Sijaisvanhemmaksi ryhtyvät ja sijaisvanhempina olevat

Satille onnea sijaisvanhemmuuteen. On ollut ilo seurata tätä viestiketua jo pitkään.
Sellaista olen pähkäillyt että kuinka usein on soveliasta lähestyä sosiaalityöntekijää väliaikatietoja kysellen odotusvaiheessa. Perheemme on käynyt priden jo vuosia sitten. Sosiaalityöntekijöiden käynti oli nyt Tammikuussa.
Nyt odotamme aktiivisesti sijoitettavaa lasta. Kahdeksan pitkää kuukautta odotusta takana. Muutamia kertoja olen sähköpostilla tilannetta tiedustellut. Kahdeksan pitkää kuukautta jolloin jokainen puhelimen pirahdos on voinut olla juuri se puhelu ,tai sitten puhelinmyyjä . Biologisia lapsosia meillä on 3 nuorin 3v.

 

Ihan mahtavaa Sati <3 Mulle tuli ihan itku silmään. Ihan uskomaton onni on teille suotu!

 

Täältä sivustaseuraajalta myös lämpimiä terkkuja Satille! Kuulostaapa ihanalta!

 

Marina, vastasin yksityisviestillä

Meillä odotetaan hiukan jännittyneinä, että mitä seuraa puolen vuoden tai vuoden päästä. Tämä alku on soljunut kuin itsestään, toki ajatustyötä ollaan miehen kanssa tehty yli kymmenen vuotta sijaisvanhemmuuteen, että moneen asiaan oli jo varautunut -ja omassa mielessä, kotona ja sylissä oli se tila valmiina. Ehkä se on sijaisvanhemmuudessakin se sama, että pienet lapset, pienet murheet ja isot lapset isot murheet. Lapsi pohtii identiteettiään ja eri perheiden merkitystä vahvimmin kai murrosiässä. Tuommoisen pienen kanssa riittää kun ehtii antaa syliä, hymyä, ruokaa ja unta . Meillä on kyllä tiivis yhteys biosukuun eli sikäli vaatii meiltä jatkuvaa yhteistyötä. Siinä mielessä eroaa paljonkin omien lasten hoidosta. Nyt on katseltava kalenteria koko ajan.

Satille ihania ensipäiviä lasten kanssa! Muistakaa ottaa paljon kuvia! Minä en ensitapaamisessa ehtinyt ottaa kuin 10, keskityin niin moneen asiaan, mutta juuri nuo kuvat ovat tosi tärkeitä nyt minulle.

 

Onnea Sati! Tuli itsellekin vähän toiveikkaampi olo tästä hommasta, kun välillä vähän epäilyttää...

Meillä alkaa PRIDE ensi kuussa. Mua epäilyttää tässä hommassa eniten se, että kuinka julkista meidän elämästä tulee. Kuinkahan paljon biovanhemmat ja sossut voivat määrätä meidän elämästä, esim. lomanvietosta? Entä jos tapaamiset on sovittu esim. 2 viikon välein ja haluttaiskin lähteä kesällä 2 kuukaudeksi reissuun (ei ole ollut tapana, mutta JOS ), voiko ne sanoa, että ette muuten lähde? Ymmärrän, että yhteyksien ylläpito kuuluu sijaisvanhemmuuteen eikä ole meidän päätettävissä, kuinka usein lapsi tapaa vanhempiaan.

Ei me nyt paljoa matkustella ja muutenkin vietetään hyvin "tavallista" kotikeskeistä elämää, mutta haluaisin ajatella, että joskus tulevaisuudessa olisi mahdollisuus halutessaan tehdä jotain pidempiä reissuja vaikka lastenkin kanssa. Tää tuntuu tavallaan ihan epäoleelliselta edes miettiä tämmöistä, mutta ois kiva tietää kaikki realiteetit etukäteen.

 

Ksenia, kyllähän se vähän niin on, että kaksi kuukautta kesällä reissussa on liian pitkä aika lapselle olla erossa tärkeistä ihmisistä, ja harva sukulainen siihen suostuu. Tietysti on sijoituksia, joissa ei ole keneenkään biosukulaiseen toimivaa suhdetta, ja silloin matkailuun ei ole esteitä.

Ainakin meidän sijoituksessa on niin, että lomia jaetaan jopa useamman sukulaisen kanssa. Tässä alussa ollaan ajateltu, että on reilua jakaa esim. syysloma puoliksi, puolet meille ja puolet suvulle. Mutta varmasti jos joskus haluttaisiin lähteä ulkomaille syyslomaviikoksi, niin heille se sopisi kun vain etukäteen infoaisimme. Ja joku kaksikin viikkoa ei varmaankaan ole este kenellekään. Tuohon ei etukäteen paljon pysty sanomaan, kun on niin erilaisia tilanteita ja hyvinkin vaativia biosukulaisia. Ja toisaalla taas täysin välinpitämättömiä sukulaisia.

Minusta on hienoa, että meidän lapsilla on välittäviä biosukulaisia, koska nämä syntymästä asti jatkuneet suhteet kantavat lasta tämänkin muutoksen yli. Nämä isovanhemmat, kummit, tädit ym ovat osa lasta, ja olemme yrittäneet kaikille vakuuttaa, että emme missään nimessä aio estää tapaamisia jatkossa, vaan tapaaminen on kaikkien etu ja oikeus. Se on meillekin lomaa, kun lapset ovat välillä sukulaistensa luona. Toki siis meidän tilanteessa heillä on turvallista olla sukunsa luona, on myös paljon tilanteita, joissa sijaisvanhempana aina joutuu jännittämään miten tapaaminen menee ja mitä siellä kenties tapahtuu -tai tuleeko ketään edes sovittuun tapaamiseen.

 

Lilialiisa, niin vähän ajattelinkin että se varmaan menee. Eli ainakin kannattaa varautua siihen, että elämästä tulee kontrolloidumpaa mm. niiden tapaamisten vuoksi. Se on oikeastaan ainoa asia, mikä tässä arveluttaa, että olenko valmis antamaan sanavallan perheeni menoista jollekin "ulkopuoliselle". Ehkä tässä just tulee esiin se, että sijoitettu lapsi ei voi olla biologisen lapsen korvike, koska kyseessä on aivan eri asia. Toivottavasti se valmennus auttaa tämän asian sisäistämisessä!

 

Ksenia Uskon vahvasti, että noihin ajatuksiisi juurikin valmennuskurssi auttaa. Meillä on myös useita sukulaisia, jotka haluaisivat lapsia säännöllisesti tavata, mutta kun on näin pienistä kyse, tapahtuu tapaamiset vain yhden sukulaisperheen luona, jossa sitten muu suku voi käydä lapsia samalla tapaamassa.

Ennen valmennusta itsekin oli jotenkin epäröivä sukuun liittyvissä asioissa, mutta nyt ajattelen sen kaiken olevan enemmänkin lapsen elämän rikkaus. Näillä meidän lapsilla tulee olemaan äärimmäisen paljon läheisiä ympärillään ja itse olen siitä todella kiitollinen! Meillä on ympärillä monta auttavaa kättä :heart:
Vaikka meillä ei ole omia yhteisiä biologisia lapsia ja tavallaan nämä lapset ovat meile ne lapset, joita emme ole saaneet biologisesti, siltikään en hetkeäkään ajattele, et me "omistaisimme" nämä lapset ja haluaisin yksin päättää ja hoitaa...
Tiedän, että me olemme lasten perhe, äiti ja isä, jotka hoitaa ja rakastaa. Mutta aioin kertoa lapsille koko ajan heidän biovanhemmistaan ja puhutella heitäkin äitinä ja isänä. Kerron lapsille, että heillä on kaksi äitiä ja kaksi isää, jotka heitä rakastaa!
Minulle riittää se, että tiedän olevan se ihminen, joka näille ihanuuksille antaa kodin, turvan ja mahdollisuuden parempaa huomiseen :heart:

 

Etukäteen tietysti kannattaa miettiä mihin on valmis, koska joustavuuttahan sijaisvanhemmuus vaatii. Sitten toisaalta sitä aina sopeutuu siihen tilanteeseen mikä tulee, ja kun se lapsi/lapset on siinä, niin heidän takiaan haluaakin joustaa ja ajatella heidän parastaan. Ajattelen että vähän sama asia kuin että jos perheeseen syntyy lapsi, jolla on jokin pitkäaikaissairaus. Alussa tuntuu vaikealta, mutta kuitenkin se itse lapsi on lopulta tärkein ja sairauteen liittyvistä ylimääräisistä arjen haasteista tuleekin ihan tavallista arkea. Sijaisvanhemmuudessa sitä vaan hyvin tietoisesti hyppää sellaisen, mistä tietää, ettei kaikki ihan helppoa tule olemaan.

Eikä ne biosukulaiset ainakaan meidän tilanteessa määrittele niitä tapaamisaikatauluja, vaan yhdessä sovitaan. Sijaisperheen menot ja aikataulut on tottakai otettava huomioon. Jostakin viestiketjusta kerran luin, että joku perhe oli tietyn ajan ollut ulkomailla työkomennuksellakin sijoitetun lapsen kanssa.

 

Kiitos vastauksista! Kiva kuulla, ettei se biosuku ole suinkaan välttämättä rasite, vaan rikkaus. Ja tosiaan biologisen lapsenkin kanssa voi tulla kaikenlaista eteen, mihin on mahdotonta etukäteen valmistautua.

Viime päivien uutiset lasten kaltoinkohtelusta on kyllä taas pistäneet ajattelemaan omaakin arvojärjestystä. Että ehkä ne omat ulkomaanmatkat ja uran luominen on kuitenkin aika pikkujuttuja!

 

Tänään tuli netistä tilaamani kalusteet meidän prinsessan huoneeseen! Kylläpä tuli todella nättiä (olen sisustussuunnittelija )
Huomenna rakas tulee taas yökylään meille :heart: Vielä jaksaa puolitoista viikkoa ja sitten odotus palkitaan!!

 

Moi!
Pistäkää veikkauksia, kuinka kauan menee, että saamme oman pikkuisen. n. kuukausi sitten oli loppukeskustelu. Itse veikkaan tammikuu 2013..

 

Tervetuloa Joanna78! Aika pitkä odotusaika teillä, onkohan se miten yleistä..? Täälläkin kai jotkut saaneet tosi nopeasti kurssin jälkeen tiedon lapsesta. Ois kyllä kiva tietää, miten esim. Etelä-Suomen suurissa kaupungeissa nuo odotusajat menee. Meillä pitäisi olla joulukuussa kurssi käytynä ja kiinnostaisi tietysti, voiko esim. suunnitella ensi keväälle jotain työ/opiskelujuttuja...
Toivottavasti teille Sharlin tulee pian SE puhelu!

Meillä on nyt lapsettomuustutkimukset loppusuoralla eikä kummastakaan ole löytynyt mitään vikaa. Mua ei edelleenkään kiinnostais yhtään ne lapsettomuushoidot (en jaksaisi sitä odotusta, mahdollista rahanmenoa, hormoneja, pettymyksiä...), mutta mietityttää että kadunko joskus myöhemmin jos ei nyt mennä. Äääh, vaikeita päätöksiä!

 

Meillä ei ole vielä tapaamisasioista puhuttu mitään. On ollut vasta lasten tutustumiskäyntejä ja tällä viikolla tapahtuu lasten lopullinen sijoitus.
Teillä, joilla lapsi/lapsia on ollut jo jonkin aikaa, miten kauan on mennyt, että lapseen on alkanut kiintyä ja tuntemaan oikeaa rakkautta? Tuntuiko koskaan, että ei tämä olekaan meidän juttu tai on jokin asia kovasti pelottanut? Olisi mukava kuulla sijaisperheiden oikeaa arkea, miten kaikki on lähtenyt perheenä käyntiin...

 

Ihan pikaisesti vastaan tuohon odotusaikaan: Täällä melko etelässä, reilun sadantuhannen ihmisen alueella (sis. muutaman kunnan) oli ystävällämme pari vuotta sitten priden käyneenä vajaa vuoden odotusaika. Heillä tosin oli sukupuolitoive sekä melko tiukka ikätoive (1-2v). Sitä en yhtään tiedä, ovatko ajat muuttuneet ja mihin suuntaan. Ja ainahan se on juuri siitä hetkestä kiinni tietenkin...

 

Tervetuloa mukaan keskustelemaan Joanna78!

Meillä tapaamisia on joka viikko. Tavallaan tosi hienoa lasten kannalta, toisaalta meille sellaista että koko ajan varmasti muistaa olevansa SIJAISperhe eikä pysty elämään kuten ennen "vain oman perheen kesken". Meillä on kuitenkin kyseessä pitkäaikainen sijoitus, en oikein tiedä, onko kenelläkään muulla sijaisperheellä näin usein tapaamiset? Me emme ole tapaamisissa mukana. Lisäksi on puhelut, mutta ne ovat lyhyitä.

Minä yllätyin kuinka helppoa lapsiin on ollut ihastua. Mutta toinen puoli on se, että lapsissa on aina jotakin vierasta ja pienikin lapsi reagoi yllättävästi monessa tilanteessa (aikaisempien kokemustensa pohjalta). Tällaiset lyhyetkin, esimerkiksi torjunnat toki vaikuttavat. Kun vertaa omiin lapsiin, joiden kanssa noita säröjä ei niin ole ollut ennen kuin uhmaikä todella alkaa.

Ja se tuli mieleen, että ensimmäisen lapsen kanssa olen minäkin kokenut sen "en ollutkaan niin täydellinen äiti" -vaiheen. Ja sen että lisäksi lapselta odotti varsin paljon. Siksi kai sijaisäitinä ei ole tullut enää yllätyksenä etten tosiaankaan hoida tilanteita mitenkään täydellisesti vaan olen ihan perusäiti. Ja lapsiin kohdistuvat odotuksetkin ovat vähentyneet.

Sharlin, voihan se puhelu tulla jo tämän vuoden puolella .

 

Lilialiisa: Saako kysyä minkä ikäisiä lapsia teillä on ja minkä ikäisinä ne on sijoitettu? Tuntuu kyllä tosi oudolta ja raskaalta tuo joka viikko tapaaminen.... Onkohan se ihan hyväksi lapsillekaan? Eiköhän niiden kuuluisi kuitenkin kiintyä teihin ja olla osa teidän perhettä... Mielestäni yleinen käytäntö on tuo kerran kuussa, jos huostaanoton purkua ei ole näköpiirissä... Onko teillä tapaamiset lastenkodissa vai biovanhempien luona?

 

Kiitos Joanna =)
Meille sijoitetaan tosiaan kaksi lasta, sisarukset (5kk poika ja 2.4v tyttö). Meillä on ollut tutustumisaika myös noin kolme viikkoa. Tyttö on ollut useaan kertaan yökylässä ja nyt viikonlopun olivat molemmat.
Oli tosiaan kiva tunne kans, kun tytölle sanoin, että lähtään heidän nykyiseen asuinpaikkaansa, totesi tyttö vain, että ei lähetä.
Meillä odotusaika kesti 5kk:tta. Meni loppujen lopuksi aika nopeaan tuo aika.
Me emme juurikaan käyneet lapsettomuushoitoja, yksi raskaus ja keskenmeno on koettu, mutta ei suurempia hoitoja. Olemme varmoja, että meillä olis ollut mahdollisuus omaan lapseen hoidoilla, mutta en sitten tiedä, miksemme loppujen lopuksi lähteneet siihen rumbaan.
Tottakai nyt hieman epäilyttää, että kun yhden sijaan tuleekin kaksi sijoituslasta. Oli aluksi toiveena yksi sijoituslapsi ja toinen biologinen. Haluamme olla pieni perhe. Tokihan kolmas vielä mahtunee.
Pelkään tosiaan, että omat syvät tunteet kestää aikaa tulla esille. Minulla on kaikilla siskoillani (4 siskoa) omia lapsia. On kuitenkin aika rankkaa välillä katsoa vierestä heidän aitoa onnea ja rakkautta lasta kohtaan ja samalla pelätä omaa tilannettani. Pelkään jääväni jotenkin ulkopuolelle perheestä, sillä vanhemmillani on jo niin monta lasten lasta, ettei heillä välttämättä koskaan löydy aitoa tunnetta meidän lapsia kohtaan.
Onneksi sijoituslapset ovat pieniä, kiintyminen on näin olllen kuitenkin huomattavasti helpompaa.
Olen kauan halunnut tätä ja nyt kun se onkin jotenkin todellista ja lopullista, niin tunteet ovat todella sekavat. Mutta uskon, että tilanne selkiytyy, kunhan saamme lapset kotiin ja voimme koko perhe rauhoittua.
Tiedätte varmasti tunteen olla yhtä aikaa onnellinen ja peloissaan? Ja varmasti nämä tunteet ovat ihan sallittuja...

 

Sati: Nuo tunteet olivat täsmälleen kuin omiani kahden vuoden takaa! Juuri nuo sekavat tunteet onnen ja epätoivon välillä! Milloin on se suuri päivä, kun lapset jäävät lopullisesti teille? Oletteko jo tavanneet biovanhempia?

 

Joanna Sijoitus ja biovanhempien tapaaminen tapahtuu tällä viikolla, eli siis aivan just kohta =) Ja siksi varmaankin olen ihan hermoraunio koko ajan!
Mutta uskon, että kaikki lopulta kääntyy parhain päin. Huomaan vain, että todella harva sijaisvanhempi puhuu todellisista tunteistaan sijoituslasta/lapsia kohtaan. Annetaan vain se ruusunpunainen vaikutelma täydellisestä perhe-elämästä.
Aion ottaa seuraavassa palaverissa tämän esille, että koulutuksessa on hyvä tuoda esille myös niitä "pelottavia" asioita, jotta jokainen osaa niihin varautua. Itse olen osannut tähän varautua, sillä meillä oli puoli vuotta pikkusiskoni kaksi lasta sijotettuna. Tiedän siis suurin piirtein, mitä tuleman pitää...

 

Tapaamisia on meilläkin viikottain, ja ihan kuten Lilialiisa sanoikin, siinä ei pääse unohtumaan se että on todellakin vain SIJAISperhe.

En tiedä vaikuttiko tuo sijaisuuden vahva tiedostaminen myös alun tunnemylläkkään, josta oli myöskin yllä puhe. Pari kuukautta oli todella jotain muuta kuin odotin - suretti ja säälitti biovanhemmat, ja koko ajan oli mielessä tosiaan tuo, että olemme vain sijaiset ja lapsi voi palata kotiinsa vielä. Tämä ajatus oli päällimmäisiä, vaikka on kysessä pitkäaikainen sijoitus; se yllätti itsenikin, että sitä mietti niin paljon. Parin kuukauden jälkeen vasta oppi nauttimaan elämästä päivä kerrallaan, eikä se toki tule mieleen enää niin jatkuvasti.

Kiintymyksestä; ihastuin pieneen heti ensi tapaamisella. (Ei meillä enempää tutustumiskäyntejä ollutkaan.) Mutta ne oikein syvät tunteet, vaikea sanoa. Varmasti meni useampi kuukausi. Alkuun kun podin ihan huonoa omatuntoa - joltain toiselta on viety lapsi, ja meille annettu, miksi meille on tämä suotu ja toiselle ei. Tosiaan suretti jotenkin koko kuvio biovanhempien kannalta. Näin jälkikäteen voi sanoa, että olisi ollut todella parempi, että olisimme kuulleet kaikki huostaanottoon johtaneet asiat, niin tämän olisi itsekin paremmin ymmärtänyt/ hyväksynyt/ jäänyt turhat murehtimiset pois. Vaikea selittää.
En osannut edes vastata ihmisten onnitteluihin oikein "mitään" fiksua. Ajattelin vain, onko se muka onni, että lapsia joudutaan ottamaan huostaan... ja kiitin kohteliaasti. :x

On tämä sijais- ja tukiperheenä toimiminen nostanut monenlaisia ajatuksia, oletteko te muut työnohjauksessa tai saaneet mentorin?

Ps. Sati, laitan yksityisviestiä huomenissa, on niin samankaltaista.

 

Meillä on alle kouluikäiset sijoitetut lapset, mutta silti tapaamisia on usein, ei onneksi meillä kotona. Olen toivonut työnohjausta ja ehkäpä se saadaankin. Tuota mentoria en ole tajunnut kysyäkään vaikka olen toiminnasta kuullut.

Minulla oli ensin sellainen "yes, me saatiin uudet lapset ja nyt elämme elämämme onnellisina loppuun asti" -fiilikset. Sen jälkeen tulikin se "apua, entä jos nämä lapset joihin käytän kaiken energiani ja rakkauteni, lähtevätkin meiltä pois". Ja nyt sitä vaan yrittää seilata jossakin välimaastossa ja eläen vain tätä päivää. Mutta kyllä se olisi kaikkien etu, että selkeämmin määriteltäisiin kaikille osapuolille onko mahdollisuuksia vielä kotiinpalaamiselle vai ei. Minusta olisi reilua, että jos sijoitus on kestänyt kaksi vuotta, se olisi lopullinen. Kuten Ruotsissa. Ei lapsia voi aina siirtää toiseen paikkaan. Ja yksikin tällainen prosessi koskettaa niin monia ihmisiä, molempia sukuja, kummeja ja ystäviä.

Kyllä tilanteen selkeys helpottaisi myös tunteita lasta kohtaan. Sati, kyllä uskon että suku voi ottaa lapsenne omakseen, riippuu tietysti heistä itsestään. Meillä on kahdenlaisia isovanhempia, toiset aivan innoissaan ja toiset vähän sillä asenteella kuin meillä olisi "perhepäivähoitolapsia". Tyyliin, miten te jaksatte niitä hoitaa, ja on siinä kova homma. Eikä ollenkaan että mitä lapsille kuuluu tai millaisia he ovat luonteeltaan. Ei ole yksinkertaista ei.

 

Mielenkiintoista, että Ruotsissa on tuollainen sääntö, että 2 vuoden jälkeen huostaanotosta tulee pysyvä. Luin myös jostain blogista tms., että jenkeissä olisi joku 500 päivän aikaraja, jonka aikana biovanhemman on "parannettava tapansa" tai huostaanotto jää pysyväksi.

Käsittääkseni tällä hetkellä Suomessakin jotkut kansanedustajat vaativat pysyvän huostaanoton mahdollisuutta lakiin. Itsekin kyllä kannatan sitä (siis tietysti rajatuissa tapauksissa ja hyvin perustein). Luulisi, että nykyistä useammat saattaisivat harkita sijaisvanhemmiksi ryhtymistä, jos pelko lapsen palautuksesta tai pompottelusta paikasta toiseen ei olisi niin suuri.

Eilen satuin katsomaan Teemalta dokumentin lasten mielialahäiriöistä. Taas yksi huolenaihe lisää, mitä jos sillä onkin sellainen geeniperimä ja mä en pärjää sille... Huoh. Maanantaina eka tapaaminen kouluttajien kanssa, jännittää!

 

Onnea Satille! Kiva, kun täällä riittää keskustelua aiheesta, joka täyttää kyllä ajatukseni tällä hetkellä. Meidän Pride loppui 5 kk sitten. Se soittokin tuli ja nyt odotellaan, että asiat etenevät niin kuin on tarkoitettu. Aluksi ajattelimme alle 2-vuotiasta lasta. Nyt meille ehkä tulee hieman vanhempi.

 

Tervetuloa mukaan keskustelmaan odottaja X! Onko teille tulossa nyt ensimmäinen lapsi vai onko perheessänne jo lapsia? Meillekin tuli toinen lapsi selkeästi vanhempana, mutta ihan hyvin on sujunut kaikki. Eri kysymyksiä nousee esille kun vauvelin kanssa, mutta tosi mielenkiintoista on tutustua isompaan lapseen sekä tukea häntä tässä muutoksessa. Kun voi jo puhua kaikesta. Iltaisin meillä aina onkin pitkät keskustelut, ja vaikeita kysymyksiä, kaikkeen ei vaan ole vastauksia. Mukavaa alkua teille ja onnea! :flower: