Onko kumppanisi elämäsi suurin rakkaus ja se ainoa oikea, vai oletko joutunut tyytymään ns. vähempään?

Tapasin puolisoni noin kaksi vuotta sitten, kun hän yllättäen pysähtyi nähdessään minut ja alkoi juttelemaan. Se oli todella rakkautta ensi silmäyksellä, vaikken ollut koskaan uskonut sellaiseen. Vietimme tiiviin viikon yhdessä melko pian tämän jälkeen, ja jo sen aikana uskalsimme tunnustaa rakastavamme toinen toistamme. Minulle tuli heti hänen kanssaan tunne, että en ole enää yksin tässä maailmassa. Tämä oli todella häkellyttävää, sillä olin vielä edellisessä suhteessa joka ei ollut toiminut enää pitkään vaan olin tyytynyt jäämään siihen.

Nyt pari vuotta myöhemmin se sama yhteenkuuluvuuden tunne on huumaava, vaikka toki kahteen vuoteen mahtuu paljon erilaisia ylä- ja alamäkiä. Nekin kuitenkin kuuluvat rakkauteen, eikä joka hetki voi olla rakastuneessa olotilassa. Nyt olen kosinut tätä nykyistä avovaimoani, ja hän on vastannut myöntävästi. Hän on todellakin elämäni suuri rakkaus juuri sellaisena kuin on, vikoineen sekä hyvine puolineen. Uskomme molemmat, että meidät on tarkoitettu yhteen. Tunne on niin vahva, että vaikea uskoa että sitä voisi mikään horjuttaa. Jos luoja suo, toivon että saamme viettää pitkän loppuelämän yhdessä. Myötä ja vastoinkäymisissä, toisillemme uskollisina, ikuisesti rakastaen.

 

Miten kun elämäni suurin ja ainoa rakkaus, löysi nyt toisen. Voiko toista enää koskaan tulla?

 

Kyllä se on se Oikea. Sen tiesi oikeastaan heti tavattua, että nyt se löytyi ja kiinni olen pitänyt Parempaa miestä itselleni ei voi olla.