Äitini sanoi, että rakastaa isää yhtä paljon kuin meitä lapsia

Täällä kyllä taisi kaikki kertoilla että kuitenkin pelastaisi lapsen ensimmäiseksi vaikka rakastaakin miestänsä siinä missä lapsiaan. Ja perusteluineen on vielä vastattu. Ei siis kannata tehdä asoista likaisia ellei ne ole.

Aivan, näin olin minäkin havaitsevinani. Mutta jos joku on päättänyt arvioida oman suojelunhalunsa ja "äidinrakkautensa" kaikkia muita ylemmäksi, niin jostain se tuuli on purjeisiin saatava?

 

Täällä kyllä taisi kaikki kertoilla että kuitenkin pelastaisi lapsen ensimmäiseksi vaikka rakastaakin miestänsä siinä missä lapsiaan. Ja perusteluineen on vielä vastattu. Ei siis kannata tehdä asoista likaisia ellei ne ole.

Ei kaikki, mutta mun purkaus oli jokseenkin säälittävä kun ottaa huomioon, että provosoiduin parin ihmisen kirjoituksista.
Ja tää ketju on seitsemän sivua pitkä.

 

[QUOTE="hmh";27226328]Aivan, näin olin minäkin havaitsevinani. Mutta jos joku on päättänyt arvioida oman suojelunhalunsa ja "äidinrakkautensa" kaikkia muita ylemmäksi, niin jostain se tuuli on purjeisiin saatava?[/QUOTE]

No tuota mä en ainakaan koe, siis ylemmyydentuntoa.

Voi sen tietysti niinkin tulkita, jos haluaa. Joku tuossa tekstissäni taisi kolista, tai sitten kirjoitin vaan yleisellä tasolla loukkaavasti tmv.

 

Mua ei ällötä kenenkään rakkaus mieheen tai kehenkään, rakkaus on positiivinen juttu, mutta mua ällöttää se, että joidenkin kohdalla rakkaus mieheen on vahvempaa kuin rakkaus lapsiin.
Jopa siinä määrin, että valittaisiin mielummin lapsen kuolema kuin miehen.

Missä mä olen nostanut äitiyttä erityisesti jalustalle tai jotenkin kiillottanut äitien sädekehää, tai antanut kuvan ettei äidit harrasta seksiä ja lässyttelee jossain höperönä vauvan kanssa muun maailman unohtaen?

Ja juu, olen katkera jolla ei hirveän myönteisiä kokemuksia miehistä taida olla.

Missä ne miestään rakastavat ovat antaneet sen kuvan että vaihtavat ukkoa kuin paitaa ja nostavat milloin minkäkin oja-jorman lasten yläpuolelle palvottavaksi,kuten tekstissäsi annoit ymmärtää? Joten eiköhän toi ole ihan sun päässä. Toi mun yleistys oli jokseenkin samaa linjaa.

 

Ai ne on niitä, täydellisiä äitejä. :saint:

Tai ihan tavallisia ihmisiä.

 

[QUOTE="vieras";27226426]Missä ne miestään rakastavat ovat antaneet sen kuvan että vaihtavat ukkoa kuin paitaa ja nostavat milloin minkäkin oja-jorman lasten yläpuolelle palvottavaksi,kuten tekstissäsi annoit ymmärtää? Joten eiköhän toi ole ihan sun päässä. Toi mun yleistys oli jokseenkin samaa linjaa.[/QUOTE]

Juu, niin oli samaa linjaa.

Kirjoitin typerästi enkä miettinyt järjellä koko asiaa, eikä osa tekstistä oikeastaan edes koskenut tätä ketjua tai ketjun kommentteja, ainakaan noin suuressa mittakaavassa kuin annoin ymmärtää.

Pyydän anteeksi jos olen loukannut, ja lupaan kiinnittää jatkossa enemmän huomiota mitä suollan tänne..

 

Siis joo, toki miestäkin rakastaa, mutta mä olin kuvitellut, että kaikista suurinta rakkautta olisi vanhemman rakkaus lapseensa.
Mä en ois edes halunnut tietää miten moni ajattelee toisin, enkä todellakaan, ikinäkoskaan aio omalta äidiltäni kysellä tuollaisia kuin ap (ei tosin ole tullut ennen tätä ketjua mieleenkään).

Mun lähipiirissä on kuollut pikkulapsia ja on kuollut puolisoita, mutta mikään ei ole niin kamalaa katsottavaa kuin lapsensa menettänyt äiti.

Ei mun mielestä ole edes tarpeellista mitata ketä rakastaa eniten ja ketä vähemmän, enkä mä mieti koskaan tällaisia, mulla on vaan sellanen automaatio päässä, että lapsi on numero ykkönen, eikä hänen ohitse tai edes samalle viivalle tule kukaan.

Ja olin luullut, että valtaosalla vanhemmista olisi niin, siksi järkytyin.
Ja suutuin.

Mua järkyttää ja suututtaa ihmiset jotka tehtailee lapsia joillekin randomukoille joilla ei ole mitään merkitystä ja sitten elävät koko aikuisikänsä tapellen jonkun teinipanon nyxän ja exän nyxän ja nyxän exän käxän kanssa siitä kuka sitä lasta on paras hoitamaan.

 

[QUOTE="vieras";27226473]Mua järkyttää ja suututtaa ihmiset jotka tehtailee lapsia joillekin randomukoille joilla ei ole mitään merkitystä ja sitten elävät koko aikuisikänsä tapellen jonkun teinipanon nyxän ja exän nyxän ja nyxän exän käxän kanssa siitä kuka sitä lasta on paras hoitamaan.[/QUOTE]

Joo, mua kans suututtaa sellaset.
Eivät osaa ajatella lapsensa parasta vaan pistävät omat tunteensa ja kostonhimonsa ja mitä lie etusijalle.

 

Onko rakkaus ehdotonta? Ja jos on, mitä ehdoton rakkaus teidän mielestänne tarkoittaa?

 

Onko rakkaus ehdotonta? Ja jos on, mitä ehdoton rakkaus teidän mielestänne tarkoittaa?

Tuohon on kyllä pakko sanoa, että omaa lasta kohtaan rakkaus on ehdotonta ja ehkä myös muita perheenjäseniä, mutta ketään muuta ei (mukaanlukien puolisot).

Esimerkkinä oma lapsi tai sisarus paljastuu pedofiiliksi, toteuttaa viettiään ja joutuu vankilaan.
Itse rakastaisin silti, ja kävisin katsomassa, kirjoittelisin ym.
Jos taas pedofiiliksi paljastuisikin vaikkapa mies tai joku läheinen ystävä, kyllä se olis siinä sitten se.

 

Minä jotenkin miellän ajatuksen ehdottomasta rakkaudesta sellaiseksi, että se olisi niin ehdotonta, ettei yrittäisi koskaan edes millään lailla muuttaa toista ihmistä, ja sellaiseen en usko ihmisen kykenevän.

Äidin tai isän rakkauden lastaan kohtaan, uskon olevan rakkautta ehdottomimmillaan, mutta mihinkään täydelliseen ehdottomaan rakkauteen en usko. Olen kaiketi saivartelija:ashamed:
Mutta minun korvissani ehdottomalla rakkaudella on sellainen kaiku, ettei ehdottomasti rakastaminen olisi koskaan vaikeaa.
Minä rakastan lapsiani ehdottomimmin, mutta en tiedä rakastanko heitä täysin ehdoitta, mikäli astetan ehdottomalle rakkaudelle sellaisen määritelmän jollaisena sen kuulen.

Tai ehkä pientä vauvaa voi rakastaa ehdoitta, mutta lapsen kasvaessa se rakkaus muuttaa muotoana.
Eikä aina ole niin helppoa, eikä edes aina niin pakahduttavaa.
Vaan sitä rakkautta ja rakastamista koetellaan ja sitä rakastaa sydän vereslihalla. Rakkauden määrä ei varmaan muutu, vaikkei rakkaus jokahetkisesti olekaan ylitsevuotavan pakahduttavaa.

Sitä koetellaan, mutta se kestää.

 

Ultramariini, hienoa ja pohtimisen arvoista.

Itsekin mietin, että avuttominta on helpoin rakastaa ns. ehdoitta - pientä lasta, hoivattavaa vanhusta tai kuolevaa ystävää. Mutta toivoisin oppivani ja viisastuvani niin, että voisin rakastaa ehdoitta kaikkia (teitäkin!)...

Lapsen kanssa elämisen ja kasvamisen dilemma on juurikin tuo, että vaikka enin osa vanhemmista rakastaa lapsiaan ehdottomasti ja tahtoo niiden parasta, on vanhemman tehtävä kuitenkin kaikessa rakkaudessaan myös asettaa rajoja ja ohjata lasta sosiaaliseen käytökseen - hänen itsensä eduksi. Lapsi ei vaistomasti tajua välttämättä mikä käytös tai olemisen tapa on milloinkin tarpeen (jotkut tajuavat herkemmin kuin toiset, meissä on eroja), ja niinpä se vanhemman rakkaus koetaan ehdollisena oman käyttäytymisen mukaan. Lapsen on vaikea ymmärtää sitä että vanhempi rakastaa myös "ehtoja" laittaessaan. Ehkä jopa vanhempi rakastaa silloin eniten - koska helppoahan se ankaruus ja rajojen laittaminen ei ikinä ole, helpommalla pääsee jos vaan ottaa lunkisti eikä koskaan ohjaa eikä kiellä eikä komenna. Ei huuda murkulle kotiintuloajoista eikä ole näkevinään kassissa olevaa lonkerotölkkiä...

 

Onko rakkaus ehdotonta? Ja jos on, mitä ehdoton rakkaus teidän mielestänne tarkoittaa?

Että ei hylkää lasta. Sehän on pahin mitä lapselle voi (vanhempi) tehdä.

 

Että ei hylkää lasta. Sehän on pahin mitä lapselle voi (vanhempi) tehdä.

Niin.
Ehkä..

 

Että ei hylkää lasta. Sehän on pahin mitä lapselle voi (vanhempi) tehdä.

En kyllä tiedä voisinko olla hylkäämättä lastani jos hän olisi sarjamurhaaja tai pedofiili...

 

Että ei hylkää lasta. Sehän on pahin mitä lapselle voi (vanhempi) tehdä.

Valitettavasti se ei suinkaan ole pahinta mitä vanhempi voi lapselle tehdä.

 

Hyvä ja ajatuksia herättävä kirja ja leffa on Poikani Kevin, joka tätä aihetta läheisesti sivuaa.

 

[QUOTE="hmh";27226832]Valitettavasti se ei suinkaan ole pahinta mitä vanhempi voi lapselle tehdä.[/QUOTE]

Niin, totta.

 

Hylkäämistäkin voi olla monenlaista. Jos antaa lapsensa pois, siksi, että ei oikeasti pysty pitämään hänestä huolta, pelkkä rakkaus ei riitä kasvualustaksi, voi se hylkääminen olla silti osaksi rakkaudenteko.

 

Että ei hylkää lasta. Sehän on pahin mitä lapselle voi (vanhempi) tehdä.

Lapsihan kokee vanhempansa suuttumuksen ja moittimisen ja "kasvatuksen" hylkäämisen ja rakkauden menettämisen uhkana ja siten rakkauden ehdollisena. Miten itse meinaat saada lapsesi yhteiskuntakelpoiseksi aikuiseksi olematta koskaan hänelle vihainen...

Vaikka nyt, kun vauva on pieni, on tilanne toinen. Pientä vauvaa ei tarvitse vielä rajata eikä ns. kasvattaa...

Niin muuten, onnea vauvasta.

 

Onko rakkaus ehdotonta? Ja jos on, mitä ehdoton rakkaus teidän mielestänne tarkoittaa?

Ehdoton rakkaus minusta kohdistuu aina henkilöön, ihmiseen, ihmisyyteen ja siihen mitä ihminen on, ei siihen mitä hän tekee. Ehdoton rakkaus voi olla omalla tavallaan epäitsekästäkin, joskus rakkaudessa joutuu myös satuttamaan itseään tai toista (rakastettua) jos ja kun se lopulta koituu kohteen parhaaksi, itsensä rakastamisessa omaksi parhaaksi, rakkaudessa toisen parhaaksi.

 

Hylkäämistäkin voi olla monenlaista. Jos antaa lapsensa pois, siksi, että ei oikeasti pysty pitämään hänestä huolta, pelkkä rakkaus ei riitä kasvualustaksi, voi se hylkääminen olla silti osaksi rakkaudenteko.

Hylkäämistä siinä mielessä että on välinpitämätön. Se on kaiketi rakkaudenkin vastakohta.

Tosin mikään ekspertti en ole tässä aiheessa, kunhan siteeraan muilta.

Tuo erään mieheltä kysymä mielipide tähän keskusteluun... Kiitos kun kysyit. Mutta olen lukenut netistä yhden isän blogia ja siinä hän taas ajattelee niin, että lapset ehdottomasti ensin. Hän sanoo, että lasten kuolema olisi tilanne, jossa hän ei näe selviytymismahiksia. Hän jopa sanoi että halusi lapselleen sisaruksia jotta saisi syyn elää jos joku lapsista kuolisi. Yhden mieskirjailijan omaelämäkerrassa taas sanotaan, että "ihmiset tekee toisen lapsen jotta esikoiselle on sopiva elimenluovuttaja valmiina". Augusten burroughsin rankan satiirista tekstiä, älkää silti menettäkö yöunia.

 

Niinpaljon tässä nyt mietit ap tuota lapsen kuolemista ja pelastamista, että se pistää vähän huolestuttamaan...

Onko hirmuinen ja oman äitisi kokemaa rakkautta paaaaaljon suurempi äidinrakkautesi reaktionmuodostusta ahdistuksen ja vihan tunteisiin joita vauva sinussa herättää?

 

[QUOTE="hmh";27226861]Lapsihan kokee vanhempansa suuttumuksen ja moittimisen ja "kasvatuksen" hylkäämisen ja rakkauden menettämisen uhkana ja siten rakkauden ehdollisena. Miten itse meinaat saada lapsesi yhteiskuntakelpoiseksi aikuiseksi olematta koskaan hänelle vihainen...

Vaikka nyt, kun vauva on pieni, on tilanne toinen. Pientä vauvaa ei tarvitse vielä rajata eikä ns. kasvattaa...

Niin muuten, onnea vauvasta.[/QUOTE]

Ns. palauttavan kokemuksen tai nollaavan kokemuksen avulla lapselle ei jää ehdollisuuden tunnetta. Sinkkonen kirjoittaa tästä, että esim. nuhtelun jälkeen on tosi tärkeää ottaa syliin/ ottaa kontaktia/ osoittaa taas että vanhempi on käytettävissä, eli ei hylkää.

 

Oletko sinä se sama joka jo jokin aika sitten toisessa ketjussa oli lukenut Sinkkosta suurennuslasi kädessä ja etsinyt vanhempansa toiminnasta ns. viittäkymmentä virhettä.... vai oletko sä uusi sellainen?