Anteeks mut mä en käsitä! (Lapsiperheen eroamisesta)

Mistä tiedät oikeasti heidän tilanteestaan? Jospa se viimeisin lapsikin oli suhteelle "tekohengitystä", jotenkin ehkä ajattelivat että jos se sen lapsen myötä muuttuisi - elo ja parisuhde.

No satun tietämään, kun molemmat osapuolista ovat hyviä kavereitamme, ja olemme heidän iloja ja suruja läheltä seuranneet. Luulen/tiedän kyllä että ystäväni kertoisi jos kyse olisi pettämisestä, hakkaamisesta tms. Hän itse kertoi ettei kyse ole mistään "vakavasta", vaan vain täydellisestä kyllästymisestä. Mutta niin, mitenpä minä omiin ystäviini voisin luottaa, puhuvat varmaan ihan mitä sylki suuhun tuo?

 

[QUOTE="café";27298025]Kolikon kääntöpuolena sitten liitot, jotka jatkuvat vuositolkulla ilman mitään tunteita ja jopa siinä pisteessä, että toisen pärstäkään ei enää miellytä. Silti sitä vaan kitkutellaan - koska ollaan totuttu, eikä osata enää lähteä? Omat vanhempani juurikin malliesimerkkejä tästä ja ihan näin lapsen näkökulmasta kyllä surullista katsottavaa, kun tuntuu, että he siinä vain omaa elämäänsä kuluttavat hukkaan. Asiasta olemme jopa keskustelleet, mutta jokin siitä lähtemisestä vaan tekee vaikean. Ehkäpä juuri se, että on koko elämä rakennettu vuosien satossa toisiensa ympärille, ja siitä ympyrästä lähteminen tuntuu yksinkertaisesti liian vaivalloiselta ja vaikealta.

Ihan siis vain erilaista näkökulmaa tuomaan nyt tämäkin tarina.

Jokainen meistä elää vain sen yhden kerran. Jokainen päättäköön mikä on parhaaksi itselle (ja omille lapsille) niin kuin parhaaksi näkee.[/QUOTE]

Samaa mieltä. Omat vanhempani elivät ns. "pakkoliitossa" n. 15 vuotta meidän lasten takia, eikä se asia jäänyt meiltä huomaamatta, vaikka eivät tapelleet jne. Sen vaan aistii pieni lapsikin, sen ilmapiirin, sen ettei vanhempien välillä ole muuta kuin korrektit välit. Loppuvaiheessa, kun siskon kanssa oltiin jo teini-ikäisiä, alkoi vanhempien välillä jatkuva tappelu, mykkäkoulu, toisen haukkuminen, jossa me "aikuistuneet" lapset jouduttiin välikappaleiksi. Nyt 5 vuotta sitten erosivat, äitini on löytänyt uuden miehen ja nyt vasta näen hänet aidosti onnellisena. Luojan kiitos, ei niiden kahden tappelua olis jaksanut kauan kuunnellakkaan. Ja mikä parasta, nykyään ovat ystäviä, voivat olla samassa huoneessa ja vierailla toistensa luona, välit hyvät.

Ja mitä tulee siihen millaisen parisuhteen kuvan olen itse saanut, niin täysin vääristyneen!

Oma parisuhteeni on tällä hetkellä kriisissä, lapsi on vasta vauva. Meidän suhteessa on hyviä hetkiä, ja sit niitä pohjassa käyntejä. Mutta pelkään pahoin että suhteemme tekee juurikin niin sanottua "hidasta kuolemaa". Eikä kukaan ulkopuolinen varmasti tiedä suhteemme todellista tilaa. Ja lapsestakin kyllä huomaa, että hän aistii vanhempien kireät välit ja se vaikuttaa myös häneen. Ellei saada asioita kuntoon, meidän on erottava, LAPSEN VUOKSI. Kahdestaan toki voisimme kitkutella ja taistella tässä maailman tappiin saakka, mutta lapsia ei saa siinä sivussa rikkoa ja heidän elämäänsä aiheuttaa ahdistusta.

 

[QUOTE="Miiru";27298138]No satun tietämään, kun molemmat osapuolista ovat hyviä kavereitamme, ja olemme heidän iloja ja suruja läheltä seuranneet. Luulen/tiedän kyllä että ystäväni kertoisi jos kyse olisi pettämisestä, hakkaamisesta tms. Hän itse kertoi ettei kyse ole mistään "vakavasta", vaan vain täydellisestä kyllästymisestä. Mutta niin, mitenpä minä omiin ystäviini voisin luottaa, puhuvat varmaan ihan mitä sylki suuhun tuo?[/QUOTE]



Nimenomaan tuo korostettu osa on se ongelma. Et sinä tiedä. Ei kukaan voi tietää. Edes parisuhteessa olevat ei voi tietää toistensa olotiloja / ajatuksia kaiken aikaa. Et sinä tiedä miten he kokevat minkäkin asian ja kuinka paljon jättävät sanomatta jopa toisilleen saatika sinulle.

 

[QUOTE="Miiru";27298138]No satun tietämään, kun molemmat osapuolista ovat hyviä kavereitamme, ja olemme heidän iloja ja suruja läheltä seuranneet. Luulen/tiedän kyllä että ystäväni kertoisi jos kyse olisi pettämisestä, hakkaamisesta tms. Hän itse kertoi ettei kyse ole mistään "vakavasta", vaan vain täydellisestä kyllästymisestä. Mutta niin, mitenpä minä omiin ystäviini voisin luottaa, puhuvat varmaan ihan mitä sylki suuhun tuo?[/QUOTE]

Niin...kuten täällä on jo sanottukin, ei aina kuitenkaan sitä pohjimmaista syytä lähdetä huutelemaan - mutta hyvä jos/kun ovat uskoutuneet. Se on varmasti omalta osaltaan auttanut asian läpikäymisessäkin. Miksi sinä et voi sitten antaa asiaa olla? Miksi et voi olla tukena ja turvana, kyseenlaistamatta ja ikään kuin halveksimassa heidän eroonsa johtaneita vaikuttimia? Et kuitenkaan ole elänyt sitä heidän parisuhdettaan, se voi todellakin olla jotain aivan muuta kuin mitä sinunkaan silmille suodaan näytettäväksi.

 

[QUOTE="dada";27298115]Tiedän tapauksen jossa lyötiin. Kerran. 20 vuotta sitten. Toiste ei tapahtunut. Ei se ole mikään automaatio, että tapahtuisi.

Toistaako jokainen ihminen omat virheensä uudelleen ja uudelleen? Ei.

Vähän kyllä ihmettelen että noin heppoisesti erotaan. Kyllä siinä on ollut jotain muutakin taustalla pielessä![/QUOTE]

No, tässäkin asiassa kerroin puolitotuuden. Lyötiin kerran tarkoitti = tapahtui yhden kerran että isä hakkasi äidin tajuttomaksi ja sairaalakuntoon kännissä.

Äiti ei vain päässyt asian yli millään ja isäkään ei ollut kovin pahoillaan asiasta. Äiti ei enää koskaan halunnut kokea samaa ja tässäkin tapauksessa jäin yksin isän kanssa siksi aikaa kun äiti oli sairaalassa, sitäkään äiti ei enää halunnut tapahtuvan.

JOS isä olis ollut edes vähän pahoillaan tapahtuneesta, olisi äiti ehkä yrittänyt.
Oli sitten vissiin liian heikko ihminen sun mielestäs.

 

Okei. Siis otetaan nyt erikseen kaikki lyömiset/kaltoinkohtelut. Jos on kyse vain "rakkauden loppumisesta", niin missä on se tahtominen? Minä ainakin ajattelen niin, että jos suhteessa on vaikeita aikoja niin tahto kantaa niiden yli. Me ollaan oltu naimisissa 6 vuotta ja siihenkin on sisältynyt huonoja aikoja. Olemme kuitenkin sitoutuneet siihen että TAHDOMME selvitä niistä.

Olen ollut 50-vuotishääpäiväjuhlissa, ja se välittäminen on jotain omaa luokkaansa. Nykypäivän ongelmat ovat kuitenkin eri luokkaa heidän kokemustensa rinnalla (sota-aika, lama, lapsen kuolema, yms.) Varmaan on tullut heillekin mieleen ettei toisen kanssa voi elää, mutta heidän ikäluokalleen ero ei ole ollut helppo vaihtoehto. Ja miten se rakkaus onkaan kasvanut!!

 

Mun äiti ja isä oli yhdessä meidän lasten takia ja mä toivoin että ne eroais! Kodin tunnelma oli kyllä monesti niin jäätävä. No erosivat ne sitten kun kaikki asuttiin jo omillaan.

Monet ei muista että kerran täällä vaan eletään, kannattaako roikkua jossain huonossa suhteessa ja tuhlata oma nuoruus siihen? Siinä vaan katkeroituu.

 

Mä taas en käsitä, miksi joku tulee levittelemään "ystävänsä" asioita jollekin keskustelupalstalle. Tässä nyt ei kuitenkaan kyse ole mistään suuresta rikoksesta, vaan erosta. Missä laissa se sanotaan, että kerran yhteen mentyä on siinä pysyttävä? Onnellinen eronnut perhe voi olla lapselle aika lailla parempi ympäristö kuin katkeroitunut tai välinpitämätön yhdessä elävä perhe. Asiat ei aina ole täysin mustavalkoisia

Ja tolle, joka paheksui turpiinsa saanutta ja siksi eronnutta äitiä - oikeestiko yhdessäpysyminen on tärkeämpää kuin ruumiillinen koskemattomuus? Entä jos perheen isä ois lyönyt lasta, oisko silloinkin pitänyt vaan ymmärtää?

 

Onko kukaan oikeastaan edes oikeasti miettinyt sitä, miten monimutkaista ja vaikeaa loppupeleissä sen kumppanin löytäminen voikaan olla. Ihminen on niin monimutkainen kompleksi. Täynnä tunteita ja ajatuksia. Ja jostain sitten kuitenkin pitäisi löytää se yhteinen sävel, jos meinataan tätä elämää yhdessä talsia. Ehkä se sävel on joskus löytynytkin, mutta eihän mikään ole ikuista. Jotkut tarinat vaan päättyvät vähän aikaisemmin kuin toiset.

Mutta jos nyt oikeasti ajatellaan ihan järjellä, niin kyllä se on enemmän sääntö kuin poikkeus, että suhteita päättyy. Ja vielä ihan järkeenkäypä sääntö. Meillä on kaikilla omanlaisemme taustat ja historia, joka on muokannut yhdessä yhteiskunnan, arvojemme ja kaiken muun sen shitin kanssa meistä juuri sen, mitä olemme nyt. Ei ole toista samanlaista ihmistä. Jotta löydämme sen ns. täydellisen kumppanin juuri itsellemme, niin jotain täytyy kolahtaa yhteen, mutta joskus kolahtaa sitten vähän liiankin lujaa ja palaset lähtee kiertämään omia kiertoratojaan.

Ainahan se on syvältä, jos ero tulee. Oli sitten lapsia tai ei. Kuka nyt mielellään eroaisikaan?

 

Okei. Siis otetaan nyt erikseen kaikki lyömiset/kaltoinkohtelut. Jos on kyse vain "rakkauden loppumisesta", niin missä on se tahtominen? Minä ainakin ajattelen niin, että jos suhteessa on vaikeita aikoja niin tahto kantaa niiden yli. Me ollaan oltu naimisissa 6 vuotta ja siihenkin on sisältynyt huonoja aikoja. Olemme kuitenkin sitoutuneet siihen että TAHDOMME selvitä niistä.

Olen ollut 50-vuotishääpäiväjuhlissa, ja se välittäminen on jotain omaa luokkaansa. Nykypäivän ongelmat ovat kuitenkin eri luokkaa heidän kokemustensa rinnalla (sota-aika, lama, lapsen kuolema, yms.) Varmaan on tullut heillekin mieleen ettei toisen kanssa voi elää, mutta heidän ikäluokalleen ero ei ole ollut helppo vaihtoehto. Ja miten se rakkaus onkaan kasvanut!!

Mitä pitempään ollaan yhdessä sitä enemmän yhdessä olemisen syynä on yhteiset vuodet, pelko ettei löydetä vanhoilla päivillä enää ketään tai ainakaan "parempaa". Ei se että ollaan oltu yhdessä vuosikymmeniä ole automaattinen osoitus suhteen erinomaisuudesta tai suhde onnesta. Kyse voi enemmänkin olla ystävyydestä eikä varsinaisesta parisuhteesta kaikin puolin.

 

Jompi kumpi pettäny/pettää,on narsisti,väkivaltanen(henkinen ja fyysinen)......

Toisaalta,mitäpä se sulle ap kuuluu,eikä kukaan oo sulle tilivelvollinen eron oikeista syistä..

 

Okei. Siis otetaan nyt erikseen kaikki lyömiset/kaltoinkohtelut. Jos on kyse vain "rakkauden loppumisesta", niin missä on se tahtominen? Minä ainakin ajattelen niin, että jos suhteessa on vaikeita aikoja niin tahto kantaa niiden yli. Me ollaan oltu naimisissa 6 vuotta ja siihenkin on sisältynyt huonoja aikoja. Olemme kuitenkin sitoutuneet siihen että TAHDOMME selvitä niistä.

Olen ollut 50-vuotishääpäiväjuhlissa, ja se välittäminen on jotain omaa luokkaansa. Nykypäivän ongelmat ovat kuitenkin eri luokkaa heidän kokemustensa rinnalla (sota-aika, lama, lapsen kuolema, yms.) Varmaan on tullut heillekin mieleen ettei toisen kanssa voi elää, mutta heidän ikäluokalleen ero ei ole ollut helppo vaihtoehto. Ja miten se rakkaus onkaan kasvanut!!

Juu, kyllä tahto kantaa kaiken ylin mutta MILLÄ HINNALLA? Se onkin vähän kinkkisempi juttu pystyykö esittämään rakastavaa ja välittävää sellaista ihmistä kohtaan, jonka naamakin jo inhottaa. Siinä saa pistää oikeen näyttelijäntaidot peliin, että jaksaa esittää väh. 18 vuotta onnellista isiä ja äitiä, 24/7. Koska jos niitä rakkauden tunteita ei enään OLE, niin NIITÄ ei TAHTOMALLA takaisin saa. Fyysisen väkivallan lisäksi on olemassa myös henkistä väkivaltaa, joskus ne välit on tulehtuneet sen seurauksena että ollaan luokattu puolin ja toisin niin pahasti ettei kunnioitusta ja arvostusta enään löydy. Harva tuskin eroaa yhdestä vaikeasta ajasta, vaan yleensä ne huonot ajat toistuu ja toistuu, samat riidanaiheet toistuu ja toistuu, vuodesta toiseen, eikä niistä asioista päästä yli.

Ja jotkut todellakin on 50 vuotta yhdessä, jotkut onnellisesti, mutta ei kaikki. Kitkuttaen ja tapellen on monet nekin vuodet eläneet, kun "tahotaan" mukamas niin kovin olla yhdessä.

 

[QUOTE="joopajoo";27298183]No, tässäkin asiassa kerroin puolitotuuden. Lyötiin kerran tarkoitti = tapahtui yhden kerran että isä hakkasi äidin tajuttomaksi ja sairaalakuntoon kännissä.

Äiti ei vain päässyt asian yli millään ja isäkään ei ollut kovin pahoillaan asiasta. Äiti ei enää koskaan halunnut kokea samaa ja tässäkin tapauksessa jäin yksin isän kanssa siksi aikaa kun äiti oli sairaalassa, sitäkään äiti ei enää halunnut tapahtuvan.

JOS isä olis ollut edes vähän pahoillaan tapahtuneesta, olisi äiti ehkä yrittänyt.
Oli sitten vissiin liian heikko ihminen sun mielestäs.[/QUOTE]

Olen pahoillani.

Tuollaisesta tuskin pääsee ylitse. :/

 

[QUOTE="vieras";27298253]Juu, kyllä tahto kantaa kaiken ylin mutta MILLÄ HINNALLA? Se onkin vähän kinkkisempi juttu pystyykö esittämään rakastavaa ja välittävää sellaista ihmistä kohtaan, jonka naamakin jo inhottaa. Siinä saa pistää oikeen näyttelijäntaidot peliin, että jaksaa esittää väh. 18 vuotta onnellista isiä ja äitiä, 24/7. Koska jos niitä rakkauden tunteita ei enään OLE, niin NIITÄ ei TAHTOMALLA takaisin saa. Fyysisen väkivallan lisäksi on olemassa myös henkistä väkivaltaa, joskus ne välit on tulehtuneet sen seurauksena että ollaan luokattu puolin ja toisin niin pahasti ettei kunnioitusta ja arvostusta enään löydy. Harva tuskin eroaa yhdestä vaikeasta ajasta, vaan yleensä ne huonot ajat toistuu ja toistuu, samat riidanaiheet toistuu ja toistuu, vuodesta toiseen, eikä niistä asioista päästä yli.

Ja jotkut todellakin on 50 vuotta yhdessä, jotkut onnellisesti, mutta ei kaikki. Kitkuttaen ja tapellen on monet nekin vuodet eläneet, kun "tahotaan" mukamas niin kovin olla yhdessä.[/QUOTE]

Rakkaus on mun mielestä myöskin käsitteenä monimutkainen. Se on jokaisella erilaista. Mulle se onsyvää ystävyyttä ja kumppanuutta. Ydessä ollaan päätetty olla loppuelämä vaikka tunteet muuttuvatkin matkan varrella. Eihän se intohimo ja toisen palvominen voi olla ainoa kantava voima. Jos ollaan onnettomia tai toisen naama raivostuttaa, niin sille asialle tehdään jotain, ei anneta periksi. Vaikka samat ongelmat toistuisivat, niin keinot niiden ratkaisemiseksi karttuvat vuosien myötä.

Ehkä mulla on ruusunpunaiset lasit silmillä, enkä mistään mitään tiedä, mutta olen valmis tarpomaan suossa savuttaakseni sen syvän arvostuksen mikä esimerkkipariskunnallani on toisiaan ja yhteisiä vuosiaan kohtaan.

 

[QUOTE="vieras";27298253]Juu, kyllä tahto kantaa kaiken ylin mutta MILLÄ HINNALLA? Se onkin vähän kinkkisempi juttu pystyykö esittämään rakastavaa ja välittävää sellaista ihmistä kohtaan, jonka naamakin jo inhottaa. Siinä saa pistää oikeen näyttelijäntaidot peliin, että jaksaa esittää väh. 18 vuotta onnellista isiä ja äitiä, 24/7. Koska jos niitä rakkauden tunteita ei enään OLE, niin NIITÄ ei TAHTOMALLA takaisin saa. Fyysisen väkivallan lisäksi on olemassa myös henkistä väkivaltaa, joskus ne välit on tulehtuneet sen seurauksena että ollaan luokattu puolin ja toisin niin pahasti ettei kunnioitusta ja arvostusta enään löydy. Harva tuskin eroaa yhdestä vaikeasta ajasta, vaan yleensä ne huonot ajat toistuu ja toistuu, samat riidanaiheet toistuu ja toistuu, vuodesta toiseen, eikä niistä asioista päästä yli.

Ja jotkut todellakin on 50 vuotta yhdessä, jotkut onnellisesti, mutta ei kaikki. Kitkuttaen ja tapellen on monet nekin vuodet eläneet, kun "tahotaan" mukamas niin kovin olla yhdessä.[/QUOTE]

Niinpä, ja miksi? Mikä sen yhdessä pysymisen itseisarvo on? Varsinkin siinä vaiheessa, kun lapset on jo lähteneet kotoa.

 

Rakkaus on mun mielestä myöskin käsitteenä monimutkainen. Se on jokaisella erilaista. Mulle se onsyvää ystävyyttä ja kumppanuutta. Ydessä ollaan päätetty olla loppuelämä vaikka tunteet muuttuvatkin matkan varrella. Eihän se intohimo ja toisen palvominen voi olla ainoa kantava voima. Jos ollaan onnettomia tai toisen naama raivostuttaa, niin sille asialle tehdään jotain, ei anneta periksi. Vaikka samat ongelmat toistuisivat, niin keinot niiden ratkaisemiseksi karttuvat vuosien myötä.

Ehkä mulla on ruusunpunaiset lasit silmillä, enkä mistään mitään tiedä, mutta olen valmis tarpomaan suossa savuttaakseni sen syvän arvostuksen mikä esimerkkipariskunnallani on toisiaan ja yhteisiä vuosiaan kohtaan.

Ei ole kyse intohimosta eikä toisen palvomisesta, vaan niinkin perusarvoista kuin toisen kunnioittaminen ja arvostaminen. Ne on mielestäni ihan parisuhteen peruskiviä.

Joskus yksinkertaisesti parisuhdetta ei voi enään pelastaa, kun kumpikaan ei pääse yli niistä menneistä. Loukatuista sanoista ja pettyneistä tunteista jne. Ne kaihertaa siellä perällä vaikka näennäisesti menisi ihan ok.

Kyllä sulla on hieman ruusunpunaiset lasit silmillä, minun mielestäni.

 

[QUOTE="vieras";27298414]Ei ole kyse intohimosta eikä toisen palvomisesta, vaan niinkin perusarvoista kuin toisen kunnioittaminen ja arvostaminen. Ne on mielestäni ihan parisuhteen peruskiviä.

Joskus yksinkertaisesti parisuhdetta ei voi enään pelastaa, kun kumpikaan ei pääse yli niistä menneistä. Loukatuista sanoista ja pettyneistä tunteista jne. Ne kaihertaa siellä perällä vaikka näennäisesti menisi ihan ok.

Kyllä sulla on hieman ruusunpunaiset lasit silmillä, minun mielestäni.[/QUOTE]

Sitten on. Ihan mielenkiinnosta - oletko itse eronnut?

 

Sitten on. Ihan mielenkiinnosta - oletko itse eronnut?

En ole eronnut, ainakaan vielä. Mutta mä elän tuota suhdetta parhaillaan ja parhaani mukaan olen asioita yrittänyt pelastaa.

Ja olen se sama jonka vanhemmat eli vuosia rakkaudettomassa liitossa, lapsien vuoksi.

 

[QUOTE="vieras";27298414]Ei ole kyse intohimosta eikä toisen palvomisesta, vaan niinkin perusarvoista kuin toisen kunnioittaminen ja arvostaminen. Ne on mielestäni ihan parisuhteen peruskiviä.

Joskus yksinkertaisesti parisuhdetta ei voi enään pelastaa, kun kumpikaan ei pääse yli niistä menneistä. Loukatuista sanoista ja pettyneistä tunteista jne. Ne kaihertaa siellä perällä vaikka näennäisesti menisi ihan ok.

Kyllä sulla on hieman ruusunpunaiset lasit silmillä, minun mielestäni.[/QUOTE]

Kaikesta voi päästä yli jos vain haluaa. Siis oikeasti haluaa. Silloin ei vielä ole ikinä mitään menetetty, jos vain tahtotila on kohdallaan. Asiat voi aina korjata. Aina.

Mutta jos vilpittömästä ei enää voi tuntea haluavansa korjata asioita... sitten se on siinä.

 

Kaikesta voi päästä yli jos vain haluaa. Siis oikeasti haluaa. Silloin ei vielä ole ikinä mitään menetetty, jos vain tahtotila on kohdallaan. Asiat voi aina korjata. Aina.

Mutta jos vilpittömästä ei enää voi tuntea haluavansa korjata asioita... sitten se on siinä.

Noh, aina ei esim. toinen halua. Sillehän ei omalla tahtomisella sitten enään paljon voi.

Ja kaikelle ei itsekään mitään voi, parhaalla tahdollakaan.

 

Jokaisella ihmisellä tarvitsee olla mielestäni sekä tervettä itsekkyyttä että epäitsekkyyttä. Ja ei mun mielestä muutenkaan tähän voida antaa mitään yhtä oikeaa vastausta. Jokainen elää elämäänsä just niin kuin itsestä parhaimmalle tuntuu. Elääkö sitä sitten enemmän jonkun muun ehdoilla, vai muiden ehdoista viis, sekin on jokaisen oma valinta. Kuka sen sitten määrittää, mikä näistä valinnoista on juuri se oikea?

 

[QUOTE="vieras";27298450]En ole eronnut, ainakaan vielä. Mutta mä elän tuota suhdetta parhaillaan ja parhaani mukaan olen asioita yrittänyt pelastaa.

Ja olen se sama jonka vanhemmat eli vuosia rakkaudettomassa liitossa, lapsien vuoksi.[/QUOTE]

Jaksamista! Toivottavasti löydät jotain mikä saa asiat paremmiksi.

 

Kaikesta voi päästä yli jos vain haluaa. Siis oikeasti haluaa. Silloin ei vielä ole ikinä mitään menetetty, jos vain tahtotila on kohdallaan. Asiat voi aina korjata. Aina.

Mutta jos vilpittömästä ei enää voi tuntea haluavansa korjata asioita... sitten se on siinä.

Lisätään vielä, että koettu rakkauden tunne on aina mahdollista löytää uudelleen.

Hyvin usein nähnyt että jompi kumpi osapuoli on jo päättänyt ettei siitä tule mitään mutta silti "yritetään". Ei se terapiakaan riitä jos ei oikeasti vain halua.

 

Oon ap sun kanssa samaa mieltä. Tosin on hyviäkin syitä olemassa mutta monesti erotaan liian heppoisin perustein. Usein suhde olisi pelastettavissa. Lapset kärsii erosta.

Samaa mieltä. Joku viisas on sanonut, että pienten lasten vanhemmat ei saisi ikinä erota. Silloin on niin paljon tapahtumaa ja tästä aiheutuvia stressipiikkejä. Lisäksi raivostuttaa lause: lapset sopeutuvat eroon. No varmasti, kun ei muuta vaihtoehtoa anneta!! Mutta ei se sitä tarkoita, etteikö se heihin jälkiä jättäisi. Aikuinen ei saisi laittaa lasta tilanteeseen, jossa "lapsen täytyy sopeutua". Asua kahta kotia, pitkiä aikoja erillään toisesta vanhemmasta, ehkä sisaruksestakin. Kavereistaan, omasta elinpiiristään.

 

Kaikesta voi päästä yli jos vain haluaa. Siis oikeasti haluaa. Silloin ei vielä ole ikinä mitään menetetty, jos vain tahtotila on kohdallaan. Asiat voi aina korjata. Aina.

Mutta jos vilpittömästä ei enää voi tuntea haluavansa korjata asioita... sitten se on siinä.

Miten voi haluta päästä yli, jos ei tunne sitä toista kohtaan enää mitään, kosketuskin inhottaa ja kotiin ei ole kiva mennä kun tilanne ahdistaa. Miten niitä tunteita korjaa, vaikka haluaisikin??