Äiti tunnusti itsekkään kasvatuksen, kuinka tästä eteenpäin?

[Eteenpäin]

Täällä jauhetaan, että kaikki äidit tekevät virheitä. Minäkin olen äiti ja teen virheitä. Luoja meitä varjelkoon täydellisiltä äideiltä! Eroa kuitenkin on siinä, miten isoja virheitä on tehty.

Minulle ei tule muuta tulkintaa tästä mieleeni kuin se, että äitien oma keskeneräisyys vain vaihtelee. Mitä epävarmempi, keskeneräisempi ja vinoutuneempi äiti itse on, sitä suuremmat virheet hän tekee, ja ehkä sitä suurempi viha/kärsimys/katkeruus lapsessa herää. Tämän ketjun luettuani ajattelisin kuitenkin, että se on kaikki yhtä inhimillistä. Reilua se ei ole, eikä tasa-arvoista, mutta luulen että haluan kääntää omankin kokemukseni vahvuudeksi. Aiemmin ketjussa joku puhuikin tästä, että koettelemus voi purkautua parhaimmillaan uusina sivistyksen ja kulttuurin tuotteina. Kaunis ajatus.

 

[jonkun tytär]

Minulle ei tule muuta tulkintaa tästä mieleeni kuin se, että äitien oma keskeneräisyys vain vaihtelee. Mitä epävarmempi, keskeneräisempi ja vinoutuneempi äiti itse on, sitä suuremmat virheet hän tekee, ja ehkä sitä suurempi viha/kärsimys/katkeruus lapsessa herää. Tämän ketjun luettuani ajattelisin kuitenkin, että se on kaikki yhtä inhimillistä. Reilua se ei ole, eikä tasa-arvoista, mutta luulen että haluan kääntää omankin kokemukseni vahvuudeksi. Aiemmin ketjussa joku puhuikin tästä, että koettelemus voi purkautua parhaimmillaan uusina sivistyksen ja kulttuurin tuotteina. Kaunis ajatus.

Piti vielä palata tähän
Ainakin näiden kirjoitustesi perusteella sanoisin, että tuo viimeinen ajatus on varmasti sellainen, josta voi olla sinulle paljon apua.
Joku täällä jo kirjoittikin siitä, miten kaikki ihmiset ovat monen tekijän summia. Esimerkiksi vanhempiesi käytös voi juontua pitkälti siitä, millainen kasvatuksen he ovat itse saaneet. Siinä mielessä sinun ehkä kannattaisikin ajatella heitä nyt lapsina, niin kuin pohdit tuossa aiemmin, mutta ei niinkään lapsen tasolle taantuneina hoivaamista tarvitsevina vanhuksina, vaan yrität ymmärtää, että heillä on voinut olla samanlainen lapsuus kuin sinulla, ja se kasvatusmalli on kulkenut suvussa kuin tauti. Eli tavallaan voisit päättää, että sinä olet nyt se sukupolvi, joka katkaisee tuon vanhanajan "kylmän" kasvatuksen kierteen etkä anna sen katkeroittaa itseäsi.

 

["viiraska"]

Ottamatta tarkemmin kantaa ap:n ongelmaan, haluan huomauttaa että olen huomannut että itsenäiseksi kasvaminen sisältää useimmilla ihmisillä äidin arvosteluvaiheen. Olen kuunnellut ja osallistunut näihin äiti-keskusteluihin, ja nyt nelissäkymmenissä näen, että kaikki nämä keskustelukumppanit ovat palanneet äidin ystäviksi. Onneksi. Useimmilla on varmaan syytäkin arvostella äitiä, mutta kun asiat on saatu käsiteltyä, on kasvettu kriittisyydestä ohi. Joskus olen Kaksplussasta talteen saksinut:
Pelkään olla äiti.
Se on olla
kaiken syy, paha lähde, vino tuki.
Äiti on aina epäonnistuja
ja kun äiti lopullisesti epäonnistuu,
sen kanssa voi ystävystyä.
Se tapahtuu keittiön pöydän ääressä,
juodaan eilistä kahvia termospullosta,
syödään kaupan pullaa suoraan pussista.
(Riitta Kittilä)

En halua väheksyä äidin virheiden vaikutusta ihmisen elämään, mutta tiedoksi vaan, että niistä pääsee yli

 

[Eteenpäin]

Yhdyn tähän, jonkun tytär. Luulen ja toivon että monta suojaavaa tekijää tulee auttamaan kierteen katkaisemisessa: lasten isän suvun erilainen perhekulttuuri, jossa on hyvin erilaiset vahvuudet ja heikkoudet, kasvatuksen jakautuminen myös päivähoidon kanssa (en ole kotiäiti), kouluttautuminen (olen suvun ensimmäinen ns. opintielle lähtenyt). Ajattelisin että myös vanhempieni on hyvä osallistua lasten elämään. Puutteineenkin heistä on iloa ja lapsistani heille, ja ehkä lapseni aikuisina sitten ymmärtävät mun töppäyksiäkin sukupolvien vaiheiden kautta. Eiköhän tämä tästä...

 

[Eteepäin]

[QUOTE="viiraska";26146838]Ottamatta tarkemmin kantaa ap:n ongelmaan, haluan huomauttaa että olen huomannut että itsenäiseksi kasvaminen sisältää useimmilla ihmisillä äidin arvosteluvaiheen. Olen kuunnellut ja osallistunut näihin äiti-keskusteluihin, ja nyt nelissäkymmenissä näen, että kaikki nämä keskustelukumppanit ovat palanneet äidin ystäviksi. Onneksi. Useimmilla on varmaan syytäkin arvostella äitiä, mutta kun asiat on saatu käsiteltyä, on kasvettu kriittisyydestä ohi. Joskus olen Kaksplussasta talteen saksinut:
Pelkään olla äiti.
Se on olla
kaiken syy, paha lähde, vino tuki.
Äiti on aina epäonnistuja
ja kun äiti lopullisesti epäonnistuu,
sen kanssa voi ystävystyä.
Se tapahtuu keittiön pöydän ääressä,
juodaan eilistä kahvia termospullosta,
syödään kaupan pullaa suoraan pussista.
(Riitta Kittilä)

En halua väheksyä äidin virheiden vaikutusta ihmisen elämään, mutta tiedoksi vaan, että niistä pääsee yli [/QUOTE]

Tiivisti hyvin koko ketjun.

 

[Eteenpäin]

[QUOTE="hop";26138524]

Sen sijaan mun on välillä todella vaikea ottaa vastaan lasten kiukkua suuttumatta itse, etenkin jos lapsen kiukku on alkanut narinasta ja mankumisesta. "Anna äiti jäätelöö" ja sitä seuraava raivari, kun jäätelöä ei ole tai sitä ei anneta, saa mun korvani savuamaan todella helposti. Tiedän, että se johtuu siitä, että koen, että mulle asetetaan koko ajan lisää vaatimuksia, vaikka olen jo valmiiksi väsynyt.

Olisiko sinulla ap (tai muilla) antaa minulle vinkkejä, että osaisin itse toimia paremmin? Mitä olisitte itse lapsena toivoneet kokevanne?[/QUOTE]

Ehkä hermostut, koska et ole harjaantunut asettamaan rajoja itsellesi, eli tunnet huonoa omaatuntoa siitä, että tuotat pettymyksiä ja et eläkään vain toisten tarpeille? Voisitkohan ajatella, että lapsesi tarvitsevat sua myös esikuvaksi. Varsinkaan tytöt eivät halua nähdä itseään naisina, jotka hyppäävät ruokapöydästä toisten sanelujen mukaan. Sellaista uhrautumista ei oikeastaan tarvita nykypäivänä.

 

[ajattelennäin]

Se kuka on täydellinen heittäköön ensimmäisen kiven.

 

["Jonna"]

Mä olen sitä mieltä, että ne joilla on ollut helppo lapsuus on myös helppo kritisoida äidin arvostelua ja sitä, että asiat saattaa painaa vuosien päästäkin.

Mun mielestä tärkeä pointti on se, kuinka ne lapsuuden asiat vaikuttavat sinuun nykypäivänä. Koetko muuttuvasi äidin läsnäollessa jälleen siksi pikkutytöksi, joka ei kelpaa äidille tms.? Silloin asiat on käsiteltävä ja mahdollisesti myös ottaa puheeksi äidin kanssa. Jos taas pystyy olemaan aikuinen eikä anna kenenkään kohdella enää huonosti, voi asiat jättää niikseen ja olla välittämättä niistä. Tämä kuuluu todella aikuistumiseen, miettiminen miksi ollaan sellaisia kuin olemme jne. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse sietää huonoa kohtelua keneltäkään, vaikka se ihminen olisi omaa perhettä, muistakaa se! Aikuisena voi onneksi valita ihmiset, joiden kanssa on tekemisissä, eikä tarvitse olla tekemisissä niiden kanssa jotka aiheuttavat ahdistusta.

 

[123rfjkbvdtjvi]

[QUOTE="Jonna";26151095]Mä olen sitä mieltä, että ne joilla on ollut helppo lapsuus on myös helppo kritisoida äidin arvostelua ja sitä, että asiat saattaa painaa vuosien päästäkin.

Mun mielestä tärkeä pointti on se, kuinka ne lapsuuden asiat vaikuttavat sinuun nykypäivänä. Koetko muuttuvasi äidin läsnäollessa jälleen siksi pikkutytöksi, joka ei kelpaa äidille tms.? Silloin asiat on käsiteltävä ja mahdollisesti myös ottaa puheeksi äidin kanssa. [/QUOTE]

Tärkeintä mun mielestä on käsitellä asia, ei niinkään se että kenen kanssa sen käsittelee. Mun omasta elämästä tuli ainakin paljon kevyempää kun tajusin, että tämän hetken olotilasta olen itse vastuussa, huolimatta kaikesta väärästä ja epäreilusta mitä on tapahtunut ennen.

Yritin miettiä, että mikä olisi sellainen asia, jonka minua väärin kohdellut ihminen voisi sanoa, niin että se jotenkin oleellisesti muuttaisi jotain tai parantaisi minut. Ei sellaista minusta ole. Sen toteaminen ei minusta ole kuitenkaan sama asia kuin se, että antaisi muiden kohdella itseään huonosti.

 

[Eteenpäin]

[QUOTE="Jonna";26151095]Mä olen sitä mieltä, että ne joilla on ollut helppo lapsuus on myös helppo kritisoida äidin arvostelua ja sitä, että asiat saattaa painaa vuosien päästäkin.

Mun mielestä tärkeä pointti on se, kuinka ne lapsuuden asiat vaikuttavat sinuun nykypäivänä. Koetko muuttuvasi äidin läsnäollessa jälleen siksi pikkutytöksi, joka ei kelpaa äidille tms.? Silloin asiat on käsiteltävä ja mahdollisesti myös ottaa puheeksi äidin kanssa. Jos taas pystyy olemaan aikuinen eikä anna kenenkään kohdella enää huonosti, voi asiat jättää niikseen ja olla välittämättä niistä. Tämä kuuluu todella aikuistumiseen, miettiminen miksi ollaan sellaisia kuin olemme jne. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse sietää huonoa kohtelua keneltäkään, vaikka se ihminen olisi omaa perhettä, muistakaa se! Aikuisena voi onneksi valita ihmiset, joiden kanssa on tekemisissä, eikä tarvitse olla tekemisissä niiden kanssa jotka aiheuttavat ahdistusta.[/QUOTE]

Minulla oli vaihe, jossa taannuin sikäli että olin todella mustasukkainen ja ahdistunut vanhempieni minun lapsilleni antamasta huomiosta. Teki kipeää joka kerta kun he katsoivat lämpimästi nauraen sormien läpi lasteni tekosia, joista itse olin saanut nuhteita. Joskus kiehuin raivosta ja purin hammasta kun huomasin, kuinka eri tavalla he kohtelivat minua verrattuna lapsiini. Tunsin itseni synnytyskoneeksi, joka suoltaa heille ilopalikoita ja minä en merkitse mitään.

Menneisyyden pyrin jättämään, mutta kuinka rauhoittaa omat tunteensa, kun lastenlapsia kaivataan kuitenkin kylään ja silloin koen ahdistusta. Kyllä, taannun tytöksi. Pitääkö minun vain kestää ahdistus, maksaa kenties terapiasta jotta kestän tilanteet vai harventaa tapaamisia?

 

[toinen tytär]

Voisiko toimiva ratkaisu olla tuo puolisoni ehdottama:
Elää omaa elämää, viettää silloin tällöin aikaa omien vanhempien kanssa ODOTTAMATTA heiltä enää mitään tiettyä sanaa, reaktiota tai tekoa vaan heihin vain ihmisinä. Voisinko eheytyä näistä kipuiluistani pyrkimällä itse olemaan parempi äiti ja saamalla "palkitsevuutta" elämään sitä kautta?

Mutta miten käsitellä se ajatus, että jos lopetan märehtimisen, vanhempanipääsevät mielestäni kuin koira veräjästä? Äitihän myönsi että toimi aina itseään suojellaakseen ja jätti lapsen heitteille, mikä pistää väkisinkin toivomaan että hän tuntisi piston sydämessään tai siitä tulisi jokin seuraamus. Tavallaan painiskelen kostonhimon kanssa. Oikeustajuni on melkoisen neuvoton.

No jos ajattelet niin, että olet oikeutettu hyvitykseen, muttet välttämättä omilta vanhemmiltasi? Eli sun täytyy itsesi se hyvitys tuottaa. Mutta ilman, että maksatat sen muilla. Loukattu oikeudentunto on sikäli vaarallinen kumppani, että se tosiaan helposti sokeuttaa omille velvollisuuksille. Niinkuin tuossa kirjoitit, että on tullut paasattua puhelimessa ja omat lapset jäävät sillä aikaa ilman.

Suuntaa se oikeudenhakumatka sisäänpäin. Niin että jalostat itsessäsi ymmärrystä siitä, mitä ihmiset ylipäätään tarvitsevat ja miten se tuotetaan. Niin, että kykenet koko ajan vastaamaan paremmin niihin tarpeisiin muissa ihmisissä.

Todelliset nahistelut läheisten kanssa tosiaan helposti tuottavat päinvastaista. Kiihdytätte toisianne ja ruokitte epäoikeudenmukaisuuden kokemusta etsimällä syytä loukkaantumiseen. Silloin tietysti myös löydätte niitä ja paljon sittenkin. Jos onnistutkin jotain hyvitystä ja myönnytystä saamaan, se on joka tapauksessa niin radikaalisti myöhässä, ettei se enää auta.

Ymmärsin tämän itse kun olen viimeksi äitini halattavana ollut. Ei tuntunut missään. Sen sijaan ystävän kainalossa olen kokenut sen autuudentunteen, kun olet kiukkuinen ja toinen äkkiä astuukin aikuisen saappaisiin ja lohduttaa. Ja kaikki raivo katoaa niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. Sen kokemuksen jälkeen olen ymmärtänyt paljon. Olisi niin hyvä, jos muutkin sen ymmärtäisivät. Että vaikka kiukkuinen kovettaa itsensä muka pysyvästikin, niin se on vain naamioitua hätää. Ja siihen hätään ei enää pysty omat vanhemmat vastaamaan.

Anna sen hädän mennä, äläkä vatvo ja ruoki sitä sukulaisten kanssa ties missä oikeudenmukaisuuskiistoissa. Opettele vähitellen siirtämään se äitimoodi niihin sukulaiskeskusteluihin myös, jossa olet aikuinen. Pidä vain vahtia, että suuntasi säilyy oikeana.

 

[Eteenpäin]

Ymmärsin tämän itse kun olen viimeksi äitini halattavana ollut. Ei tuntunut missään. Sen sijaan ystävän kainalossa olen kokenut sen autuudentunteen, kun olet kiukkuinen ja toinen äkkiä astuukin aikuisen saappaisiin ja lohduttaa. Ja kaikki raivo katoaa niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. Sen kokemuksen jälkeen olen ymmärtänyt paljon. Olisi niin hyvä, jos muutkin sen ymmärtäisivät. Että vaikka kiukkuinen kovettaa itsensä muka pysyvästikin, niin se on vain naamioitua hätää. Ja siihen hätään ei enää pysty omat vanhemmat vastaamaan.

Anna sen hädän mennä, äläkä vatvo ja ruoki sitä sukulaisten kanssa ties missä oikeudenmukaisuuskiistoissa. Opettele vähitellen siirtämään se äitimoodi niihin sukulaiskeskusteluihin myös, jossa olet aikuinen. Pidä vain vahtia, että suuntasi säilyy oikeana.

Kirjoitit, että vanhemmat eivät pysty enää aikuisen lapsensa hätään vastaamaan, jos eivät siihenkään asti. Näin se taitaa olla.

Meillä ei kotona koskaan halattu ja lohdutus jäi puuttumaan silloin kun sitä olisin tarvinnut. Nyt, kun olen äitiä tästäkin asiasta kovistellut, hän on muutaman kerran halannut minua "teknisesti" tavatessamme. Se vain ei tunnu miltään, vaan jopa vastenmieliseltä. Hän siis voi kyllä halata, mutta eihän se ole sitä mitä minä haen: halaamista siinä oikeassa hädän tilassa tai silmät kiintymyksestä loistaen. Voisitko sanoa, missä tilanteessa sinun äitisi sua halasi ja oliko sekin sellainen väkinäinen teko, joka oli joskus jäänyt tekemättä? Näin ymmärsin.

Voisiko siis sanoa, että vaatimalla vanhemmilta jotain mitä kaipaa, ei sitä tule koskaan samaankaan? Olen muutaman kerran nimittäin sanonut äidilleni, että haluaisin hänen pyytävän anteeksi sitä ja tätä. Kun puhelimesta sitten kuuluu: "no anteeksi, olen pahoillani", mutta ääni on kylmä, tympääntynyt ja hieman pettynyt, niin eihän se anteeksipyyntö kuitenkaan muuta mitään.

Sinkkonenhan on kirjoittanut tästä, että mikäli lapsi ei pääse aikuisen "pään sisään", koska aikuinen on liian keskittynyt omiin huoliin/tarpeisiin ym, lapsi tunkeutuu sinne väkisin. Vanhemmat saattavat sitten lapsen pakottamana suostua vaikkapa käymään tämän kanssa elokuvissa tai saattavat lukea tälle satukirjan tai saattavat antaa suukon poskelle, kun lapsi pyytää, mutta tämä ei Sinkkosen mukaan poista ns. vihamielisriippuvaista suhdetta, vaan pikemminkin lisää vettä myllyyn. Lapsi ei saa koskaan tarpeekseen, koska hän ei OIKEASTI saa sitä, mitä hän haluaa. Lapsi vaatii ja vaatii, mutta ei tunne saavansa mitään ennen kuin vanhemmat ITSE, jo ennen kuin lapsi älyää pyytää mitään, osaavat vastata lapsen tarpeisiin. Ja jotkut, kuten ehkä äitini, eivät koskaan sitten osanneet.

Kirjoitit myös tuosta äidimoodista. Joku on mulle tästä sanonutkin kun olen asiaa ulkopuoliselle puhunut, että mun kannattaisi ottaa sellainen "äitirooli" kun olen vanhempieni kanssa tekemisissä. Eli tarkoittikohan se sitä, että minun tulisi toimia kuin äiti myös heidän kanssaan, ottaa ohjat käsiin ja pitää huolta omasta hyvinvoinnistani ja rajoista. Ja ennen kaikkea: ei odottaa heiltä enää yhtään mitään.

 

[nostelen]

uppista

 

[up]

nostelen, jäi kesken

 

[Eteenpäin]

Hei, nostan vielä ketjua ihan siltä varalta, että joku voisi kommentoida viimeisimpiin kohtiin.

 

[voi hertsileijaa]

Jos on äitisi ollut ikävä, niin kyllä hänellä on sinussa rangaistusta riittämiin... aivan helkutillisen epäempaattisen ruinarin ja toistensyyllistäjän on saanut aikaiseksi. Että ollos lohdutettu, kyllä se äiti joutuu kakkuaan lusimaan.

 

["vieras"]

Ei pidä odottaa enää mitään. Siihen äidinrakkauden saamiseen on oma aikansa ja kun sitä ei silloin tule, niin sitä on turha myöhemminkään enää vaatia. Kaikista ei vaan ole siihen. Ei se ole mitään, mikä on piilossa jossakin ja jota yritetään syyllistämällä ja säälillä saada ihmisestä ulos, vaan sitä joko on tai ei ole syystä taikka toisesta. Tietynlaisilta ihmisiltä vaan puuttuu se kohta itsestä ja silloin on ihan turha jäädä odottamaan sitä loppuiäksi. Tämä pätee kaikenlaisesta tunnekylmyydestä, narsismista (myös "kiltistä narsismista" (voisi sopia äitiisi) ja muista vastaavantyyppisistä häiriöistä kärsiviin ihmisiin. Ei autistiltakaan voi vaatia sellaista mitä ei tämä tunne, niin ei myös näiltä ihmisiltä. Pitää vaan löytää keinot jolla suojata itseään, koska se kaikki negatiivisuus jäytää ihmistä. Suurin osa normaali-ihmisistä ei pysty siihen, että suhtaudutaan kyseisiin ihmisiin neutraalisti tunteensä kovettaen, vaan parasta on useimmiten pistää välit kokonaan poikki tai lähes kokonaan.

 

["vieras"]

Jos on äitisi ollut ikävä, niin kyllä hänellä on sinussa rangaistusta riittämiin... aivan helkutillisen epäempaattisen ruinarin ja toistensyyllistäjän on saanut aikaiseksi. Että ollos lohdutettu, kyllä se äiti joutuu kakkuaan lusimaan.

Älä puhu paskaa.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";26172554]Suurin osa normaali-ihmisistä ei pysty siihen, että suhtaudutaan kyseisiin ihmisiin neutraalisti tunteensä kovettaen, vaan parasta on useimmiten pistää välit kokonaan poikki tai lähes kokonaan.[/QUOTE]
Ja kokemuksesta voin sanoa, että KYLLÄ helpottaa.

 

[Eteenpäin]

Jos on äitisi ollut ikävä, niin kyllä hänellä on sinussa rangaistusta riittämiin... aivan helkutillisen epäempaattisen ruinarin ja toistensyyllistäjän on saanut aikaiseksi. Että ollos lohdutettu, kyllä se äiti joutuu kakkuaan lusimaan.

"Lapsen ja aikuisen suhteesta tulee helposti vihamielis-riippuvainen: osapuolet ovat pääsemättömiä toisistaan, mutta sidos koostuu sekalaisista aineksista eikä suinkaan yksinomaan rakkaudesta. Siinä on mukana vihaa ja syyllisyyttä, ja usein lapsi jää kiinni aikuiseen ikään kuin yrittäisi saada tästä irti vielä jotakin sellaista, mitä ei ole koskaan saanut. -- Syyllisyys sitoo lasta aikuiseen, eikä side löysty nuoruudessa eikä aina aikuisuudessakaan."

Jari Sinkkosen kirjasta Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun. Täältä sitten kyselin vinkkejä siihen, kuinka päästä eteenpäin tällaisen kasvatuksen siteestä. Kyllä mä tiedän, että olen äidilleni nyt ollut vaikea pala. Kyse ei ole ollut mistään ilkeydestä, vaan siitä, että lapsi hakee ja hakee äidistään turvaa ja merkkejä välittämisestä ja yrittää päästä tämän pään sisään. Onneksi täällä oli ihmisiä jotka tajusivat tämän ja kertoivat reilusti, mitä kannattaa tehdä: jättää äiti rauhaan ja hakea eheyttä oman pään sisältä.

 

[Eteenpäin]

[QUOTE="vieras";26172554]Ei pidä odottaa enää mitään. Siihen äidinrakkauden saamiseen on oma aikansa ja kun sitä ei silloin tule, niin sitä on turha myöhemminkään enää vaatia. Kaikista ei vaan ole siihen. Ei se ole mitään, mikä on piilossa jossakin ja jota yritetään syyllistämällä ja säälillä saada ihmisestä ulos, vaan sitä joko on tai ei ole syystä taikka toisesta. Tietynlaisilta ihmisiltä vaan puuttuu se kohta itsestä ja silloin on ihan turha jäädä odottamaan sitä loppuiäksi. Tämä pätee kaikenlaisesta tunnekylmyydestä, narsismista (myös "kiltistä narsismista" (voisi sopia äitiisi) ja muista vastaavantyyppisistä häiriöistä kärsiviin ihmisiin. Ei autistiltakaan voi vaatia sellaista mitä ei tämä tunne, niin ei myös näiltä ihmisiltä. Pitää vaan löytää keinot jolla suojata itseään, koska se kaikki negatiivisuus jäytää ihmistä. Suurin osa normaali-ihmisistä ei pysty siihen, että suhtaudutaan kyseisiin ihmisiin neutraalisti tunteensä kovettaen, vaan parasta on useimmiten pistää välit kokonaan poikki tai lähes kokonaan.[/QUOTE]

En ole kyllä aivan varma olenko samaa mieltä. Olisiko kuitenkin mahdollista, että äidinrakkautta on ollut pohjalla mutta äiti on vain tietämättään kasvattanut "väärin"? Sinkkosen kirjasta lainaamani kohta nimittäin kuvasi, kuinka äiti oli usein sellainen hyvää tarkottava äiti, joka antoi lapsen pompottaa itseään. Lapsessa se herättää vihaa ja turvattomuutta, vaikka äiti ei sitä edes tajua.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";26172566]Ja kokemuksesta voin sanoa, että KYLLÄ helpottaa.[/QUOTE]
Vammat ovat olleet vakavat, koska kilttien narsistien lapset eivät saa ulkopuolista tukea "täydellistä" äitiään vastaan, vaikka itsetunto ja omien rajojen muodostumisen mahdollisuus tuhotaan. Ulkopuolisille nämä ihmiset ovat täydellisiä, mutta omilla lapsilla ei ole niin väliä.

 

[voi hertsileijaa]

No sitä mä ihmettelen, ettet nyt sitä sinkkosta lukiessas ole itse tajunnut, että et sä enää ole mikään pieni lapsi. On ihan eri asia sisäistää sinkkosen tai muun vuorovaikutusterapeutin kirjoitukset siitä näkökulmasta, miten asiat ovat liittyneet omaan kehitykseen, tai mitä itsen pitäisi ymmärtää ehkä vanhempana; kuin kuvitella naiivisti että äiti tai isä nyt sitten käskemällä korjaa jotenkin aikuisena sitä mitä ei ole lapsena tapahtunut. Milläs ihmeellä kuvittelet äitisi korjaavan omia kokemuksiaan? Tai yleensä kenenkään?

Mutta on meitä moneen junaan. Suosittelen kyllä että kasvattaisit vähän myötätuntoa myös vanhempiasi kohtaan. Anna Freud on sanonut, että äidin kaikkein tärkein tehtävä on pysyä hengissä. Näinhän se on, mutta ei sitä moni meistä tajua, mistä kaikesta ne meidän paskat äidit ovat joutuneet selviämään. Jos siinä sitten on tullut oltua äitinä vähän täydellistä vähäisempi, niin sitten valitettavasti on. Jossain kohtaa se lapsuus myös loppuu ja aikuisuus alkaa, ja silloin alkaa myös vastuu omista valinnoista, jollain se näköjään osuu tuohon ikääntyvän äidin kiduttamiseen.

 

["vieras"]

En ole kyllä aivan varma olenko samaa mieltä. Olisiko kuitenkin mahdollista, että äidinrakkautta on ollut pohjalla mutta äiti on vain tietämättään kasvattanut "väärin"? Sinkkosen kirjasta lainaamani kohta nimittäin kuvasi, kuinka äiti oli usein sellainen hyvää tarkottava äiti, joka antoi lapsen pompottaa itseään. Lapsessa se herättää vihaa ja turvattomuutta, vaikka äiti ei sitä edes tajua.

Kuvailet äitisi kuitenkin katumattomaksi ja sellaiseksi, joka muita miellyytääkseen antoi sinun kärsiä. Sellainen ei ole tietämättömyyttä ja hyvää tahtoa. Olisiko osa tuosta hyvää tarkoittavasta "kotikiltteydestäkin" hyväksynnän hakemista, eikä aitoa rakkkautta.

”Kiltit” ja ”ilkeät” narsistit

Vain pieni osa narsistisista häiriöistä on niin vakavia, että voidaan puhua narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Tarkkoja määriä on vaikea tietää, sillä narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivät hakevat hyvin harvoin apua, jolloin he eivät saa myöskään diagnoosia.

Joka tapauksessa kyse on pikemminkin yhdestä kuin useasta prosentista väestöä. Lievempiä narsistisia häiriöitä sen sijaan esiintyy huomattavasti suuremmalla osalla.

Narsistiset ongelmat eivät suinkaan aina oireile piittaamattomuutena ja häikäilemättömyytenä.

Osa narsisteista kokee olevansa täysin muilta ihmisiltä saadun hyväksynnän varassa. He pyrkivät olemaan aina mieliksi ja täyttämään toisten tarpeet. Kun he eivät saakaan vastineeksi hyväksyntää vaan halveksuntaa, usein jopa hyväksikäyttöä, heihin sattuu syvästi, he tuntevat itsensä huonoiksi ja pyrkivät miellyttämään entistä enemmän. He vaativat itseltään täydellisyyttä ja saattavat tuntea olevansa vastuussa kaikesta maailman pahuudesta.

Häikäilemätöntä narsistia kutsutaan joskus paksunahkaiseksi, hyväksyntää hakevaa ohutnahkaiseksi. Narsisti ei voi olla yhtaikaa sekä ohut- että paksunahkainen, mutta monista löytyy molempien piirteitä.

Vaikka ”kiltti” narsisti kuulostaa harmittomammalta kuin ”paha”, molemmat ongelmat ovat vakavia. Molemmilla on suuria vaikeuksia hyväksyä, että heidän elämässään kohtaamansa jatkuvat vaikeudet johtuvat heidän omasta käyttäytymisestään.

Yhteistä kummankin tyyppisille narsisteille ovat heikko itsetunto ja heikko itseluottamus yhdistyneinä suunnattomaan itsekeskeisyyteen. Paksunahkaisen itsetunnon hauraus ei tosin hevin ilmene ulkopuolisille, ja yhtä hankala voi olla nähdä ohutnahkaisen itsekeskeisyyttä.

Paksunahkaisen narsistin on vaikea sitoutua mihinkään hoitoon, koska hän ei halua myöntää tarvitsevansa ketään ja kammoaa riippuvuuden tunteita. Ohutnahkainen narsisti taas kokee helposti tulevansa hoidossa loukatuksi ja on siksi altis jättämään sen kesken.

 

[Eteenpäin]

Mutta eikö narsistikin ole pohjimmiltaan hyvin heikko? Sinkkonenkin kirjoittaa, että narsisti kärsii sisimmässään "helvetin tuskia", eli sisällä on se pieni, avuton lapsi. Uskoisin, että tämän kun ymmärtää, niin voi ymmärtää, miksi äidin rakkaus ei saavuttanut lasta.