Kiintymyssuhteessa voi olla niin monelaista vaikeutta. Yleisintä lienee se, että lapselle käyvät kaikki hoitajat ja hän olisi valmis lähtemään kenen mukaan tahansa. Erityisen vaikeaa myös se, jos lapsi vastustaa kaikkea läheisyyttä ja haluaa pärjätä omillaan. Meidän lapsilla onneksi on ollut myös turvallisia ja pysyviä ihmissuhteita, eli he ovat oppineet, että maailmassa on ihmisiä joihin voi luottaa. Kuitenkin katkos ja muutos aiheuttavat väistämättä lapselle uusiakin säröjä.
Sijaisvanhempana voi kuitenkin tehdä paljon suhteen korjaamiseksi ja turvallisuuden tunteen lisäämiseksi. Alussa vain oman perheen kesken, ei anna muiden syliin lasta ollenkaan, pyytää vieraita enemmän torjumaan kuin liehittelemään lasta, pitää lasta paljon ihokontaktissa, laulaa ja leikkii vauvaleikkejä (myös isonkin kanssa), hierotaan rasvaa, hassuttellaan kylvyssä, luetaan sylikkäin, juotetaan tuttipullosta (vielä isoakin taaperoa), nukutaan lähekkäin jne. Kantoliina on minusta ihan ehdoton! Vaikka lasta ei ole saanut kantaa mahassa, häntä voi kantaa liinassa. Oikein tuntee kuinka lapsi rauhoittuu siihen, vaikka muuten sylissä olisi levoton ja koko ajan menossa. Kantorepuilla voi kantaa 4-vuotiastakin ihan hyvin.
Vaikeat kiintymyssuhdehäiriöt syntyvät jos lapsella on erityisen traumaattinen alku vauvana tai hän elää varsin puutteellisissa oloissa lähemmäksi kouluikää. Tai lapsella voi persoonansa puolesta olla erityinen herkkyys eli aika vähäisetkin kokemukset aiheuttavat hänelle isoja vaurioita. Osa lapsista taas persoonsa avulla selviää isoistakin traumoista. Siinä vaiheessa kun saa lapsesta ensitiedot, kannattaa yrittää pyytää kaikki mahdollinen tieto ja itse arvioida onko valmis ottamaan tämän lapsen. Ja kun päätös on tehty, sitten on vain yhdessä selvittävä kaikesta! Onhan tämä hurjaa!
Oma kokemukseni työstäni on se, että vaikka lapsi olisi sijoitettu vauvana ja vauva-aika menisi kivasti, voi lapsi oireilla rajustikin 4-5-vuotiaana tai sitten murrosiässä. Sijaisvanhempana ei voi oikein huokaista helpotuksesta missään vaiheessa, kun tosiasia on se, että näillä lapsilla on usein kokemustensa lisäksi perittynä alttiutta mielenterveysongelmiin, alkoholismiin jne. Monilla raskausaikana altistusta alkoholille, tupakalle, ennenaikaisena syntymistä.. Ja sitten se taakka, että ei ole saanut elää oman sukunsa kanssa. Mutta ei näitä tilastoja ja uhkakuvia voi jäädä miettimään jos haluaa sijaisperheeksi. Sitä vain hyppää, rakastaa ja toivoo parasta
.
Biosuvun asioita tulee mietittyä välillä paljon ja välillä vähemmän. Sen kyllä tiedostaa koko ajan että he ovat olemassa.
Omasta puolestani voin vain sanoa, että päivääkään en ole katunut. Joka päivä lapset tuntuvat rakkaammilta ja tämä juuri on meidän elämää.