Äiti tunnusti itsekkään kasvatuksen, kuinka tästä eteenpäin?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Eteenpäin
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Alkuperäinen kirjoittaja Eteenpäin;26172601:
En ole kyllä aivan varma olenko samaa mieltä. Olisiko kuitenkin mahdollista, että äidinrakkautta on ollut pohjalla mutta äiti on vain tietämättään kasvattanut "väärin"? Sinkkosen kirjasta lainaamani kohta nimittäin kuvasi, kuinka äiti oli usein sellainen hyvää tarkottava äiti, joka antoi lapsen pompottaa itseään. Lapsessa se herättää vihaa ja turvattomuutta, vaikka äiti ei sitä edes tajua.

En tiedä miksi tarvitsee erikseen puhua äidinrakkaudesta, ehkä voisi yleisesti ottaen puhua rakkaudesta. Eivät kaikki ihmiset välitä tai rakasta, tai vaikka rakastaisivatkin niin eivät osaa sitä osoittaa tai pitää arjessa mukana. Sellainen unohtuu niin helposti.

Sulla tuntuu viestien perusteella olevan ihan hirveän paljon vaatimuksia sun vanhemmille, tai ainakin sun äitiä kohtaan. Todennäköisesti sinun äitisi ei tule koskaan olemaan sellainen äiti, kuin sinä haluaisit.

Suosittelisin sitä, että yrittäisit nyt suhtautua äitiisi täysin vailla painolastia. Miettimättä mitään, miten hän on sinua kohdellut tai mitä virheitä on tehnyt tai mitä on tehnyt oikein. Täysin puhtaalta pöydältä siis, ja ilman mitään odotuksia. Vähän niin kuin ulkopuolisena tarkkailijana, silloin ehkä pystyt näkemään esimerkiksi niitä tapoja millä äitisi on mahdollisesti osoittanut/osoittaa omaa välittämistään. Sulla ja sun äidillä voi yksinkertaisesti olla niin erilainen tapa tuntea ja osoittaa tunteita, ettette kykene kohtaamaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Eteenpäin;26172629:
Mutta eikö narsistikin ole pohjimmiltaan hyvin heikko? Sinkkonenkin kirjoittaa, että narsisti kärsii sisimmässään "helvetin tuskia", eli sisällä on se pieni, avuton lapsi. Uskoisin, että tämän kun ymmärtää, niin voi ymmärtää, miksi äidin rakkaus ei saavuttanut lasta.
Näin, kaikki persoonallisuushäiriöt ovat vammoista kotoisin. Mutta se ei poista sitä seikkaa, että näitä ihmisiä ei voi auttaa normaaleiksi ja pitää suojata itseään. Myös vankiloissa on paljon väkivaltarikollisia, joilla on karu lapsuus ja itsetunto-ongelmia ja ties mitä, jotka liittyvät pesoonallisuushäiriöihinsä, mutta se ei poista sitä seikkaa, että näistä ihmisistä on hyvä pysytellä kaukana, koska ovat vahingollisia. En minäkään äitiäni vihaa, koska tiedän, ettei ole aiheuttanut tilaansa ja ei pysty "rakastamaan" kuin omalla tavallaan, mutta paras ratkaisu on silti pysytellä pois hänen lähettyviltään. Ei siellä sisällä ole normaaliin lailla tuntevaa ihmistä, koska se on jäänyt häneltä kehittymättä. Ymmärtää voi ja se helpottaa omaa oloa, mutta se myös helpottaa siinä, että tietää, ettei kannata hakata päätä seinään. Toinen on sellainen varjo lopunelämäänsä, ettei häneen kannata kuvitella saavansa todellsista kontaktia.
 
Suosittelen että ap hakeudut terapiaan. Suhteessa muihin, ja varsinkin nyt vanhempiisi, alat todella vaikuttaa pahimmanlaatuiselta narsistilta. Tuo harhainen vaatimus toisten muunlaiseksi muuttumisesta siirtyy kaikkiin muihinkin ihmissuhteisiin. Mikä on ollutta on ollutta, tulevaisuus lähtee itsestä.
 
[QUOTE="vieras";26172658]Näin, kaikki persoonallisuushäiriöt ovat vammoista kotoisin. Mutta se ei poista sitä seikkaa, että näitä ihmisiä ei voi auttaa normaaleiksi ja pitää suojata itseään. Myös vankiloissa on paljon väkivaltarikollisia, joilla on karu lapsuus ja itsetunto-ongelmia ja ties mitä, jotka liittyvät pesoonallisuushäiriöihinsä, mutta se ei poista sitä seikkaa, että näistä ihmisistä on hyvä pysytellä kaukana, koska ovat vahingollisia. En minäkään äitiäni vihaa, koska tiedän, ettei ole aiheuttanut tilaansa ja ei pysty "rakastamaan" kuin omalla tavallaan, mutta paras ratkaisu on silti pysytellä pois hänen lähettyviltään. Ei siellä sisällä ole normaaliin lailla tuntevaa ihmistä, koska se on jäänyt häneltä kehittymättä. Ymmärtää voi ja se helpottaa omaa oloa, mutta se myös helpottaa siinä, että tietää, ettei kannata hakata päätä seinään. Toinen on sellainen varjo lopunelämäänsä, ettei häneen kannata kuvitella saavansa todellsista kontaktia.[/QUOTE]
Ja siis se pitää ymmärtää, että narsistilla kaikki on itsestä lähtöisin. Ne "helvetin tuskat" eivät ole syyllisyydestä lähtöisin (jota narsisti ei osaa tuntea), vaan häpeästä. Kun narsisti katuu, niin hän katuu sitä, että "joutuu kiinni", joutuu tuntemaan häpeää ja huonoutta tai ei saa mitä haluaa. Lapsiin aletaan parantelemaan välejä, kun huomataan, että muuten jää jotakin saamatta. Narsistille lapset ovat vanhuuden turva. Näin myös äidilleni, jonka yleinen puheenaihe oli lapset, jotka eivät välitä vanhemmistaan ja syyllisti meitä välinpitämättömyydestä. Hän hoiti läheisiä vanhoja ihmisiä, omia vanhempiaan ja tätiään paljon. Tämä oli tullut hänen äidiltään, joka oli samanlainen. Ihmisistä pidetään huolta, että ollaan ulospäin hyviä ihmisiä (ja haukutaan muita sukulaisia ja ihmisiä, kun eivät sitä tee eli ollaan parempia).
 
Alkuperäinen kirjoittaja Eteenpäin;26138432:
Olen erikoisessa tilanteessa. Olen selvitellyt viiden vuoden ajan välejä vanhempiini, joiden koin hylänneen minut mm. puolison ja suvun sekä kulissien mennessä edelle. Lapsena mua kannustettiinja kehuttiin kovasti ja aineellisesti oli hyvää paljon, mutta me kaikki kolme sisarusta hyväksyttiin vain ns. sunnuntailapsina. Kiukku, mokat ja loukkaantumiset sekä sairastumiset aiheuttivat vihamielisen tai torjuntareaktion. Huoliin, kiusaamiseen tai ongelmiin ei puututtu. Vanhemmat olivat lojaaleja toisilleen, puoliso meni aina lasten edelle.

Äitini väitti kaikki nämä vuodet ajatelleensa aina lasten parasta, ja olleensa aina epäitsekäs (aika mahdottomalta kuulostava ajatus muuten). Viikko sitten pitkän puhelun päätteeksi sain kuitenkin johdateltua hänet umpikujaan, jossa hän lipsahti tunnustamaan, että kaikkea hänen toimintaansa ohjaava motiivi on ollut toisilta ihmisiltä saatu hyväksyntä + ihailu/kehu sekä konfliktien välttäminen. Jos siis äitini on tuntenut, että torumalla lapsia tulee vähemmän kakkaa niskaan (lapsethan nielee mukisematta äidin sanomiset) kuin vastustamalla vaikkapa väärin lapsia kohtelevaa setää, hän on valinnut itselleen helpoimman tien ja mukavuudenhalussaan asettunut ikäänkuin tuon sedän puolelle, jotta ei menetä sedän arvostusta ja ei joudu kokemaan inhottavia tunteita kuten sedän ärtymystä(esim. Setä pakottaa syömään kakkua, jonka ainesosalle olin allerginen)

Äidillä on tosi heikko itsetunto, mikä selittää kai suuren osan tästä. Surettaa silti niin pohjattomasti nyt kun tajuan tän että taustalla on ollut melkoinen itsekkyys, halu pelastaa oma nahka ja vältellä omia kipukohtia. Perusturvallisuus on puuttunut, sillä äiti ei ole uskaltanut eikä kestänyt esimerkiksi puolustaa lapsia kun heitä on joku isompi lapsi vaikkapa tuuppinut leikeissä.

Äiti on nyt kuitenkin tunnustanut toimintansa. Hän vain vetoaa edelleen omaan heikkouteensa ja ei näytä katuvan mitään. Sanoo että jatkossa me lapset mennään kaiken edelle, mutta tuntuu että nyt hänellä on uusi itsekäs motiivi, pelastaa vanhuutensa turva eli miedät, tulevat "vaipanvaihtajat".

Pääkysymykseni onkin,

Onko edes olemassa äidillistä epäitsekkyyttä?

Ajatuksia?


Kasva aikuiseksi! on olemassa äidillistä epäitsekkyyttä, mutta ei äidin kuulu uhrautua täysin lasten puolesta,siitähän kärsisi jo lapsetkin(ootko kuullut että on olemassa tervettä itsekkyyttä). Ihan oikeesti minusta mussutat turhaan äitisi on äitisi= sinä. joten hän on virheensä tehnyt mut sun ei tartte sen takia marttyrin kruunua kantaa. Otat opiksesi ja toimit itse toisin.

Meillä asia on niin että miehen kanssa ollaan sovittu yhteiset rajat lapsille joista pidetään kiinni, eli jos toinen meistä sanoo että lapsen peli-aika on mennyt(koska hän on tehnyt teon joka johtaa tähän seuraukseen) niin toinen vanhempi ei anna periksi asiaa, vaan seisoo toisen vanhemman sanojen takana. Mutta Minä kyllä puolustan lastani tai kenen tahansa lasta jos nään että häntä esim. kiusataan. Tms.

Ja hei ei kaikki lapset niele mukisematta, ei ainakaan meidän lapset, ne sano oihan suoraan jos heidän mielestään jokin on epäreilua. ja minä tulen uskomaan siihen että he tulevat oman mielipiteensä sanomaan tulevaisuudessakin.

Mua on hei isäpuoli ahdistellut seksuaalisesti ikävuosina 9-18v, ja voisinhan mä loputtomiin velloa siinä, mut mitä järkeä, hän oli sairas ihminen ja olen aikaa sitten jo tullut siihen tulokseen että aika säälittävä sellainen. Miksi pilaisin oman elämäni toisen ihmisen virheiden takia?
 
piti siis kirjoittaa että äitisi on äitisi, EI yhtäkuin sinä. Voi olla että äiti on ollut kauhea, voi olla että hän on ollut jopa narsisti, en tiedä. Mutta sen teidän että sun ei tartte velloa loppuelämää siinä mitä äitisi on tehnyt tai ei oo tehnyt, sä voit valita elää vapaata elämää tässä ja nyt. Toki voit elää menneisyydessä mutta ketä se hyödyttää?
 
Alkuperäinen kirjoittaja Eteenpäin;26172629:
Mutta eikö narsistikin ole pohjimmiltaan hyvin heikko? Sinkkonenkin kirjoittaa, että narsisti kärsii sisimmässään "helvetin tuskia", eli sisällä on se pieni, avuton lapsi. Uskoisin, että tämän kun ymmärtää, niin voi ymmärtää, miksi äidin rakkaus ei saavuttanut lasta.

Jos sä mietit tuota ajatusta, ja omaa käytöstäsi, niin huomaat varmaan että olet aika suuressa vaarassa toistaa itse ihan samoja virheitä?
 
Jaa, itse olen pitänyt tärkeimpänä ohjenuoranani aikanaan perhevalmennuksessa kuulemani lauseen: "Ei ole täydellistä vanhemmuutta, on vain riittävän hyvää vanhemmuutta." En ymmärrä, mitä ap hakee takaa tällaisella äitinsä tenttaamisella. Jokainen meistä tekee virheitä, kukaan ei ole täydellinen. Vanhempasi eivät ilmeisesti ole lyöneet teitä, eivät ryypänneet, eivät ole jättäneet heitteille... vaikuttaisivat toimineen parhaiden taitojensa ja tietojensa mukaan, eli olleet ihan riittävän hyviä vanhempia.

Sinulla ilmeisesti ei ole minkäänlaista käsitystä henkisestä väkivallasta, jolla äiti voi hallita omaa lastaan. Hylkäämällä lapsen, kun lapsi ei tottele jokaista äidin toivetta. Puhumattakaan hiuksista repimisestä jne. Kun tätä on kestänyt vuosikausia aikuisuuteen asti, niin minkälaisia välejä oikein odotat? Kun vielä aikuisena oma äiti suosii muita lapsiaan, niin kuinka kauan oikein pitää ymmärtää?
 
Ärsyttää ihmiset, joiden mielestä kaikesta vaan pitää päästä yli ja unohtaa. Itselläni ei ole lapsuudessa mitään ihmeellisempiä traumoja, mutta voin hyvin ymmärtää, että jotkut asiat vaativat vähän käsittelyä. Tietenkään loputon vatvominen ei ole sekään hyväksi, mutta "anna asian olla" on vähän samantyylinen neuvo kuin "ota itseäsi niskasta kiinni" masentuneelle.

Ja minusta lapsen ei tarvitse ansaita vanhempansa rakkautta, kun taas vanhemman täytyy. Usein oikeasti huonotkin vanhemmat sen rakkauden saa, mikä aiheuttaa hemmetisti tuhoa siellä lapsen päässä, mutta aikuinen ihminen kykenee säätelemään käytöstään lasta kohtaan, näin rakkautta ja kunnioitusta voi oikeasti ansaita. Pienelle lapselle taas ei voi laittaa vaatimuksia, vaan vanhemman tehtävä on kasvattaa, opastaa ja suojella lasta niin, että tästä kasvaa ehjä aikuinen, joka osaa rakastaa.

En rehellisesti sanottuna tiedä olisiko minusta hoitamaan vanhempia, jotka ovat kohdelleet minua kylmästi ja epäreilusti. Ei minunkaan vanhempani täydellisiä olleet ja ymmärrän hyvin että terveellisin asenne on hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat. Onneksi omat vanhempani ovat kuitenkin virheistään huolimatta aina välittäneet ja toivoneet minun parastani. He myös hoitavat omien (ei lähellekään niin hyvien) vanhempiensa asioita nyt kun nämä ovat vanhuksia.
 
Ärsyttää ihmiset, joiden mielestä kaikesta vaan pitää päästä yli ja unohtaa. Itselläni ei ole lapsuudessa mitään ihmeellisempiä traumoja, mutta voin hyvin ymmärtää, että jotkut asiat vaativat vähän käsittelyä. Tietenkään loputon vatvominen ei ole sekään hyväksi, mutta "anna asian olla" on vähän samantyylinen neuvo kuin "ota itseäsi niskasta kiinni" masentuneelle.

Ja minusta lapsen ei tarvitse ansaita vanhempansa rakkautta, kun taas vanhemman täytyy. Usein oikeasti huonotkin vanhemmat sen rakkauden saa, mikä aiheuttaa hemmetisti tuhoa siellä lapsen päässä, mutta aikuinen ihminen kykenee säätelemään käytöstään lasta kohtaan, näin rakkautta ja kunnioitusta voi oikeasti ansaita. Pienelle lapselle taas ei voi laittaa vaatimuksia, vaan vanhemman tehtävä on kasvattaa, opastaa ja suojella lasta niin, että tästä kasvaa ehjä aikuinen, joka osaa rakastaa.

En rehellisesti sanottuna tiedä olisiko minusta hoitamaan vanhempia, jotka ovat kohdelleet minua kylmästi ja epäreilusti. Ei minunkaan vanhempani täydellisiä olleet ja ymmärrän hyvin että terveellisin asenne on hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat. Onneksi omat vanhempani ovat kuitenkin virheistään huolimatta aina välittäneet ja toivoneet minun parastani. He myös hoitavat omien (ei lähellekään niin hyvien) vanhempiensa asioita nyt kun nämä ovat vanhuksia.


Mun mielestä se, että tajuaa että mennyt on mennyttä eikä sitä voi muuttaa ei tarkoita sitä, että pitäisi jotenkin nollata tilanne ja olla ylimmät ystävykset, tai huolehtia omista vanhemmista etc.

Sitä yli pääsemistä voi olla sekin, että ymmärtää ettei tule saamaan omilta vanhemmiltaan sitä mitä kaipaa, ja että se toipuminen on pelkästään itsestä eikä vanhemmista kiinni. Se voi tarkoittaa sitä, ettei vanhempiin ole mitään välejä tai että ne pysyvät etäisenä. Idea on vaan siinä, että se ei tuota itselle enää tuskaa.
 
[QUOTE="madame";26172712]
Mua on hei isäpuoli ahdistellut seksuaalisesti ikävuosina 9-18v, ja voisinhan mä loputtomiin velloa siinä, mut mitä järkeä, hän oli sairas ihminen ja olen aikaa sitten jo tullut siihen tulokseen että aika säälittävä sellainen. Miksi pilaisin oman elämäni toisen ihmisen virheiden takia?[/QUOTE]
Kai ymmärrät, että tämäkin on vaan yksi selviytymiskeino ja ei välttämättä niin hyväksi. Itsensä kovettaminen tekee itsestä kovan myös toisille.
 
[QUOTE="vieras";26173148]Kai ymmärrät, että tämäkin on vaan yksi selviytymiskeino ja ei välttämättä niin hyväksi. Itsensä kovettaminen tekee itsestä kovan myös toisille.[/QUOTE]

Minä en tiedä mistä sinä puhut,mutta ei minun ole tarvinnut itseäni kovettaa, enkä ole kova toisille siten kuin sinä sen ajattelet. Minä kannan huolta myös esim. afrikassa asuvista lapsista jotka kuolee janoon/likaiseen veteen ja yritän tehdä asialle jotakin. Yritätkö sinä?

Mun selviytymiskeino on yksinkertaisesti aina ollut se että pyrin ymmärtämään toisen ihmisen ongelmia niitä jotka ovat johtaneet väärin toimimiseen, Minä en ota itseeni siitä kun minua on ahdisteltu, ei se ole minun vikani(vaan tekijän) joten miksi minä pilaisin koko elämäni asiaa vatvomalla?

Olen antanut asian anteeksi eikä se enään aiheuta minulle minkäänlaista tuntemusta. olen ihan ok väleissä ollut jo n.10v tämän ihmisen kanssa, enkä kanna kaunaa. enkä kärsi asiasta. Olen toki käyny läpi aikonaan vihantunteet ko. ihmistä kohtaan. Mutta en oo ikinä ollut sellanen ihminen joka jää murehtimaan jotain menneisyydessä tapahtunutta, ei sitä voi muuttaa, mutta ei mun tartte vatvoa jotain väärin kohtelua vuosia, on nääs parempaakin tekemistä :D

Mutta mun mielestä ap voi jatkaa omaa elämää ja antaa äitinsä olla mitä on, sitä voi vaikuttaa vain itseensä.

ja se kärsiikö jostain ja vellooko itsesäälissä koko elämän vain siksi että äiti tai isä tai äitipuoli/isäpuoli ei ole ollut täydellinen se toki on jokaisen oma päätös, mutta kannattaako se?
 
Ärsyttää ihmiset, joiden mielestä kaikesta vaan pitää päästä yli ja unohtaa. Itselläni ei ole lapsuudessa mitään ihmeellisempiä traumoja, mutta voin hyvin ymmärtää, että jotkut asiat vaativat vähän käsittelyä. Tietenkään loputon vatvominen ei ole sekään hyväksi, mutta "anna asian olla" on vähän samantyylinen neuvo kuin "ota itseäsi niskasta kiinni" masentuneelle.

Ja minusta lapsen ei tarvitse ansaita vanhempansa rakkautta, kun taas vanhemman täytyy. Usein oikeasti huonotkin vanhemmat sen rakkauden saa, mikä aiheuttaa hemmetisti tuhoa siellä lapsen päässä, mutta aikuinen ihminen kykenee säätelemään käytöstään lasta kohtaan, näin rakkautta ja kunnioitusta voi oikeasti ansaita. Pienelle lapselle taas ei voi laittaa vaatimuksia, vaan vanhemman tehtävä on kasvattaa, opastaa ja suojella lasta niin, että tästä kasvaa ehjä aikuinen, joka osaa rakastaa.

En rehellisesti sanottuna tiedä olisiko minusta hoitamaan vanhempia, jotka ovat kohdelleet minua kylmästi ja epäreilusti. Ei minunkaan vanhempani täydellisiä olleet ja ymmärrän hyvin että terveellisin asenne on hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat. Onneksi omat vanhempani ovat kuitenkin virheistään huolimatta aina välittäneet ja toivoneet minun parastani. He myös hoitavat omien (ei lähellekään niin hyvien) vanhempiensa asioita nyt kun nämä ovat vanhuksia.

Ei vaan pitää tajuta että kaikki ihmiset tekee virheitä, mutta jos omat vanhemmat on tehneet jonkin virheen se ei tarkoita sitä että siitä pitäisi kärsiä vuosiakausia/vuosikymmeniä. Oman asenteen voi valita.

No joo voihan sitä surkutella kaikkee mahollista maan ja taivaan välillä, mutta tekeekö se sut tai läheisesi onnelliseksi?
 
Minua ei järin kiinnosta jäädä pohtimaan, onko äiti ollut narsisti tai jotain muuta. Minulle riittää se tieto, että jotain oli vinossa ja että minä tiedän ja osaan jatkaa elämääni yksilönä. Luulen, että narsismin maailman pohtiminen aiheuttaa vain lisää katkeruutta ja jään junnaamaan "sosiaalip****ssa", mässäillen kurjalla menneisyydellä.

Sain ketjusta paljon apua, mutta en halua tulla tästäkääm riippuvaiseksi, elämä valuu vertaistuessakin hukkaan, vaikka se tuokin helpotusta.

Lopuksi lohdullisia sanoja mll:n nettisivuilta:

/Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus saada turvaa, hellyyttä ja aikuisen vastuullista vanhemmuutta osakseen. Jos näin ei ole tapahtunut, voi vielä aikuisenakin olla vaikeaa myöntää, että omat vanhemmat toimivat epäreilusti, väärin. Ihan kuin arvostellessaan vanhempiaan veisi samalla jotain pois itsestään: ”Jos minä olen heistä syntynyt, heiltä eväät saanut, arvostelemalla mitätöin myös itseni.” Se ei ole totta. Vuorotellen vartumme, itsenäistymme ja jatkamme lapsinemme sukupolvien ketjua. Olemme yksilöitä, joilla on arvo sinällään, irrotettuna kaikista muista ihmisistä ja kokemuksista.

Kun tuntee taustansa ja hyväksyy menneisyytensä surullisetkin asiat osaksi itseään, vapautuu voimia. On ehjempi olo ja enemmän mahdollisuuksia tehdä hyviä valintoja. Valinnan vapaus syntyy siitä, kun ei tarvitse sokkona seurata jotain sisäistä käsikirjoitustaan, vaan voi ottaa askeleen sivuun, miettiä, harkita, punnita vaihtoehtoja.

Menneisyyttään voi tarkastella kirjoittamalla muistojaan tai juttelemalla niistä ystävälle tai ammattinaan keskusteluhoitoa antavalle henkilölle. Monissa kirjoissa käsitellään menneisyyden vaikutuksia ja itsetuntemusta lisääviä asioita. Toisten ihmisten kokemuksiin samaistuminen, esim. elämänkertateoksia lukemalla, voi auttaa ymmärtämään omia kokemuksia. Monet elokuvat toimivat samalla tavalla.

Henkisten keinojen lisäksi hyvinvointiaan voi lisätä toiminnalla. Esim. liikunta tutkitusti kohottaa mielialaa. Nykyään lääkärit jopa määräävät potilailleen liikuntaa siinä missä reseptillä lääkkeitä mm. lievään masennukseen. Epämääräinen tunkkainen tai paha mieli jää, ainakin osittain, lenkkipolulle, raikkaaseen ilmaan. Väsyneenä ei vaan huvittaisi, pelkkä ajatus sohvalta nousemisesta ja lenkkareiden jalkaan laittamisesta on silloin liikaa. Mutta jos hyväksyy tämän, voi ajatella niin, että ”ei huvita yhtään, lähden silti liikkeelle, voin tehdä lenkin, vaikka väsyttääkin”. Asioita voi tehdä, vaikka ei huvittaisi ja väsyttää. Yleensä tekemistä jo sinällään seuraa hyvä mieli.

Kannattaa miettiä, mistä asioista todella pitää ja tehdä niitä. Kannattaa myös miettiä keiden seurassa todella viihtyy ja tavata heitä.
 

Yhteistyössä