Mulle kyllä oli tosi iso asia, että äiti tunnusti olleensa mulle liian ankara, että teki väärin kun rankaisi usein piiskalla ja tukkapöllyllä, että oli usein äkkipikainen eikä jaksanut olla läsnä. Toki mä olen ollut jo lapsena kokenut, että mua kohdellaan väärin, ja varsinkin teininä aloin tajuta asioita paremmin, mutta kyllä se jotenkin mua kalvoi ja söi, että äiti kivenkovaan aina kasvatusasioissa väitti, että hän on oikeassa, mä kritisoin turhasta, kyllä se kunnon kuri olla pitää. Koin, että äidille (ja miksen sitten muillekin) olin jotenkin arvoton, pelkkää vaivaa aiheuttava olento, kun on ihan ok esimerkiksi vetää mua tukasta ja karjaista että ole hiljaa, jos mä esimerkiksi olin lapsena sairas ja itkin kivusta.
Vaikka mä nyt nuorena aikuisena olen käsitellyt asioita itse (ja viime aikoina terapiassa) ja alkanut paremmin ymmärtää syitäkin äidin käytökselle, äidin "tunnustus" jotenkin teki asian paljon helpommaksi ja pääsin ison harppauksen eteenpäin juttujen käsittelyssä. Ja enitenhän se vaikutti mun ja äitini suhteeseen, positiivisella tavalla.
