaamaan, kertoo sekin jonkinlaisesta kypsymättömyydestä. Surut on osattava surra, ja päästää sitten irti. Ihmisiä ei voi omistaa, eikä ihmisiin pidä jumiutua.

 

Musta tuntuu, että mun mies on joutunut tyytymään vähempään joten kyllä, kultakimpaleen löysin!

 

Astrolabe on ainoa oikea, en tiennyt edes että voisin tuntea näin. Hän on elämäni suurin rakkaus :heart:

 

Hän on juuri se. Se käy ilmi yhä selvemmin ja selvemmin.

 

Heh, no onneksi ei ole elämäni suurin rakkaus, kun näin jälkikäteen on paljastunut miten naurettavia ensirakkaudet ovat olleet.
Nykyinen on rakkaus myöskin, muttei kukaan heistä jota kuvittelin täydellisiksi ja rakastin jotenkin sokeasti.

 

[QUOTE="Vieras";28682928]On se. Tai ainakin tulee olemaan, jos vain saan pidettyä hänestä kiinni. Ja jos hän haluaa pitää minusta.

Ottaa kuitenkin aikaa kasvaa sellaiseksi. Alusta asti tiesin, että hänessä on potentiaalia, oli enemmän kuin kenessäkään aiemmin. Nyt, kun on jo menty varsin lyhyessä ajassa läpi monenlaisia kausia, ja vaikeinakin on pidetty toisistamme lopulta tiukasti kiinni, tiedän, että tästä voi kasvaa todella iso juttu.

Koko ajan on enemmän menetettävää, ja haluan antaa tälle suhteelle enemmän ja enemmän. Lähinnä se on konkreettisesti ajateltuna itseni kehittämistä siten, että olisin parempi kumppani. Olisin vähemmän äkkipikainen ja enemmän toista huomioiva.

Ei ihmissuhteissa pidä silti olla mitään tyytymistä, koskaan. On aina tyytyjän omaa henkistä kehittymättömyyttä ajatella olevansa suhteessa, jossa tyytyy johonkin vähempään.

Jos tuntuu siltä, että joku ei riitä, niin sitten on tehtävä valinta siitä, onko siinä suhteessa pakko olla.

Ja jos joku, jota ei "saa", jää loppuiäksi vaivaamaan, kertoo sekin jonkinlaisesta kypsymättömyydestä. Surut on osattava surra, ja päästää sitten irti. Ihmisiä ei voi omistaa, eikä ihmisiin pidä jumiutua.[/QUOTE]

En voi olla ajattelematta että tyydyt liian vähään. Kun oikea tulee vastaan niin tuollaista ei ajattele, vaan tuntee yhteenkuuluvuutta.

 

Hah hah, lähes jokainen vastaaja on saanut juurikin sen unelmiensa kumppanin. Uskoisikohan?

Itse voin kyllä myöntää, että vaikka ihan ok kumppanin omaankin, niin pystyn kyllä luettelemaan muutamankin paremman näköisen ja keskustelutaitoisemman jne jne.

 

On. :heart:

 

Hah hah, lähes jokainen vastaaja on saanut juurikin sen unelmiensa kumppanin. Uskoisikohan?

Itse voin kyllä myöntää, että vaikka ihan ok kumppanin omaankin, niin pystyn kyllä luettelemaan muutamankin paremman näköisen ja keskustelutaitoisemman jne jne.

Eihän tuo mun kultakimpaleeni tokikaan täydellinen ole, mutten ole minäkään. Toisillemme ollaan juuri sopivat ja oikeat.

 

En voi olla ajattelematta että tyydyt liian vähään. Kun oikea tulee vastaan niin tuollaista ei ajattele, vaan tuntee yhteenkuuluvuutta.

En koe tyytyväni liian vähään. Pikemminkin pelkään, että olen saanut hänessä niin paljon, että pelkään menettäväni sen, ja sitten romahtavani.

Tunnen yhteenkuuluvuutta enemmän kuin olen koskaan kokenut. En missään tapauksessa usko, että voisin kohdata mitään tai ketään parempaa.

 

En voi olla ajattelematta että tyydyt liian vähään. Kun oikea tulee vastaan niin tuollaista ei ajattele, vaan tuntee yhteenkuuluvuutta.

Älä väheksy toisen vastausta, joka oli selvästi pitkälle mietitty. Mulle ei tullut yhtään tuon lukemisesta tunnetta että tyytyisi vähempään, vaan että on valmis laittamaan itsensä peliin parisuhteessa.

 

Hah hah, lähes jokainen vastaaja on saanut juurikin sen unelmiensa kumppanin. Uskoisikohan?

Itse voin kyllä myöntää, että vaikka ihan ok kumppanin omaankin, niin pystyn kyllä luettelemaan muutamankin paremman näköisen ja keskustelutaitoisemman jne jne.

Kyse ei ole listoista ja ominaisuuksista, vaan tunteesta. Oikea ei ole ok taikka hyvä, vaan hän tuntuu täydelliseltä kaikkine vikoineen. Sellaiselta jonka kanssa voisi elää ikuisuuden taikka jonka puolesta voisi kuolla.

 

Ainoa oikea

 

Hah hah, lähes jokainen vastaaja on saanut juurikin sen unelmiensa kumppanin. Uskoisikohan?

Itse voin kyllä myöntää, että vaikka ihan ok kumppanin omaankin, niin pystyn kyllä luettelemaan muutamankin paremman näköisen ja keskustelutaitoisemman jne jne.

Mä en ainakaan tiedä ketään muuta, joka ois aina valmiina auttamaan mua. En tiedä ketään, joka yhtä epäitsekkäästi aina rakastaisi mua.

 

Hah hah, lähes jokainen vastaaja on saanut juurikin sen unelmiensa kumppanin. Uskoisikohan?

Itse voin kyllä myöntää, että vaikka ihan ok kumppanin omaankin, niin pystyn kyllä luettelemaan muutamankin paremman näköisen ja keskustelutaitoisemman jne jne.

Minua hämmentää se, että jotkut tuntuvat kovinkin hyvin ennalta tietävän, mitä elämältä haluavat. Minusta se on kapeakatseista ja omia mahdollisuuksia rajaavaa. En olisi osannut etukäteen edes määritellä, minkälaista ihmistä etsin. Enemmänkin osasin rajata sellaisia asioita, joista en ihmisissä pidä. Niitä ominaisuuksia ei miehessäni hänet tavatessani ollut, eikä niitä ole vieläkään ilmaantunut. Ihmisenä hän on muuttunut jonkin verran, kuten elämässä yleensä kasvetaan, jos vain uskalletaan. Jos määritelmäni unelmamiehestä olisi kovin tiukka, niin hän ei ehkä enää vastaisi sitä.

Ei tässä analyysissä ja järkeilyssä ole kyse siitä, että perustelisin itselleni huonoa valintaa. Tämä on pikemminkin sellaisen tilanteen välttelyä, että väittäisin tunteideni olevan pelkkää kemiaa, tai vielä pahempaa, kohtalonoikku. Meillä on ollut hyvät lähtökohdat yhteiselolle, ja olemme osanneet vielä siitä parantaa.

Mikä tässä on tyytymistä?

 

[QUOTE="Vieras";28682980]En koe tyytyväni liian vähään. Pikemminkin pelkään, että olen saanut hänessä niin paljon, että pelkään menettäväni sen, ja sitten romahtavani.

Tunnen yhteenkuuluvuutta enemmän kuin olen koskaan kokenut. En missään tapauksessa usko, että voisin kohdata mitään tai ketään parempaa.[/QUOTE]

Mä menetin sen.. Tai menetän parasta aikaa Ei aavistustakaan miten tästä selviää.. Voi kuulostaa aika dramaattiselta mutta tuntuu että en halua enää ketään, ei tuon parempaa voi ikinä olla, se ainakin on varmaa. Tää on ihan kamalaa : /

 

Mä menetin sen.. Tai menetän parasta aikaa Ei aavistustakaan miten tästä selviää.. Voi kuulostaa aika dramaattiselta mutta tuntuu että en halua enää ketään, ei tuon parempaa voi ikinä olla, se ainakin on varmaa. Tää on ihan kamalaa : /

Se kysyy taas sitä kypsyyttä, josta jo vähän kirjoitin viestissä numero 2.

Rakkaus on sinussa, ja kumppanisi on kuvajaista siitä. Harva on sopiva heijastuspinta niille omille tunteille, joten on rankkaa menettää ihminen, joka on ollut.

Sinä olet itse kuitenkin se oman elämäsi tärkein henkilö. Jos haluat, niin selviät.

Ja siitä varmuudesta... Ei elämässä ole mitään varmaa. Ei oikeastaan yhtään mitään. Kaikki fysiikan laitkin pätevät vain tässä maailmankaikkeudessa, oletettavasti. Tosin, sekään ei ole varmaa.

 

En oikeastaan tiedä.Erästä olen kyllä rakastanut enemmän,kuin nykyistäni.Toisaalta taas saan nykyiseltä paljon sellaista mitä en tuolta "suurelta rakkaudelta" saanut: Luottettavuutta,kumppanuutta,tiedän että pysymme toistemme rinnalla myös pahoissa paikoissa jne.. Kuitenkin se suurin tunne kuitenkin puuttuu.

 

Kyllä hän on elämäni suuri rakkaus ja se ainoa oikea:>

 

En missään nimessä suostuisi enää tyytymään vähempään kun kerran olen päässyt näin tuntemaan.

Mies täysin samaa mieltä. Juhannuksena hän veti mut kesken illan vieton ihan lähelleen, katsoi suoraan silmiini ja sanoi: "Sulla ei ole pienintäkään hajua siitä kuinka paljon mä sua rakastan".

 

Minä en usko siihen yhteen ainoaan oikeaan. Kaikki (harvat) kumppanini ovat juuri silloin tuntuneet oikeilta.Ja jälkikäteen ajateltuna kaikki ovat kehittäneet minussa puolia joissa olen kehitystä kaivannut. Yhtään päättynyttäkään suhdetta en kadu.

Silti olen nykyiseni kanssa onnellisempi kun kenenkään kanssa koskaan aiemmin.

 

Mä menetin sen.. Tai menetän parasta aikaa Ei aavistustakaan miten tästä selviää.. Voi kuulostaa aika dramaattiselta mutta tuntuu että en halua enää ketään, ei tuon parempaa voi ikinä olla, se ainakin on varmaa. Tää on ihan kamalaa : /

:hug:

 

Astrolabe on ainoa oikea, en tiennyt edes että voisin tuntea näin. Hän on elämäni suurin rakkaus :heart:

<3

 

Yhteisten vuosien jälkeenkin olen yhä samaa mieltä kuin tarinamme alussa, oon löytänyt sen oikean.