Anteeks mut mä en käsitä! (Lapsiperheen eroamisesta)

Tuntuu että tässä on kahden tyylisiä ihmisiä ollut nyt ketjussa, en toki ole ihan jokaista kommenttia lukenut.

Toinen tyyppi on sitä mieltä että sama se millainen suhde on, sen voi pakottaa sellaiseksi että voi jatkaa ihanaa elämää yhdessä.

Toinen tyyppi on sellainen jonka mielestä ei ole aina mahdollista tai edes järkevää.

Kumpikohan oikeasti on se järkevä kanta, jokainen voi miettiä.

Kolmas tyyppi on se, joka ei tajua että lähtökohtana on näiden kahden molempien yhteinen vilpitön tahtotila korjata asiat jotta elämää voi jatkaa yhdessä. Jos sitä ei ole, ei tietenkään asioita voi korjata.

"kaikkemme yritettiin" takana usein on joku tunne, mikä estää vilpittömän halun korjata tilanne. Luottamuksen pettämisestä ei ole päästy yli, alkoholismista tai jostain muusta on tullut peikko eikä vilpittömästi sydämestään molemmat ole enää täysillä mukana.

Jos tahtoa on, asiat voi korjata.

 

[QUOTE="...";27298685]Avioliiton palvontaa? Sitäkös se vain onkin jos ajattelee, että lapsella on oikeus perheeseensä, johon ovat syntyneet. Tuo on myös vanhempien vastuuta lapsia kohtaan, ei vain se, että lapset syövät monipuolisesti ja istuvat autossa turvaistuimessa.[/QUOTE]

Minä olisin säästynyt monen kymmenen vuoden traumojen käsittelyltä jos meillä olisi äiti tuntenut vastuunsa lapsiaan kohtaan.

 

Kukin tekee elämästään sellaisen kuin haluaa. On se järkevää tai ei. Peace out vaan kaikille

Minä jatkan elämääni ruusunpunaiset lasit silmillä, enkä suostu kyynistymään. Oli se järkevää tai ei

Älä kyynisty! Ikinä!

Kyynisyydestä seuraa masentava elämä.

 

Minä olisin säästynyt monen kymmenen vuoden traumojen käsittelyltä jos meillä olisi äiti tuntenut vastuunsa lapsiaan kohtaan.

Surullista sekin.

 

[QUOTE="...";27298622]Ja 5 vuotta, jonka aikana 2 lasta, on todellakin aikana lyhyt! Lapset ovat kotona +/- 20 vuotta ja suhde kestää 50-60 vuotta...5 vuoden takia roskikseen?[/QUOTE]

Joo, mutta kun ei missään ole sanottu että se kestää VAIN sen 5 vuotta. Mun vanhemmilla se kesti 20 vuotta. Ja lapselle mun mielestä 1 vuosikin on liikaa. En koskaan halua että lapseni joutuu elämään samanlaisessa kodissa kuin minä, vaikka näennäisesti onnellisia olimme, etenkin ulospäin.

Joidenkin mielestä kaikki on absoluuttisesti hyvin kun vanhemmat asuu saman katon alla, tajuamatta ilmeisesti sitä että se elo siellä katon alla voi olla helvetistä. VAIKKA kuvioissa ei olisi edes fyysistä väkivaltaa. Sekö on LAPSEN ETU? Minusta sellainen on vastuuntunnottomuutta.

 

Muuten,

oisko jollain heittää historiasta se kuuluisa ajanjakso, jolloin moni pariskunta viivytteli jälkikasvun hankkimisen kanssa oikein tarkoituksella?

 

Rakkaus on mun mielestä myöskin käsitteenä monimutkainen. Se on jokaisella erilaista. Mulle se onsyvää ystävyyttä ja kumppanuutta. Ydessä ollaan päätetty olla loppuelämä vaikka tunteet muuttuvatkin matkan varrella. Eihän se intohimo ja toisen palvominen voi olla ainoa kantava voima. Jos ollaan onnettomia tai toisen naama raivostuttaa, niin sille asialle tehdään jotain, ei anneta periksi. Vaikka samat ongelmat toistuisivat, niin keinot niiden ratkaisemiseksi karttuvat vuosien myötä.

Ehkä mulla on ruusunpunaiset lasit silmillä, enkä mistään mitään tiedä, mutta olen valmis tarpomaan suossa savuttaakseni sen syvän arvostuksen mikä esimerkkipariskunnallani on toisiaan ja yhteisiä vuosiaan kohtaan.

Mitä jos toinen osapuoli ei halua/jaksa tehdä omaa osuuttaan parisuhteen hoitamiseksi? Itse olen yrittänyt jo parikin vuotta, pyytänyt enemmän läheisyyttä, hellinyt miestä jne. uskon että YLEENSÄ metsä vastaa kuten sinne huudetaan, mutta ei tässä tapauksessa enää siltä tunnu. Miten kauan sitä pitää yrittää? Hyvä kysymys, sillä itsellä ainakin alkaa olla voimat loppu. Vikaahan on toki myös itsessäni (voisin paremmin sietää huonoa kohtelua ilman että alan siitä piankin huomauttamaan, pientä parannusta tässä). Lapsen vuoksi olen halunut yrittää ja tehdä kompromisseja.

Jos toinen ei halua ei tehdä osuuttaan..yksin on hankala korjata ongelmia avioliitossa. Meillä on vielä sillai, että jos haluan puhua asioista tai pyydän lisää läheisyyttä, niin se tarkoittaa miehen mielestä että haluan riidellä. Surullista

 

Mitä pitempään ollaan yhdessä sitä enemmän yhdessä olemisen syynä on yhteiset vuodet, pelko ettei löydetä vanhoilla päivillä enää ketään tai ainakaan "parempaa". Ei se että ollaan oltu yhdessä vuosikymmeniä ole automaattinen osoitus suhteen erinomaisuudesta tai suhde onnesta. Kyse voi enemmänkin olla ystävyydestä eikä varsinaisesta parisuhteesta kaikin puolin.

Tää on asia mitä mä en ymmärrä missään ikäluokassa; ei osata olla yksin, vaan aina pitäisi olla joku. Mitä pelättävää siinä on, vaikka ei ketään parempaa löytyisi?

 

Okei. Siis otetaan nyt erikseen kaikki lyömiset/kaltoinkohtelut. Jos on kyse vain "rakkauden loppumisesta", niin missä on se tahtominen? Minä ainakin ajattelen niin, että jos suhteessa on vaikeita aikoja niin tahto kantaa niiden yli. Me ollaan oltu naimisissa 6 vuotta ja siihenkin on sisältynyt huonoja aikoja. Olemme kuitenkin sitoutuneet siihen että TAHDOMME selvitä niistä.

Samaa mieltä. Nykyaikana korostuu se oman mielihyvän ja onnen hakeminen, tavallista arkea ei kunnolla kestetä ja ollaan helposti valmiita eroamaan, kun se elämän mies, joka oli alussa niin täydellinen, alkaa osoittaa yhä enemmän ja enemmän inhimillisiä piirteitä. Ja tosiaan väkivalta yms. on asia erikseen, omatkin vanhempani ovat eronneet (perheessäni oli alkoholismia), ja heidän tapauksessaan se oli parempi niin. Jos oma hyvinvointi, terveys on vaarassa parisuhteessa vaikka päihteiden ja väkivallan takia, niin tilanne on aivan eri kuin se, että "rakkaus loppuu". En oikein usko siihen, että rakkaus vain loppuu, se vain muuttaa muotoaan. Totta kai, jos ei kumpikaan tee ikinä elettäkään parisuhteen eteen, se nuukahtaa, ja aina vaikeampi sitä on silloin herätellä henkiin. Mutta kyllä se rakkaus siellä jossain kytee. Mutta parisuhde on tahdon asia, ja varmasti jokaikinen pariskunta kohtaa vaikeuksia ja turhautumista, kokee ajoittain että miksi meninkään rakastumaan joskus juuri tuohon...mutta ne asiat pitää käsitellä, ymmärtää että ne kuuluvat suhteeseen, eikä antaa niiden jäädä jylläämään. Välillä on pitänyt tehdä rajustikin töitä, että suhde toimisi, mutta se on ollut aina sen arvoista. Olen huomannut, että mitä vähemmän keskusteluja tms. suhteessamme on, sitä kauemmaksi toisistamme etäännymme. Siis: töitä, töitä ja töitä parisuhteen eteen, keskustelkaa. Ja itse olen opetellut kohtelemaan miestä paremmin, yrittänyt pitää nalkutukset minimissä, koittanut huomioida häntä eri tavoin. Toki epäkohdista saa puhua enkä tarkoita, että tyytyväisenä pitää hymistellä kun mies levitellyt vaikka likapyykkiä pitkin huushollia, mutta asioista voi puhua ja huomauttaa hyvin monella eri tapaa.

 

He ovat sitten vaan saakelin tyhmiä. Suhde on ihan väärällä pohjalla ja tärkeintä on ollut saada kaikki hinnalla millä hyvänsä. Tuossa ei ole varmaan ollut alunperinkään kunnioitusta/arvostusta..

Totta. Mutta se ei ollut pointti, vaan se, etteivät ulkopuoliset useinkaan kaikkea tiedä. Liitto saattaa monista asioista huolimatta näyttää ulospäin hyvältä.

 

Kolmas tyyppi on se, joka ei tajua että lähtökohtana on näiden kahden molempien yhteinen vilpitön tahtotila korjata asiat jotta elämää voi jatkaa yhdessä. Jos sitä ei ole, ei tietenkään asioita voi korjata.

"kaikkemme yritettiin" takana usein on joku tunne, mikä estää vilpittömän halun korjata tilanne. Luottamuksen pettämisestä ei ole päästy yli, alkoholismista tai jostain muusta on tullut peikko eikä vilpittömästi sydämestään molemmat ole enää täysillä mukana.

Jos tahtoa on, asiat voi korjata.

Miksi joillain on kova tarve saada leimattua eronneet ns. luovuttajiksi. Mikään ei ole tarpeeksi hyvä syy erota, saa toki erota mutta sitten pitäisi myöntää ympäri kyliä "luovuttaneensa". Saako sit jonkun synninpäästön jos vaan sanoo että mä en HALUA enään korjata asiaa? No ei, sit alkaa paasaus että oletpa itsekäs paska ihminen...

Minusta noi kaikki oli päteviä syitä erota, hyvin päteviä. Ja se että on joskus rakastunut johonkin ihmiseen, ei minusta tarkoita sitä että on velvollinen sietämään kaikenlaista käytöstä ja yrittää asioita korjata vuosikymmeniä, jos se toinen matkalla muuttuu (esim. pettää). En mä ole silloin velvollinen kenellekkään HALUAMAAN korjata sitä tilannetta niin, että HALUAISIN suhdetta jatkaa. Mulla on täysi oikeus olla haluamatta, eikä se tee minusta itsekästä. Ei edes, vaikka meillä olisi lapsia joka sormelle. Vanhempien näennäinen yhdessä olo, ei ole mikään tae lasten onneen ja hyvinvointiin.

 

[QUOTE="vieras";27298731]Joo, mutta kun ei missään ole sanottu että se kestää VAIN sen 5 vuotta. Mun vanhemmilla se kesti 20 vuotta. Ja lapselle mun mielestä 1 vuosikin on liikaa. En koskaan halua että lapseni joutuu elämään samanlaisessa kodissa kuin minä, vaikka näennäisesti onnellisia olimme, etenkin ulospäin.

Joidenkin mielestä kaikki on absoluuttisesti hyvin kun vanhemmat asuu saman katon alla, tajuamatta ilmeisesti sitä että se elo siellä katon alla voi olla helvetistä. VAIKKA kuvioissa ei olisi edes fyysistä väkivaltaa. Sekö on LAPSEN ETU? Minusta sellainen on vastuuntunnottomuutta.[/QUOTE]

Minun kantani oli se, että erotaan liian helposti. Ja lapsia ajatellaan kuviossa valitettavan vähän. Ei siis se, ettei ikinä saisi erota.

 

Mitä jos toinen osapuoli ei halua/jaksa tehdä omaa osuuttaan parisuhteen hoitamiseksi? Itse olen yrittänyt jo parikin vuotta, pyytänyt enemmän läheisyyttä, hellinyt miestä jne. uskon että YLEENSÄ metsä vastaa kuten sinne huudetaan, mutta ei tässä tapauksessa enää siltä tunnu. Miten kauan sitä pitää yrittää? Hyvä kysymys, sillä itsellä ainakin alkaa olla voimat loppu. Vikaahan on toki myös itsessäni (voisin paremmin sietää huonoa kohtelua ilman että alan siitä piankin huomauttamaan, pientä parannusta tässä). Lapsen vuoksi olen halunut yrittää ja tehdä kompromisseja.

Jos toinen ei halua ei tehdä osuuttaan..yksin on hankala korjata ongelmia avioliitossa. Meillä on vielä sillai, että jos haluan puhua asioista tai pyydän lisää läheisyyttä, niin se tarkoittaa miehen mielestä että haluan riidellä. Surullista

Ennen yhteisen elämän aloittamista ja lasten hankkimista/saamista pitäisi molempien olla samoilla linjoilla siinä että tekee kaikkensa suhteen eteen. Ehkäisymenetelmiäkin on joka lähtöön .

 

Ennen yhteisen elämän aloittamista ja lasten hankkimista/saamista pitäisi molempien olla samoilla linjoilla siinä että tekee kaikkensa suhteen eteen. Ehkäisymenetelmiäkin on joka lähtöön .

Oivoi.... sen huomaa että joillain ei ole elämässä ikinä ollut suurempia vastoinkäymisiä... ja ongelmat on luokkaa ostanko ässäpussin vai kaatissäkin. Eikä siinäkään mitään pahaa ole, mutta vähän surullista jos ei ole sitten kykyä ymmärtää että muilla ei mene aina elämässä yhtä hyvin, eikä kaikilla ole samanlaisia lähtökohtia joista ponnistaa.... ei ole kykyä empatiaan ja tsemppaamiseen, vaan mieluummin etsii ne viat ja osoittaa ne selvästi.

Ja vaikka meille ero nyt tulisi, niin lapsi on parasta mitä meidän suhteessa on tapahtunut, siitä olemme miehen kanssa molemmat yhtä mieltä. Se että meidän suhde saattaa johtaa eroon joskus, ei tarkoita että koko suhde oli täysin arvoton ja aina huono, puhumattakaan että haluaisimme sen elämästämme pyyhkiä pois kokonaan.

(en ole tuon tekstin kirjoittaja, mutta samanlaisessa elämäntilanteessa)

 

Ennen yhteisen elämän aloittamista ja lasten hankkimista/saamista pitäisi molempien olla samoilla linjoilla siinä että tekee kaikkensa suhteen eteen. Ehkäisymenetelmiäkin on joka lähtöön .

Niinkö luulet että niin toimiessa (me monimutkaiset) ihmiset pystyisimme ehkäisemään erot, pettämiset, lyömiset, sairauden muuttamat persoonat..."Sovitaanko ettei sitten koskaan erota, ja tää barbie menis sitten tähän taloon...."Eiköhän yleensä suhteeseen lähtiessä kaikki ajattelekin niin, että siinä ollaan pysyvästi. Asiat vaan joskus muuttuu, tai toisen hulluudesta ei ole aina tietoa suhteen aloittamisen ja perheen perustamisen aikana. Esimerkiksi.

Tottakai useinmiten kannattaa yrittää, mutta aina se vaan ei riitä.

 

Ennen yhteisen elämän aloittamista ja lasten hankkimista/saamista pitäisi molempien olla samoilla linjoilla siinä että tekee kaikkensa suhteen eteen. Ehkäisymenetelmiäkin on joka lähtöön .

Samoilla linjoilla olemisessa on se hassu juttu, että ne linjat voi muuttua.

Ihmiset muuttuu.

Jos joskus 5 v sitten oltiin yhtä mieltä, niin tänään voidaan jo olla täysin eri puolilla asian suhteen.

Tavallaan kyllä tosi suloista, jos jotkut vakaasti uskovat siihen, että kaikki mitä on aikoinaan sovittu tulee pätemään ikuisesti.

 

Ennen yhteisen elämän aloittamista ja lasten hankkimista/saamista pitäisi molempien olla samoilla linjoilla siinä että tekee kaikkensa suhteen eteen. Ehkäisymenetelmiäkin on joka lähtöön .

Me oltiin, tai luulin että oltiin.
Mies oli uskottava, kaikki mitä elämältä haluttiin, osui yksiin toisen halujen kanssa. Oli luottamusta jne jne.

Synnytyksen jälkeen mies jäi kiinni erinäisten tapahtumien jälkeen.
Oli ollut sitten toisen naisen kanssa yhteyksissä jopa silloin kun mä olin sairaalassa synnyttämässä ja tarvitsin tukea kaikkein eniten!!

Mitenkähän tässä tilanteessa ois pitänyt tehdä erilailla???
Mä jatkoin, en eronnut vaikka kipeää teki.

4 uudelleen kiinnijäämisen jälkeen en enää henkisesti jaksanut kun vaan itkin, oli paha olla, tunsin itseni riittämättömäksi.

En olisi halunnut tätä, en uskonut tätä, uskoin että mies on täysin samoin ajatuksin, mutta kas kummaa niin ei ollutkaan.

 

Niinkö luulet että niin toimiessa (me monimutkaiset) ihmiset pystyisimme ehkäisemään erot, pettämiset, lyömiset, sairauden muuttamat persoonat..."Sovitaanko ettei sitten koskaan erota, ja tää barbie menis sitten tähän taloon...."Eiköhän yleensä suhteeseen lähtiessä kaikki ajattelekin niin, että siinä ollaan pysyvästi. Asiat vaan joskus muuttuu, tai toisen hulluudesta ei ole aina tietoa suhteen aloittamisen ja perheen perustamisen aikana. Esimerkiksi.

Tottakai useinmiten kannattaa yrittää, mutta aina se vaan ei riitä.

Peesi.

 

Ennen yhteisen elämän aloittamista ja lasten hankkimista/saamista pitäisi molempien olla samoilla linjoilla siinä että tekee kaikkensa suhteen eteen. Ehkäisymenetelmiäkin on joka lähtöön .

No tämä nyt oli kyllä varsin naiivi kommentti!

 

Me oltiin, tai luulin että oltiin.
Mies oli uskottava, kaikki mitä elämältä haluttiin, osui yksiin toisen halujen kanssa. Oli luottamusta jne jne.

Synnytyksen jälkeen mies jäi kiinni erinäisten tapahtumien jälkeen.
Oli ollut sitten toisen naisen kanssa yhteyksissä jopa silloin kun mä olin sairaalassa synnyttämässä ja tarvitsin tukea kaikkein eniten!!

Mitenkähän tässä tilanteessa ois pitänyt tehdä erilailla???
Mä jatkoin, en eronnut vaikka kipeää teki.

4 uudelleen kiinnijäämisen jälkeen en enää henkisesti jaksanut kun vaan itkin, oli paha olla, tunsin itseni riittämättömäksi.

En olisi halunnut tätä, en uskonut tätä, uskoin että mies on täysin samoin ajatuksin, mutta kas kummaa niin ei ollutkaan.

Niin mutku hei, kaiken ton jälkeen te olisitte taas voineet olla niinkuin barbie ja ken konsanaan, mutku harmi vaan, sä et vaan HALUNNUT. että vähän niinkuin sun vika.

 

Mä en kans ymmärrä sitä jos erotaan siks et on vaan tylsää ja kyllästytty. Varmasti jokaiselle parille tulee sellaisia aikoja. Ja voi tietysti olla vaikeuksia muitakin. Noissa eroissa on mun mielestä kysymys vain siitä, että tahdotko rakastaa, ei siitä, että rakastatko. Asennekysymys, ja se asenne valitaan mun mielestä jo sillon ku naimisiin mennään.

 

[QUOTE="vieras";27298779]Miksi joillain on kova tarve saada leimattua eronneet ns. luovuttajiksi. Mikään ei ole tarpeeksi hyvä syy erota, saa toki erota mutta sitten pitäisi myöntää ympäri kyliä "luovuttaneensa". Saako sit jonkun synninpäästön jos vaan sanoo että mä en HALUA enään korjata asiaa? No ei, sit alkaa paasaus että oletpa itsekäs paska ihminen...

Minusta noi kaikki oli päteviä syitä erota, hyvin päteviä. Ja se että on joskus rakastunut johonkin ihmiseen, ei minusta tarkoita sitä että on velvollinen sietämään kaikenlaista käytöstä ja yrittää asioita korjata vuosikymmeniä, jos se toinen matkalla muuttuu (esim. pettää). En mä ole silloin velvollinen kenellekkään HALUAMAAN korjata sitä tilannetta niin, että HALUAISIN suhdetta jatkaa. Mulla on täysi oikeus olla haluamatta, eikä se tee minusta itsekästä. Ei edes, vaikka meillä olisi lapsia joka sormelle. Vanhempien näennäinen yhdessä olo, ei ole mikään tae lasten onneen ja hyvinvointiin.[/QUOTE]

Niin? Jos ei halua korjata niin ei halua korjata. Siinä se.

Mutta turha tulla sanomaan ettei asiat olisi korjattavissa. Se on ihan eri asia.

Tottakai saa olla haluamattakin.

 

Niin? Jos ei halua korjata niin ei halua korjata. Siinä se.

Mutta turha tulla sanomaan ettei asiat olisi korjattavissa. Se on ihan eri asia.

Tottakai saa olla haluamattakin.

Aha. Mutkun kukaan ei ole sulle tilivelvollinen selittämään olisko asia korjattavissa vai ei.

 

[QUOTE="vieras";27298849]Niin mutku hei, kaiken ton jälkeen te olisitte taas voineet olla niinkuin barbie ja ken konsanaan, mutku harmi vaan, sä et vaan HALUNNUT. että vähän niinkuin sun vika.[/QUOTE]

Älä sekoita sitä, että mies ei HALUNNUT siihen ettei nainen olisi halunnut. Molemmilta pitää löytyä se sama halu.

Älkää viittikö ihan lapsellisiksi ryhtyä. (tai no ryhdytte kuitenkin)

 

Ennen ajateltiin että lapset ovat elämän sisältö ja kituuteltiin yhdessä onnettomassa parisuhteessa ja tunteet olivat toissijaisia. Nykyään on lupa odottaa ja toivoa erottista rakkautta parisuhteessa, eikä monille perhe enään riitä.