En jaksa lukea koko ketjua enkä varsinkaan jaksa ruveta vänkäämään tällä palstalla enää mistään, mutta halusin vain kommentoida tähän, että ei se noin mene. Ei puolustuskannalla oleminen aina tarkoita sitä, että sisimmässään epäilee olevansa väärässä. Tässä puhutaan nyt asiasta, josta suurin osa nykypäivän suomalaisista ajattelee niin, että tytsi (ja minä) on väärässä. Siinä joutuu väkisinkin puolustuskannalle, koska ensinnäkin, sitä on tottunut siihen että joutuu jatkuvasti puolustelemaan valintojaan. Vaikka itse olisi erittäin sinut valintojensa kanssa, se ei tarkoita, etteikö haluaisi olla myös sinut sen kanssa mitä muut ajattelevat sinusta ja valinnoistasi. Jos 95%:llä on punainen paita ja sinä kuulut siihen 5%:een joilla on sininen paita, totta hemmetissä sitä tuntee välillä pientä epävarmuutta siitä, miten vähemmistössä onkaan. Ja kaiken lisäksi iso osa niistä 95%:sta ajattelee että sinipaitaiset ovat häiriintyneitä tai naiiveja typeryksiä. Miten ihmeessä siitä EI joutuisi puolustuskannalle?
Toisekseen, jokainen haluaa tulla ymmärretyksi. Jokainen haluaisi esittää oman kantansa asioihin niin että muut näkisivät edes vähän miltä kantilta tämä sinipaitainen maailmaa katsoo. Se ei tarkoita, että hakee muilta vahvistusta valinnoilleen, vaan sitä, että hakee muilta tunnustusta siihen, että kyllä, minunkin näkökantani on yhtä validi kuin teidänkin. Mitä pahaa on siinä, että haluaa keskustella asioista?
Varsinkin kun on vielä nuori. 10 vuotta sitten tytsin ikäisenä pohdiskelin ihan samoja asioita, välillä tunsin olevani kummajainen ja välillä uhmakas koska tiesin olevani omalta osaltani oikeassa. Ei, minulla ei ole oikeutta sanella muille miten heidän pitäisi elää. Mutta ei, heilläkään ei ole oikeutta nauraa sille miten minä elän.
Tytsille minun täytyy lopuksi lyhyesti vastata: kyllä sitä saa. Pitää "intiiminä" ja "romanttisena" siis. Joo, tietysti kuten näkyy, aika monen mielestä ei saa. Mutta entäs sitten? Ei siitä ole onneksi pakko välittää, eikä kannatakaan välittää jos haluaa pitää oman päänsä. 10 vuotta sitten tosiaan pohdiskelin samoja asioita ja onneksi lopulta kyllästyin keskustelemaan näistä asioista muiden ihmisten kanssa, koska NE IHMISET EIVÄT TULE KOSKAAN TAJUAMAAN. Ärsyyntyvät vain, ymmärtävät aina tahallaan väärin, koska luulevat että sinä (ja siis minä) kohotat itsesi pyhimykseksi muiden yläpuolelle kun ajattelet kuten ajattelet. Siihen sanoisin vain, että niillähän sitä epävarmuutta taitaa olla taustalla. Ja syystä tietysti, kun naissukupuolen seksuaalinen historia on mitä on, ja seksuaalinen vapaus on vielä historiallisesti uusi asia.
Mutta, minä tein kuten parhaaksi katsoin, odotin avioliittoon ja saan edelleen kuulla "ootsä joku uskis vai", "teillä on varmaan tosi kiihkeetä jeesusteluseksiä" ja "täytyy kyllä olla todella estoinen jos elää melkein 30 vuotta ilman seksin iloja" vaikken edes itse kailota asiasta pitkin maita ja mantuja. Mutta... niin, tosiaan. Mitäs siitä sitten? Siinäpäs tuomitsevat. Itse olen onnellinen mieheni ja sinut itseni kanssa, ja se riittää minulle.
En erityisemmin pelkää seksiä. En vaan ole löytänyt ihmistä, jonka kanssa sitä haluaisin. Toi on jo vähän liian rohkeaa analysoimista kieltämättä, kun et vanhempiani tunne etkä minuakaan kovin hyvin. 
