Äitini sanoi, että rakastaa isää yhtä paljon kuin meitä lapsia

  • Viestiketjun aloittaja SyksynTuomi
  • Ensimmäinen viesti
Muotoillaan näin, että minusta tämä (hormonihuuruinen?) tunne omaa lasta kohtaan oli niin suuri, että aloin miettiä, miksi en ollut "tuntenut" sen vaikutusta omalla kohdallani, kun olin pieni. Jos tämä rakkaus lasta kohtaan on näin syvää ja ehdotonta, miksi minä kuitenkin koin pienenä, että minua rakastettiin ehdollisesti? Sitten aloin miettiä, että miten muut asian kokevat ja onko äitini "poikkeus" johonkin suuntaan.

Oikeastaan enempää en osaa motiiveistani selittää - lähinnä se epäsuhdan tunne omien äitiyden tunteiden suuntautumisessa lapseen ja sitten taas se "rakkauden puutteen" tunne toiselta suunnalta eli minun vanhemmiltani. Selittääkö tämä yhtään?
Minusta kerrot hyvin selkeästi "niin kuin kuuluu"-elämästä. Kotonasi on hoidettu lapset, pidetty koti siistinä jene, mutta tunne siteet on puuttunueet, jos käsitän oikein.
Nyt sinä koet ensimmäistä kertaa elämässäsi voimakkaan tunteen, äidinrakkauden, ja olet sen edessä hämilläsi. Tarpeista huolehtiminen ja rakkaus menee sinulla nyt sekaisin; eihän parisuhde rakkauteen kuulu minkäänlaisia velvollisuuksia -paitsi tietty että se pidetään, mitä yhdessä on sovittu- esim. kodinhoidon, ruokkimisen tms. käytännön asioiden hoitamisen suhteen. Äidinrakkauteen taas kuuluu perushoito kun lapsi on pieni. Äitisi tapa osoittaa "rakkautta" isällesi on ilmeisesti ollut huolehtia hänen tarpeistaan ja pitää koti siistinä. Äitiäsi pelottaa enemmän ajatus isän kuin lasten menettämisestä, joten hänen riippuvuutensa isää kohtaan on vahvempi ja siksi hän tekee näitä "ulospäin näkyviä "rakkaudentekoja" enemmän puolisoaan kohtaan kuin teitä lapsia kohtaan. Mutta rakkautta se, mitä äitisi tuntee isää kohtaan ei ole, vaan menettämisen pelkoa ja tämä mielipiteeni perustuu omaan kokemukseen läheisriippuvassa perheessä elämästä.
 
  • Tykkää
Reactions: fifiia
"hmh"
Kumpikaan ei ehkä ole päässyt kasvamaan ihmisenä yhtään mihinkään, koska äiti on sekoittanut keskenään kaksi asiaa; rakkauden ja riippuvuuden. Riippuvuus suhde voi toki olla niin pariskunnan välillä kuin äidin ja lasten (tai isän ja lasten) välillä, mutta se on tuhoavaa ja katastrofaalista niin äidille kun tyttärelle, jos jäädään symbioosiin vauva-ajan jälkeenkin.
Riippuvuus on rakkauden vastakohta; se on mistamisen halua, ohjailun tarvetta ja kaikinpuolin siipien katkaisun tarvetta, kun taas rakkaus ymmärtää, että liian tiukka puristus tappaa ja vapaa rakkaus pysyy vierellä pakottamatta. JOs sitä ei ole syntynyt, ei sitä voi pakottaa.
Olen samaa mieltä; mutta lisäisin siihen että äiti ja/tai tytär on sekoittanut keskenään nämä kaksi asiaa... tai kohtalo on pakottanut ja traumatisoinut heidän elämänsä ja kohtalonsa sellaiseksi että nämä asiat väistämättä sekoittuvat (paljon salamaniskuja ja tulipaloja. tai muuta jatkuvaa hätää.).

Jossain vaiheessa me tyttäret (ja nuo pojatkin) voimme kaiketi kuitenkin vähitellen lopettaa käsityksen itsestämme vain ja ainoastaan äitimme uhreina, ottaa aikuisuuden ja kehityksen omiinkin käsiimme, kasvaa ihmisinä, auttaa ja kasvattaa äitejämme, isiämme antamalla heidän jakaa oma parhain ymmärryksemme - lempeästi; vaikka se joskus kipeää tekeekin.
 
minämyös
En voi sanoa muuta kuin, että mitenkähän tällä ap:lla kehittyy terve kiintymyssuhde omaan lapseensa, kun hän vain mielessään kääntelee ja vääntelee omaa äitisuhdettaan. Taitaa olla terapialle tarvetta vielä jatkossa.

Itse en pidä itseäni niin ylivertaisena lasten elämässä, että esim. olisin valmis uhraamaan lasteni isän, että itse saisin elää, kuvitellen, että oma elämäni on niin paljon tärkeämpää vain, koska olen lasten äiti. Tietysti aivan ensi kuukausina äiti on lapselle tärkeämpi, jos imettää jne. Jos äiti kuolee vaikka synnytykseen, niin kyllä se lapsi voi isän kanssa kasvaa aivan yhtä hyvin.
 
[QUOTE="vieras";27225157]Eikö sen näin pitäisikin mennä? Eikö jokaisen pitäisi rakastaa ensisijaisesti itseään?[/QUOTE]
Pitäisi.

Ihminen, joka ei rakasta eikä arvosta itseään, tuskin saa rakkautta muualtakaan. Ja tuskin osaa rakastaa ketään.
 
  • Tykkää
Reactions: fortunate
Lisään tähän keskusteluun vielä yhden ulottuvuuden... nimittäin helpon rakastamisen - vaikeamman rakastamisen. Esimerkki lienee paikallaan selvennykseksi... yhtä noista meidän kolmesta lapsesta on helppoa rakastaa, toisia hiukan vaikeampi johtuen heidän temperamenteistaan, vaikkakin rakkauden määrän heitä kohtaan koen yhtä suureksi.

Tulipalopohdintaa... pelastaisinko ensin sen helpoiten rakastettavan lapsen, jos kaikkien pelastamismahdollisuudet olisivat samat? Eli voidaan miettiä myös sitä, että kenet lapsista pelastaisi, jos pitäisi/saisi valita? En kyllä osaa itse tähän vastata.
 
On kyllä aika ällöttäviä vastauksia joillakin, mä olin kuvitellut, että suunnilleen kaikki rakastaa lastansa enemmän kuin mitään, eikä siihen mikään mies yllä samalle tasolle.

Sairas ajatus, että ottaisi mielummin lapsensa kuoleman kuin miehensä.

Mutta, meitä on moneen junaan ja kai nää miestänsä vähintään samalle viivalle lastensa kanssa rakastavat on just sitä ihmistyyppiä, jotka viis veisaavat lasten tarpeille eron sattuessa ja uutta kumppania otetaan ja sitä palvotaan sit yli kaiken jne.
Halveksin sellasta, jos jotain sattuu kiinnostamaan mun halveksumiset.

Tulipa purkaus, mutta anti tulla, ei kiinnosta. :D
 
  • Tykkää
Reactions: lissukka.
"hmh"
Lisään tähän keskusteluun vielä yhden ulottuvuuden... nimittäin helpon rakastamisen - vaikeamman rakastamisen. Esimerkki lienee paikallaan selvennykseksi... yhtä noista meidän kolmesta lapsesta on helppoa rakastaa, toisia hiukan vaikeampi johtuen heidän temperamenteistaan, vaikkakin rakkauden määrän heitä kohtaan koen yhtä suureksi.

Tulipalopohdintaa... pelastaisinko ensin sen helpoiten rakastettavan lapsen, jos kaikkien pelastamismahdollisuudet olisivat samat? Eli voidaan miettiä myös sitä, että kenet lapsista pelastaisi, jos pitäisi/saisi valita? En kyllä osaa itse tähän vastata.
Huh. Elä kehtaa... tämä hormoonihuuruinen ap menee ihan tosi huuruihin jos rupeaa vielä tuotakin pohtimaan. Että kenet se äiti olisi sitten seuraavaksi pelastanut isän jälkeen... ja kenet hän itse sitten pelastaa, jos sattuu tulemaan vielä toinen vauva joskus...
 
[QUOTE="hmh";27225912]Huh. Elä kehtaa... tämä hormoonihuuruinen ap menee ihan tosi huuruihin jos rupeaa vielä tuotakin pohtimaan. Että kenet se äiti olisi sitten seuraavaksi pelastanut isän jälkeen... ja kenet hän itse sitten pelastaa, jos sattuu tulemaan vielä toinen vauva joskus...[/QUOTE]

Joo, ei ole elämä helppoa synnytyksen jälkeen. Paree on antaa vaan ajan kulua =)
 
"vieras"
Ehkä "alimmalla tasolla" tämä on vaikka sitä, että meillä oli jääkaapissa vanhentunut jogurtti ja tuore. Söin itse tuoreen, koska imetän ja en vain halunnut riskeerata mitään ruokamyrkytystä, koska vauva tarvitsee minua. Mies söi vanhentuneen. Tässä vauva meni siis miehen edelle.
Miksi syödä pilaantunutta ruokaa kun kaupasta voi hakea tuoreen tilalle? Miksi miehesi ylipäätään halusi ottaa ruokamyrkytysriskin syömällä jonkun vanhan jugurtin? Eikö teillä ollut kaapissa muuta ruokaa kuin se jugurtti?
 
On kyllä aika ällöttäviä vastauksia joillakin, mä olin kuvitellut, että suunnilleen kaikki rakastaa lastansa enemmän kuin mitään, eikä siihen mikään mies yllä samalle tasolle.

Sairas ajatus, että ottaisi mielummin lapsensa kuoleman kuin miehensä.

Mutta, meitä on moneen junaan ja kai nää miestänsä vähintään samalle viivalle lastensa kanssa rakastavat on just sitä ihmistyyppiä, jotka viis veisaavat lasten tarpeille eron sattuessa ja uutta kumppania otetaan ja sitä palvotaan sit yli kaiken jne.
Halveksin sellasta, jos jotain sattuu kiinnostamaan mun halveksumiset.

Tulipa purkaus, mutta anti tulla, ei kiinnosta. :D
Mielenkiintoinen purkaus. Pani pohtimaan että rakastaako lastaan oikeasti enemmän kuin miestään, jos lapsensa pelastaa ennen miestä? mielestäni ei ole ollenkana välttämättä niin. Eli itse pelastaisin ilman muuta ensin lapsen - osin siksi koska heillä elämä vielä elämättä mutta osin myös siksi jottemme joutuisi miehen kanssa jatkamaan elämäämme kaipuussa, kivussa ja surussa.
Kumpaa siis rakastaisinkaan enemmän?
Lasta, jota en tahtoisi suojella tuskalta ja menetykseltä samassa määrin kuin miestä , mutta toisaalta joka saisi pitää henkensä? Vai miestä, joka ilman muuta kuolisi mieluummin kuin jatkaisi elämää ilman lapsia... eli tavallaan saisi moisessa tilanteessa sen mikä hänelle helpointa?
 
"hmh"
Isätkin rakastaa muuten lapsiaan. Ainakin mun eksä, ja mun nyksä.

Kumpikaan ei olis ikinä antanut vanhentunutta jogurttia imettävälle vaimolle vaan syönyt itse sen vanhemman. (Jos olis huomannu... kumpikaan ei olis huomannu tosin koko päiväystä.)
 
"vieras"
On kyllä aika ällöttäviä vastauksia joillakin, mä olin kuvitellut, että suunnilleen kaikki rakastaa lastansa enemmän kuin mitään, eikä siihen mikään mies yllä samalle tasolle.

Sairas ajatus, että ottaisi mielummin lapsensa kuoleman kuin miehensä.

Mutta, meitä on moneen junaan ja kai nää miestänsä vähintään samalle viivalle lastensa kanssa rakastavat on just sitä ihmistyyppiä, jotka viis veisaavat lasten tarpeille eron sattuessa ja uutta kumppania otetaan ja sitä palvotaan sit yli kaiken jne.
Halveksin sellasta, jos jotain sattuu kiinnostamaan mun halveksumiset.

Tulipa purkaus, mutta anti tulla, ei kiinnosta. :D
Mikä sua siinä niin kovasti ällöttää? Ehkä ne miestänsä rakastavat eivät jaa pilluaan kylillä tai eron sattuessa etsi uutta isukkia jostain lähiräkälästä.

Kai nää lapsensa taivasjalustalle nostavat ovat just niitä joiden liitto menee puihin kun mies ei suostu nukkumaan koirana keittiön nurkassa kun äiti ja vauva tarvitsevat 180cm sängyn imetyspesäkseen ja seksiä ei voi harrastaa kolmeen vuoteen synnytyksestä kun nyt ollaan äiti-ihmisiä eivätkä äidit tee muuta kuin rakastavat vauvaansa ja tissittelevät ja tassuttelevat ja mussuttelevat ja massuttelevat ja vaunuttelevat ja kerhoilevat ja sössöttävät ja mössöttävät.

Ottaen huomioon sen sun viestin tuolla "isät huoltajiksi eron sattuessa" voin todeta että olet lievästi sanottuna katkeran kuuloinen naisihminen jolla ei hirveän myönteisiä kokemuksia taida miehistä olla. Ja menit vielä kersan hankkimaan sellasen paskakasan kanssa,voi että!
 
"hmh"
Muotoillaan näin, että minusta tämä (hormonihuuruinen?) tunne omaa lasta kohtaan oli niin suuri, että aloin miettiä, miksi en ollut "tuntenut" sen vaikutusta omalla kohdallani, kun olin pieni. Jos tämä rakkaus lasta kohtaan on näin syvää ja ehdotonta, miksi minä kuitenkin koin pienenä, että minua rakastettiin ehdollisesti? Sitten aloin miettiä, että miten muut asian kokevat ja onko äitini "poikkeus" johonkin suuntaan.

Oikeastaan enempää en osaa motiiveistani selittää - lähinnä se epäsuhdan tunne omien äitiyden tunteiden suuntautumisessa lapseen ja sitten taas se "rakkauden puutteen" tunne toiselta suunnalta eli minun vanhemmiltani. Selittääkö tämä yhtään?
Ei lapsesikaan tule sitä välttämättä tuolla tavalla tuntemaan. Näistä vauva-ajoista hän ei muista kuin nimeämättömiä ja sanattomia muistoja - jotka kyllä tulevat esiin omina voimakkaina äitiyden tunteina, ehkä, hänen saadessaan lapsen. Mutta kasvaessaan hän saattaa tuntea aivan samanlaista kokemusta siitä että rajaton ja määrätön äidin rakkaus koituu osaksi vain jos on jonkinlainen. Suru kuuluu osana eriytymiskehitykseen. Itsetunto kasvaa vaappuen.
 
"vieras"
On kyllä aika ällöttäviä vastauksia joillakin, mä olin kuvitellut, että suunnilleen kaikki rakastaa lastansa enemmän kuin mitään, eikä siihen mikään mies yllä samalle tasolle.

Sairas ajatus, että ottaisi mielummin lapsensa kuoleman kuin miehensä.

Mutta, meitä on moneen junaan ja kai nää miestänsä vähintään samalle viivalle lastensa kanssa rakastavat on just sitä ihmistyyppiä, jotka viis veisaavat lasten tarpeille eron sattuessa ja uutta kumppania otetaan ja sitä palvotaan sit yli kaiken jne.
Halveksin sellasta, jos jotain sattuu kiinnostamaan mun halveksumiset.

Tulipa purkaus, mutta anti tulla, ei kiinnosta. :D
MIKÄÄN mies? Ei se ole vain JOKU mies,mieheni on elämäni rakkaus,kumppanini,ystäväni,rakastajani ja se kenen vierellä kuljen tätä elämää. Ilman liittoamme ei olisi noita lapsia JOITA RAKASTAMME MOLEMMAT ENEMMÄN KUIN ELÄMÄÄ. Lapset ovat saaneet alkunsa minusta miehestäni,ei se ole vain joku ukko joka pyörii täällä nurkissa.
 
"vieras"
Jäi tämä aihe askarruttamaan sen verran että kysyin miehen mielipidettä asiasta. Ensimmäinen reaktio oli että tämä keskustelu on kieroutunut ja outo. Mies ihmetteli että mitä väliä on alkaa erittelemään sitä rakkauden määrää jokaiseen perheenjäseneen,eikö tieto siitä riitä että oikeasti rakastaa ja välittää? Hänen mielestään olisi väärin sanoa että rakastaa minua yhtä paljon kuin lapsiamme mutta toisaalta myös väärältä tuntuu sanoa että rakastaa minua vähemmän kuin lapsiamme. Se rakkaus on kuulemma niin erilaista ettei sitä voi verrata keskenään. Tuohon tulipalojuttuun vastasi että nappaisi kainaloonsa ne ketkä olisi napattavissa,mikäli paniikiltaan jotain järkevää älyäisi tehdä.
 
  • Tykkää
Reactions: fifiia
"hmmm"
kai nää miestänsä vähintään samalle viivalle lastensa kanssa rakastavat on just sitä ihmistyyppiä, jotka viis veisaavat lasten tarpeille eron sattuessa ja uutta kumppania otetaan ja sitä palvotaan sit yli kaiken jne.
Tuskin on, ennemminkin ne on sitä tyyppiä jotka rakastaa lapsiaan epäitsekkäästi, niinkuin äidin kuuluu, eivätkä itsekkäästi, ja he rakastavat myös miestään ja huolehtivat parisuhteestaan, eivätkä pidä miestä vaan turhakkeena, eivätkä he pidä äitiä ja äitiyttä tärkeämpänä kuin isiä ja isyyttä, vaan he antavat myös isän osallistua lastensa elämään, eivätkä eroa lastensa isästä kuin pakosta ja silloin tuskin helposti ottavat uutta miestä.
 
Mielenkiintoinen purkaus. Pani pohtimaan että rakastaako lastaan oikeasti enemmän kuin miestään, jos lapsensa pelastaa ennen miestä? mielestäni ei ole ollenkana välttämättä niin. Eli itse pelastaisin ilman muuta ensin lapsen - osin siksi koska heillä elämä vielä elämättä mutta osin myös siksi jottemme joutuisi miehen kanssa jatkamaan elämäämme kaipuussa, kivussa ja surussa.
Kumpaa siis rakastaisinkaan enemmän?
Lasta, jota en tahtoisi suojella tuskalta ja menetykseltä samassa määrin kuin miestä , mutta toisaalta joka saisi pitää henkensä? Vai miestä, joka ilman muuta kuolisi mieluummin kuin jatkaisi elämää ilman lapsia... eli tavallaan saisi moisessa tilanteessa sen mikä hänelle helpointa?
Juu, tuossa on pointti, että kuolema on kuolijalle aina helppo vaihtoehto.

Mun mielestä se kertoo siitä erosta rakkaudesta mieheen kuin lapseen jotain, että miehen kuolemasta "selviää", mutta lapsen kuolemasta ei ikinä.
Tai näin mä kuvittelisin ja tuo tuntuis "normaalilta", mutta ilmeisesti ei olekaan niin itsestäänselvää kaikille..
 
[QUOTE="vieras";27225994]Mikä sua siinä niin kovasti ällöttää? Ehkä ne miestänsä rakastavat eivät jaa pilluaan kylillä tai eron sattuessa etsi uutta isukkia jostain lähiräkälästä.

Kai nää lapsensa taivasjalustalle nostavat ovat just niitä joiden liitto menee puihin kun mies ei suostu nukkumaan koirana keittiön nurkassa kun äiti ja vauva tarvitsevat 180cm sängyn imetyspesäkseen ja seksiä ei voi harrastaa kolmeen vuoteen synnytyksestä kun nyt ollaan äiti-ihmisiä eivätkä äidit tee muuta kuin rakastavat vauvaansa ja tissittelevät ja tassuttelevat ja mussuttelevat ja massuttelevat ja vaunuttelevat ja kerhoilevat ja sössöttävät ja mössöttävät.

Ottaen huomioon sen sun viestin tuolla "isät huoltajiksi eron sattuessa" voin todeta että olet lievästi sanottuna katkeran kuuloinen naisihminen jolla ei hirveän myönteisiä kokemuksia taida miehistä olla. Ja menit vielä kersan hankkimaan sellasen paskakasan kanssa,voi että![/QUOTE]

Mua ei ällötä kenenkään rakkaus mieheen tai kehenkään, rakkaus on positiivinen juttu, mutta mua ällöttää se, että joidenkin kohdalla rakkaus mieheen on vahvempaa kuin rakkaus lapsiin.
Jopa siinä määrin, että valittaisiin mielummin lapsen kuolema kuin miehen.

Missä mä olen nostanut äitiyttä erityisesti jalustalle tai jotenkin kiillottanut äitien sädekehää, tai antanut kuvan ettei äidit harrasta seksiä ja lässyttelee jossain höperönä vauvan kanssa muun maailman unohtaen?

Ja juu, olen katkera jolla ei hirveän myönteisiä kokemuksia miehistä taida olla. :D
 
[QUOTE="hmmm";27226121]Tuskin on, ennemminkin ne on sitä tyyppiä jotka rakastaa lapsiaan epäitsekkäästi, niinkuin äidin kuuluu, eivätkä itsekkäästi, ja he rakastavat myös miestään ja huolehtivat parisuhteestaan, eivätkä pidä miestä vaan turhakkeena, eivätkä he pidä äitiä ja äitiyttä tärkeämpänä kuin isiä ja isyyttä, vaan he antavat myös isän osallistua lastensa elämään, eivätkä eroa lastensa isästä kuin pakosta ja silloin tuskin helposti ottavat uutta miestä.[/QUOTE]

Ai ne on niitä, täydellisiä äitejä. :saint:
 
"hmh"
Mä en edelleenkään tajua miten sillä mittarilla voi rakkauden määrää mitata, että kenet pelastaa ensin ja kenen kuolemasta ei selviä?

Omistani voin väittää, että rakastan syvästi vanhempiani, puolisoani ja lapsenlapsiani, rakastan syvästi myös parasta ystävätärtäni. Ja veljeäni. Ja muutamaa muutakin ihmistä.

Näistä kaikista oletan vanhempieni kuolevan ensin. Suren sitä sitten kun sen aika on, mutta niin sen kuuluu mennä.

Itse aion vakaasti kuolla ennen kuin omat lapseni, koska muutoin ei voi olla. Ja silkasta rakkaudesta vanhempiini yritän tehdä kaikkeni elääkseni kauemmin kuin he, ettei heidän tarvitsisi kokea sitä surua vuokseni.

Mutta oletettu ja siedetty kuolemisjärjestys ei ole mikään rakkausjärjestys kuitenkaan. Eihän?
 
  • Tykkää
Reactions: fifiia
Juu, tuossa on pointti, että kuolema on kuolijalle aina helppo vaihtoehto.

Mun mielestä se kertoo siitä erosta rakkaudesta mieheen kuin lapseen jotain, että miehen kuolemasta "selviää", mutta lapsen kuolemasta ei ikinä.
Tai näin mä kuvittelisin ja tuo tuntuis "normaalilta", mutta ilmeisesti ei olekaan niin itsestäänselvää kaikille..
Tajuan ajatuksesi.
Mutta eikö "selviäminenkin" ole jonkinlainen rakkaudenilmaus?
Lastenkin kuolemasta joutuu jollain lailla selviämään, koska muuten tavallaan mitätöisi lapsen elämän... antaisi ymmärtää, että hänen maailmassakäymisensä ja sieltä lähtemisensä murskasi monen ihmisen elämän (= olisi parempi ellei olisi koskaan syntynytkään)?
 
Ken guru
Mua ei ällötä kenenkään rakkaus mieheen tai kehenkään, rakkaus on positiivinen juttu, mutta mua ällöttää se, että joidenkin kohdalla rakkaus mieheen on vahvempaa kuin rakkaus lapsiin.
Jopa siinä määrin, että valittaisiin mielummin lapsen kuolema kuin miehen.

Missä mä olen nostanut äitiyttä erityisesti jalustalle tai jotenkin kiillottanut äitien sädekehää, tai antanut kuvan ettei äidit harrasta seksiä ja lässyttelee jossain höperönä vauvan kanssa muun maailman unohtaen?

Ja juu, olen katkera jolla ei hirveän myönteisiä kokemuksia miehistä taida olla. :D
Täällä kyllä taisi kaikki kertoilla että kuitenkin pelastaisi lapsen ensimmäiseksi vaikka rakastaakin miestänsä siinä missä lapsiaan. Ja perusteluineen on vielä vastattu. Ei siis kannata tehdä asoista likaisia ellei ne ole.
 
Tajuan ajatuksesi.
Mutta eikö "selviäminenkin" ole jonkinlainen rakkaudenilmaus?
Lastenkin kuolemasta joutuu jollain lailla selviämään, koska muuten tavallaan mitätöisi lapsen elämän... antaisi ymmärtää, että hänen maailmassakäymisensä ja sieltä lähtemisensä murskasi monen ihmisen elämän (= olisi parempi ellei olisi koskaan syntynytkään)?
Siis joo, toki miestäkin rakastaa, mutta mä olin kuvitellut, että kaikista suurinta rakkautta olisi vanhemman rakkaus lapseensa.
Mä en ois edes halunnut tietää miten moni ajattelee toisin, enkä todellakaan, ikinäkoskaan aio omalta äidiltäni kysellä tuollaisia kuin ap (ei tosin ole tullut ennen tätä ketjua mieleenkään). :D

Mun lähipiirissä on kuollut pikkulapsia ja on kuollut puolisoita, mutta mikään ei ole niin kamalaa katsottavaa kuin lapsensa menettänyt äiti.

Ei mun mielestä ole edes tarpeellista mitata ketä rakastaa eniten ja ketä vähemmän, enkä mä mieti koskaan tällaisia, mulla on vaan sellanen automaatio päässä, että lapsi on numero ykkönen, eikä hänen ohitse tai edes samalle viivalle tule kukaan.

Ja olin luullut, että valtaosalla vanhemmista olisi niin, siksi järkytyin.
Ja suutuin.
 
  • Tykkää
Reactions: lissukka.

Yhteistyössä