Äiti tunnusti itsekkään kasvatuksen, kuinka tästä eteenpäin?

[toinen tytär]

Hyvin sanottu. Tekisi vain mieli motata luontoäitiä. Siitä ettei äidinrakkaus meidän lajilla näytäkään puskevan voimalla läpi niiden heikoimpienkin äitien vanhemmuudessa. Senhän pitäisi olla vaistonvaraista.

Kiitos kommenteista.

William Glasser tuossa yllä taisi olla väärässä, tai no, ainakaan hänellä ei taida olla historioitsijan maailmankatsomus. Kyllä vain monesti on niinkin, että päästäkseen eteenpäin ihmisten on kelattava vanhoja sekä yksilöinä että yhteisöinä, koska ilman sitä ei ymmärrä, missä ollaan nyt. Ja sitä sukkuloimista menneen ja tulevan ja nykyisen välillä on suoritettava sitä enemmän, mitä pahemmin tuntee olevansa kuutamolla.

Taito taitaa olla siinä, ettei jää märehtimään sinne menneeseen pelkästään ja kiillottamaan marttyyrinkruunua, vaan tosissaan tekee työtä ymmärtääkseen omia ongelmiaan tässä ja nyt. Useinhan projekti töksyy jo siksi, että ei ymmärrä mitä tuntee, ja miksi.

Homma alkaa helpottua sitten, kun vähitellen pääsee syyttelemisen yli, ja kykenee suremaan omaa osaansa ilman suurempaa vihaa. Mutta se viha laimenee ymmärryksen myötä itsestään. Jos sen sammuttaa väkisin, alkaa vihaiseksi muita kohtaan ja laittaa pahan kiertämään tylyytenä, kylmyytenä, tahmeutena. Jos sitten yrittää olla hyvä ihminen ja häpeää sitäkin, lakkaa tekemästä oikeastaan mitään ja muuttuu zombiksi ihmissuhteissaan.

Mutta kieltämättä ap, olet vielä sen verran nuori ja tietämätön, että sulla on sen vihan käsittelemisessä paljon ylimääräistäkin puuhaa. Kuten nyt tämä haaveesi, että äidinvaiston pitäisi taata jälkeläisten onnellinen kohtelu. Mutta ihminenhän nimenomaan on ihminen, koska vaistot on pitkälle sammutettu ja toimintaa ohjaa oppiminen ja kulttuuri. Siitä syystä sitten ihmislapsen osa on kasvaa oman sukunsa virheet ja puutteet taakkanaan. Mutta toisaalta, lapsi katsoo maailmaa moralistin silmin, ja on taipuvainen näkemään vanhemman viat joko tahallisina tai sulkemaan silmänsä niille kokonaan. Molemmista ratkaisuista seuraa tavallaan turhaa kärsimystä.

Mutta se henkinen kärsimys saa osan ihmisistä lopulta ymmärtämään asioita niin syvällisesti ja kauniisti, että kulttuurikin saa siitä voimaa ja ymmärrystä. Osa valitettavasti nääntyy taakkansa alle ja laittaa pahan kiertämään ja vielä lisääkin sitä. Tätä se vain on. Ja osa jää keikkumaan tuohon välille.

Myötätuntoni on puolellasi, koska kuitenkin haluat ymmärtää ja pidät itsesi ilmeisesti avoinna kritiikille. Tilapäinen ymmärtämättömyys ei silloin ole pahe vaan hyve. Ennenaikainen ymmärtäminen on viimekädessä valehtelemista. Tuomionlukua voi silti viivyttää, ja äidin leipominen ei yleensä omaa oloa lopulta juuri ylennä. Tosin pientä nujuuttamista voi olla äidin voimista riippuen hyväkin harrastaa. Loppuvuosiksi voidaan silloin saavuttaa aidommat välit.

 

["Xxxxx"]

[QUOTE="hop";26138524]Meillä kyllä lapset menevät puolison edelle, ihan ilman muuta ja molempien vanhempien siunauksella. Sama juttu oli silloin, kun itse olin pieni.

Jos mulla on lapsi sairaana tai hän satuttaa itsensä, häntä kyllä autetaan ja pipiin puhalletaan. Joskus tulee kyllä äristyä, että enkö minä sanonut, kun juuri on kieltänyt jotain, ettei tule haveria. Jos muki putoaa lattialle, niin aina sanotaan, ettei se haittaa, kun vahinkohan se oli. "Ei se mitään, pääasia, ettei sattunut."

Sen sijaan mun on välillä todella vaikea ottaa vastaan lasten kiukkua suuttumatta itse, etenkin jos lapsen kiukku on alkanut narinasta ja mankumisesta. "Anna äiti jäätelöö" ja sitä seuraava raivari, kun jäätelöä ei ole tai sitä ei anneta, saa mun korvani savuamaan todella helposti. Tiedän, että se johtuu siitä, että koen, että mulle asetetaan koko ajan lisää vaatimuksia, vaikka olen jo valmiiksi väsynyt. Pelkäänkin välillä, että lapsille syntyy käsitys, ettei mun aikana saa näyttää negatiivisia tunteitaan.

Kuunteleminenkin on välillä mulle vaikeaa, mutta taas jos joku tekee vääryyttä lapselleni, puolustan omaani varmasti. Myönnän käyttäytyväni välillä hyvin epäloogisesti.

En ihmettele yhtään, että ap on epäluuloinen ja olettaa, että äiti petaa itselleen parempaa vanhuutta, se voi hyvinkin olla tosiasia.

Olisiko sinulla ap (tai muilla) antaa minulle vinkkejä, että osaisin itse toimia paremmin? Mitä olisitte itse lapsena toivoneet kokevanne?[/QUOTE]

Voi hop, ihan kuin mun tekstiä! Mulla myös vaikeukisa tuossa narinakiukun käsittelyssä, ja olen myös keittiöpsykoloinut itseäni syystä ja päätynyt samaan kuin sinä.

 

["Xxxxx"]

Mitä merkitystä sillä tunnustuksella on?

Mitäänhän se ei muuta, ei sinun kokemustasi, ei äitisi kokemusta, eikä todellisuuttakaan. Kukaan teistä ei voi myöskään tehdä yhtään mitään sellaista, mikä muuttaisi mennyttä mitenkään.

Eteenpäin lapsuuden traumoista ei minusta mennä äidin kanssa, vaan itse, eikä se ole riippuvainen siitä mitä äiti on tunnustanut ja mitä ei.

Tää on niin totta. Mun äitini kertoi joskus olleensa masentunut kun olin vauva - haa, siinäkö syy että olen tällainen? Ei, kukaan ei ole täydellinen eikä joku tällainen syy anna sallimusta syytellä oman elämänsä pahasta olosta toista. Kukaan einole täydellinen, ja perheen sisällä eri ihmiset kokevat eri tavalla olonsa. Esikoinen, keskimmäinen, kuopus.

Käy pahaa oloasi läpi ammatti-ihmisten kanssa. Älä tuhoa kaikkea jäljellä olevaa suhdettasi läheisiisi.

 

["vieras"]

Ap:n kysymys, miten tästä eteenpäin on hyvä. Tärkeää on saada tämä asia itselleen selvitettyä, jotta sen voi jättää taakseen ja jatkaa elämää ilman katkeruutta. Muuten voi käydä samoin kuin yhdellä äiti-tytärsuhteelle. Kumpikin on jo eläkkeellä eli ikää on karttunut, mutta tuntuu, että suhde vain pahenee vuosi vuodelta. Tytär juo viikoittain itsensä humalaan ja soittaa haukkumispuheluita äidilleen ja syyttää äitiään kaikesta. Äiti kuitenkin rakastaa tytärtään, auttaa häntä taloudellisesti ja antaa anteeksi haukkumiset.

 

[Silja.S]

Ei millään pahalla, mutta moni on selvinnyt pahemmastakin ja onnistuneesti jättänyt menneet taakseen, keskittynyt nykyhetkeen. Ehkä sinunkin olisi aika antaa menneiden olla.

 

["kahden äiti"]

Olen 25 ja esikoinen. Sisarukset ovat myös parikymppisiä. Oma roolini on selvimmin ollut se tienraivaaja ja asian esille nostaja. Teen työtä yksin, sillä varsinkin alussa, itse asiassa jo teini-iässä vanhempani itkivät jos kyselin näistä kasvatusasioista ja pienemmät sisarukset kokivat tietenkin tarvetta suojella vanhempia minun "rääkiltä". Se aiheutti eripuraa. Muistaakseni jo yläasteikäisenä yritin herätellä keskustelua. Nyt välit sisaruksiin ovat paremmat, toisen kanssa jopa lämpimät.
Toinen sisarus on käsitellyt tätä vyyhtiä olemalla mahdollisimman uppoutunut omiin töihin ja toinen elää vielä opiskelijariennoissa. Minä olen ainoa perheellinen, ja aiheen "vakavuus" nousi pintaan oman äitiyden myötä aiempaa suuremmalla teholla.

Kiitos muuten kaikille kommentoijille tähän asti, olen ilahtunut fiksuista sanoista ja eriävistäkin näkökulmista.

Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Jos asia sinua vaivaa, niin mene esimerkiksi psykologille juttelemaan. Se että yrität äitiäsi saada tajuamaan miten väärin hän on tehnyt ei auta yhtään mitään. Sun täytyy itsesi kanssa käsitellä ne kokemasi traumat, että pääset eteenpäin. Muuttaisiko se äitisi anteeksipyyntö koko elämäsi suunnan erilaiseksi? Vai onko oma tulevaisuutesi ja onnellisuutesi kuitenkin omissa käsissäsi, nyt kun olet aikuinen?

 

[ohhoh]

aika erikoista tuollainen, omat tai miehen vanhemmat eivät edes miettisi hetkeäkän että ovatko tehneet joskus jossain väärin. (mies on ollut käytännössä kotiorja, isänsä on vanhanaikainen, jos ei totella tulee selkään)

aika sissi olet kun olet jaksanut 5 vuotta painostaa vanhempiasi myöntämään virheitään.

 

[ohhoh]

Pitäisiköhä sinun nyt kuitenkin jo jättää vanhempasi rauhaan? eikö se riitä että itse tiedostat? ja ei kuulosta ihan terveeltä tapella tuollaisista asioista 5 vuotta itsetunnoltaan heikon äidin kanssa.

 

[Eteenpäin]

Voisiko toimiva ratkaisu olla tuo puolisoni ehdottama:
Elää omaa elämää, viettää silloin tällöin aikaa omien vanhempien kanssa ODOTTAMATTA heiltä enää mitään tiettyä sanaa, reaktiota tai tekoa vaan heihin vain ihmisinä. Voisinko eheytyä näistä kipuiluistani pyrkimällä itse olemaan parempi äiti ja saamalla "palkitsevuutta" elämään sitä kautta?

Mutta miten käsitellä se ajatus, että jos lopetan märehtimisen, vanhempanipääsevät mielestäni kuin koira veräjästä? Äitihän myönsi että toimi aina itseään suojellaakseen ja jätti lapsen heitteille, mikä pistää väkisinkin toivomaan että hän tuntisi piston sydämessään tai siitä tulisi jokin seuraamus. Tavallaan painiskelen kostonhimon kanssa. Oikeustajuni on melkoisen neuvoton.

 

["vieras"]

Voisiko toimiva ratkaisu olla tuo puolisoni ehdottama:
Elää omaa elämää, viettää silloin tällöin aikaa omien vanhempien kanssa ODOTTAMATTA heiltä enää mitään tiettyä sanaa, reaktiota tai tekoa vaan heihin vain ihmisinä. Voisinko eheytyä näistä kipuiluistani pyrkimällä itse olemaan parempi äiti ja saamalla "palkitsevuutta" elämään sitä kautta?

Mutta miten käsitellä se ajatus, että jos lopetan märehtimisen, vanhempanipääsevät mielestäni kuin koira veräjästä? Äitihän myönsi että toimi aina itseään suojellaakseen ja jätti lapsen heitteille, mikä pistää väkisinkin toivomaan että hän tuntisi piston sydämessään tai siitä tulisi jokin seuraamus. Tavallaan painiskelen kostonhimon kanssa. Oikeustajuni on melkoisen neuvoton.

Se on juuri sitä aikuisuutta, että pyrkii tekemään niille asioille jotain joille pystyy tekemään ja jättää rauhaan ne joihin ei voi vaikuttaa. Äitiäsi et voi muuttaa, jos et pysty olemaan hänen kanssaan tekemisissä koska se tekee liian kipeää niin ota joksikin aikaa etäisyyttä. Tuo oikeustaju ja kostonhimo on jotain sellaista josta sun olisi hyvä jutella psykologin kanssa, kyse on silloin siitä että sä et ole päässyt yli lapsuuden tapahtumista. Tapahtuneelle et mahda mitään mutta sille mahdat miten ison roolin menneisyydelle annat omassa nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.

Ihan oman itsesi takia, käy juttelemassa asiasta. Se että äitisi jätti sut heitteille ei tarkoita sitä että sen tarvitsisi antaa määrätä koko sun loppuelämäsi suunta. Olet katkera, ja siitä katkeruudesta pitää päästä eroon. Parhaiten se käy jos saat keskusteluapua ammattilaiselta. Sulla ei ole mielenterveysongelmaa, mutta tervekin ihminen hyötyy siitä että käsittelee näitä vaikeita asioitaan.

 

["vieras"]

Voisiko toimiva ratkaisu olla tuo puolisoni ehdottama:
Elää omaa elämää, viettää silloin tällöin aikaa omien vanhempien kanssa ODOTTAMATTA heiltä enää mitään tiettyä sanaa, reaktiota tai tekoa vaan heihin vain ihmisinä. Voisinko eheytyä näistä kipuiluistani pyrkimällä itse olemaan parempi äiti ja saamalla "palkitsevuutta" elämään sitä kautta?

Mutta miten käsitellä se ajatus, että jos lopetan märehtimisen, vanhempanipääsevät mielestäni kuin koira veräjästä? Äitihän myönsi että toimi aina itseään suojellaakseen ja jätti lapsen heitteille, mikä pistää väkisinkin toivomaan että hän tuntisi piston sydämessään tai siitä tulisi jokin seuraamus. Tavallaan painiskelen kostonhimon kanssa. Oikeustajuni on melkoisen neuvoton.

Ja sitten se että jos olet jo 5 vuotta yrittänyt saada heitä tajuamaan, niin huomaatko että hakkaat päätäsi seinään? Sun ponnisteluillasi ei ole toivottua vaikutusta, ainut mihin se vaikuttaa on se että et itse pysty elämään täysillä nykyhetkessä omaa elämääsi. Vaikutus tuolla mietiskelyllä on lähinnä siihen että katkeruus ja pessimismi myrkyttää sinua ja elämääsi. Kukaan muu ei kärsi kuin sinä, joten miksi et lopettaisi itsesi kiusaamista?

Ajattele vaikka niin että annat heille anteeksi, koska he eivät tienneet mitä tekivät. Tuskin kukaan vanhempi tahallaan on huono vanhempi lapselleen, vaan ei joko osaa tai pysty siinä elämäntilanteessa parempaan.

Olen pahoillani siitä mitä olet joutunut kokemaan, mutta ihan oman itsesi vuoksi on aika jättää mennyt taakse ja katsoa eteenpäin, kohti tulevaisuutta ja valoa. Ole rohkea!

 

[just]

Voisiko toimiva ratkaisu olla tuo puolisoni ehdottama:
Elää omaa elämää, viettää silloin tällöin aikaa omien vanhempien kanssa ODOTTAMATTA heiltä enää mitään tiettyä sanaa, reaktiota tai tekoa vaan heihin vain ihmisinä. Voisinko eheytyä näistä kipuiluistani pyrkimällä itse olemaan parempi äiti ja saamalla "palkitsevuutta" elämään sitä kautta?

Mutta miten käsitellä se ajatus, että jos lopetan märehtimisen, vanhempanipääsevät mielestäni kuin koira veräjästä? Äitihän myönsi että toimi aina itseään suojellaakseen ja jätti lapsen heitteille, mikä pistää väkisinkin toivomaan että hän tuntisi piston sydämessään tai siitä tulisi jokin seuraamus. Tavallaan painiskelen kostonhimon kanssa. Oikeustajuni on melkoisen neuvoton.

Minusta sinä olet sairas ja itsekäs.
Minäkin kuulun äitinä niihin, jotka eivät osanneet puolustaa omiaan (serkut kiusasivat, tai jopa lasten mummo suosimalla serkkuja) tai eivät vieläkään osaa.
Onko niin että vain täydellinen ihminen saa tehdä lapsia?

Monet lapset kokevat omien vanhempien taholta päivittäistä väkivaltaa, vanhempien partnereilta hyväksikäyttöä, jonka vanhemmat näkevät, huumaamista alkoholilla, täydellistä välinpitämättömyyttä.

Jotkut meistä osaavat paremmin pitää puolensa. Toiset ovat röyhkeitä ja ajavat omiensa etua toisten kustannuksella.

Kauanko aiot jatkaa äidin kiusaamista, jolla tiedät olevan heikon itsetunnon? Mitä tiedtä hänen omasta lapsuudestaan? Hänen parisuhteestaan?

Minusta jos joku teistä on sairas tai ilkeä tai kiusaaja, niin se olet sinä.

 

[just]

Täydellistä ihmistä ei ole olemassa.

 

[just]

ja se että äitisi on myöntänyt jotain, niin mieti nyt, ihmisellä heikko itsetunto ja sinä olet piinannut 5 vuotta, kuka heikon itsetunnon omaava ei olisi myöntänyt mitä tahansa?

 

[Eteenpäin]

Minusta sinä olet sairas ja itsekäs.
Minäkin kuulun äitinä niihin, jotka eivät osanneet puolustaa omiaan (serkut kiusasivat, tai jopa lasten mummo suosimalla serkkuja) tai eivät vieläkään osaa.
Onko niin että vain täydellinen ihminen saa tehdä lapsia?

Monet lapset kokevat omien vanhempien taholta päivittäistä väkivaltaa, vanhempien partnereilta hyväksikäyttöä, jonka vanhemmat näkevät, huumaamista alkoholilla, täydellistä välinpitämättömyyttä.

Jotkut meistä osaavat paremmin pitää puolensa. Toiset ovat röyhkeitä ja ajavat omiensa etua toisten kustannuksella.

Kauanko aiot jatkaa äidin kiusaamista, jolla tiedät olevan heikon itsetunnon? Mitä tiedtä hänen omasta lapsuudestaan? Hänen parisuhteestaan?

Minusta jos joku teistä on sairas tai ilkeä tai kiusaaja, niin se olet sinä.

Taidat olla oikeassa. Olen asioiden vatvomisella mm. aiheuttanut sen että olen ollut henkisesti poissaoleva lasteni kanssa. Eikö voisi samalla tavalla ajatella, että olen itsekkäästi märehtinyt omissa ongelmissani ja jättänyt lapseni iltaisin oman onnensa nojaan teeveetä katselemaan samalla kun olen soitellut vanhemmilleni ja sisaruksille ja ruotinut menneitä. Näin on siis usein tapahtunutkin ja yhteiset arjen hetket valuneet käsistä. En taatusti ole ollut epäitsekäs äiti tässä suhteessa.

Luulen ymmärtäneeni kommentistasi tämän kuvion paremmin. Iso kiitos. Nyt surettaa ja kaduttaa,mutta pelkään myös takapakkeja. Minulle voi tulla retkahdus siinä missä alkoholistillekin, ongelman muoto vain on eri. Ehkä silloin palaan tähän ketjuun.

Vedänpä syvään henkeä ja yritän NYT jättää asian taakse. Kiitos ketjuun kirjoittaneille tuesta, kaikki kommentit auttoivat eteenpäin.

<3

 

["Vierailija"]

on jo sanonut niin älä jää kiinni ajatukseen, että asiat pitää selvittää vanhempiesi kanssa ja sinun pitää saada kuulla tiettyjä asioita vanhemmiltasi. Psykologi sanoi minulle kun kävin samanlaisia asioita läpi, että minä en voi vaikuttaa tai muuttaa mitä on lapsuudessa tapahtunut mutta minä voin vaikuttaa mitä tapahtuu tästä eteenpäin kun olen jo itse aikuinen. Anteeksi ei tarvitse antaa eikä anteeksi pyytäminen välttämättä muuta mitään joten tärkeintä on, että teet sovinnon ihan itsesi kanssa.

Päästä irti ajatuksesta, että sinulla pitäisi olla tietynlainen äiti ja äitisuhde. Sure surusi siitä ja mene eteenpäin. Ota hieman etäisyyttä eli älä tapaa vanhempiasi niin usein. Kun saat itsellesi rauhan niin voit alkaa miettiä ja hakea yhteydenpidon rajoja.

 

[Ihmisiä vain]

[q]William Glasser tuossa yllä taisi olla väärässä, tai no, ainakaan hänellä ei taida olla historioitsijan maailmankatsomus. Kyllä vain monesti on niinkin, että päästäkseen eteenpäin ihmisten on kelattava vanhoja sekä yksilöinä että yhteisöinä, koska ilman sitä ei ymmärrä, missä ollaan nyt.[/q]

Minusta tuntuu, että sinä vain ymmärsit väärin. Sillä tuossahan haetaan nimenomaan takaa sitä, että ei elettäisi menneissä. Kyllä menneet tapahtumat muokkaavat meistä sen, mitä olemme tänä päivänä, mutta jos jäämme elämään niissä menneissä tapahtumissa, niin emme elä oikeastaan ollenkaan. Kun minä oivalsin tämän, oli paljon helpompaa antaa anteeksi, hyväksyä se tosiasia että ihmisiä me tässä vain kaikki olemme ja jatkaa elämää. Ei tämä sanonta poissulje sitä, että menneet asiat kannattaa silti käsitellä. Mutta menneillä ei pidä selitellä aina sitä, miten toimit nyt. Jokaisella ihmisellä on mahdollisuus ottaa elämälleen uusi suunta.

 

[*******]

Viiden vuoden ajan olet "piinannut" äitiäsi tällä aiheella.

Kasva, ota ohjakset omaan elämääsi. Äitejä on moneen junaan, niinkuin muitakin ihmisiä. Mutta sinä olet sinä ja päätät millaiseksi tulet.

 

[jonkun tytär]

Taidat olla oikeassa. Olen asioiden vatvomisella mm. aiheuttanut sen että olen ollut henkisesti poissaoleva lasteni kanssa. Eikö voisi samalla tavalla ajatella, että olen itsekkäästi märehtinyt omissa ongelmissani ja jättänyt lapseni iltaisin oman onnensa nojaan teeveetä katselemaan samalla kun olen soitellut vanhemmilleni ja sisaruksille ja ruotinut menneitä. Näin on siis usein tapahtunutkin ja yhteiset arjen hetket valuneet käsistä. En taatusti ole ollut epäitsekäs äiti tässä suhteessa.

Luulen ymmärtäneeni kommentistasi tämän kuvion paremmin. Iso kiitos. Nyt surettaa ja kaduttaa,mutta pelkään myös takapakkeja. Minulle voi tulla retkahdus siinä missä alkoholistillekin, ongelman muoto vain on eri. Ehkä silloin palaan tähän ketjuun.

Vedänpä syvään henkeä ja yritän NYT jättää asian taakse. Kiitos ketjuun kirjoittaneille tuesta, kaikki kommentit auttoivat eteenpäin.

<3

Tuli vielä tästä mieleen, että tuossa epäitsekkyyden tavoittelussa ei kannata keskittyä ainoastaan lapsiisi. Myös vanhemmillasi ja sisaruksillasi on tunteet, ja heidät on otettava huomioon. Mainitsit aiemmin, että sinun olisi helpompi ottaa vastuu vanhempiesi hoidosta heidän ikääntyessään, jos tietäisit, että he ovat rakastaneet sinua niin kuin vanhemman kuuluu lasta rakastaa. Tavallaan siis vaadit heiltä jotain (epärealistisen) täydellistä pyyteetöntä rakkautta, mutta itse kuitenkin asetat ehtoja omalle huolenpidollesi heitä kohtaan, eikö vain? Uskalla välittää vanhemmistasi. Ei se tarkoita, että hyväksyt kaikki menneet. Voit jatkaa niiden ruotimista siitä huolimatta, vaikka nyt antaisitkin itsellesi luvan tuntea vanhempiasi kohtaan muutakin kuin katkeruutta ja myös näytät sen heille.
Hyvää jatkoa sinulle

 

[Eteenpäin]

Tuli vielä tästä mieleen, että tuossa epäitsekkyyden tavoittelussa ei kannata keskittyä ainoastaan lapsiisi. Myös vanhemmillasi ja sisaruksillasi on tunteet, ja heidät on otettava huomioon. Mainitsit aiemmin, että sinun olisi helpompi ottaa vastuu vanhempiesi hoidosta heidän ikääntyessään, jos tietäisit, että he ovat rakastaneet sinua niin kuin vanhemman kuuluu lasta rakastaa. Tavallaan siis vaadit heiltä jotain (epärealistisen) täydellistä pyyteetöntä rakkautta, mutta itse kuitenkin asetat ehtoja omalle huolenpidollesi heitä kohtaan, eikö vain? Uskalla välittää vanhemmistasi. Ei se tarkoita, että hyväksyt kaikki menneet. Voit jatkaa niiden ruotimista siitä huolimatta, vaikka nyt antaisitkin itsellesi luvan tuntea vanhempiasi kohtaan muutakin kuin katkeruutta ja myös näytät sen heille.
Hyvää jatkoa sinulle

Kipeä huomio. En ole henkisesti vielä niin pitkällä että kirjoittamasi olisi minulle selviö. Jotenkin koen aika ajoin (JOSKAAN EN AINA) nöyryyttävänä ajatuksen että vanhempani makaavat sairaalasängyssä vaipoissaan ja kun tulen sinne auttamaan ja esimerkiksi vänkäämään hoitajan kanssa huonoista lääkevalinnoista ja kun googletan iltaisin parasta yhtiötä asentamaan heidän kotiinsa turvavalaistusta, he samalla myhäilevät ajatellen "kyllä meidän kelpaa, siinä xxxxxxx vain raataa tietämättä että me emme ikinä hänen etuaan ajatelleet ja nyt mokoma, itsensä korkeasti kouluttanut lapsi käyttää typerys meihin osaamistaan ja aikaansa, me saamme hyötyä hänestä enemmän kuin ikinä uskoimme. Onneksi hän ei tajua että höynäytimme häntä"

Joskus olen miettinyt, että ehkä mun pitäisi nähdä mun vanhemmat lapsina, kehittymättöminä pikkutyttönä ja poikana. Se voisi helpottaa tulevaa mahdollista hoivasuhteen muutosta toisinpäin. Onhan mulla kuitenkin ollut ihan kivoja hetkiä lapsuudessa ja he mahdollisti mun elämäni.

Tähän saakka olen ajatellut, että vanhemman suhde lapseen on eri kuin lapsen vanhempaan. Lasta rakastaa ehdoitta, mutta ei lapsi koe yhtä suurta rakkautta vanhempaansa. Lapsen kuolema on yleensä pahenpi kuin oman äidin tai isän. Siksi mulle on vielä epäselvää, miten mun pitäisi, ja mikä olisi kypsin tapa, suhtautua heihin.

Luin kuukausi sitten omaishoitajien foorumia, ja siellä muutama viisikymppinen nainen kirjoitti kuinka hoitavat äitiään vaikka äidille 1) mikään ei kelpaa ja 2) koko lapsuuden äiti oli haukkunut ja veli oli se suosikkilapsi, joka ei nyt tippaakaan välitä äidin asioista. En oikein osaa sanoa, mikä on oikein. Avoimesti kuulisin vielä mietteitänne, musta tuntuu että olen vielä liian nuorikin kaikkea itse järkeilemään.

 

[Eteenpäin]

Lisään vielä, että ainakin minulla on jotenkin vaistonvarainen halu pitää huolta vanhemmista, sellainen jännä velvollisuuden tunne, voisin kuvitella että helpointa olisi mennä sen mukana, vaikka lapsuuteni oli mitä oli. Tavallaan vanhempien hoivaaminen voisi tuoda mielihyvääkin. "uskalla välittää vanhemmistasi" sopii kyllä hyvin tähän.

 

[Nosto]

Up, jäi keskustelu vielä kesken...

 

[Mummo lumessa]

Etäpäin, etiäpäin vaan. Ammattiapua voit saada kunnalliselta puolelta jos olet tarpeeksi vakuuttava, mutta ilmankin pärjää. Tärkeintä on ymmärtää että sinä olet sinä, erillinen olento äidistäsi ja sulla on kaikki mahdollisuudet tehdä omasta ja lastesikin elämästä erilainen, onnellinen. Rakastava mutta ei takertuva.

Täällä jauhetaan, että kaikki äidit tekevät virheitä. Minäkin olen äiti ja teen virheitä. Luoja meitä varjelkoon täydellisiltä äideiltä! Eroa kuitenkin on siinä, miten isoja virheitä on tehty. Minun äidilläni oli myös huono itsetunto, näin olen päätellyt. Hän haukkui minua kun olin pieni, olin ruma, lihava, nakkisorminen huora. Muistan kun istuimme kerran ruokapöydässä, olin päälle 10-vuotias kun äiti yhtäkkiä vaati minua laittamaan käteni pöydälle, tutki niitä tarkasti ja voihkaisi: "siis onko sulla todellakin noin lyhyet ja paksut nakkisormet, miten en olekaan ennen huomannut niitä. Voiko ne tosiaan olla noin lyhyet." Arvata saattaa, ettei omakaan itsetuntoni ja -arvostukseni kovin kaksiseksi kasvanut.

Minun äitini ei koskaan myöntänyt mitään virheitään eikä mielestään tehnyt niitä asioita jotka teki, tai jätti tekemättä. Hän oli paras ja täydellinen, hyvä äiti, jolle Jumala oli antanut niin huonot, rumat ja paskat lapset kuin mitä me olimme. Meillä meni välit poikki äidin kanssa kun hän alkoi sekaantua minun lasteni kasvatukseen. Ei uskonut kieltoa vaan jatkoi aina vaan. Siinä kohdassa laitoin välit jäähylle, olen viettänyt 9 ihanaa ja vapaata vuotta ilman ahdistusta.

 

["vieras"]

Toivon, että pääset tästä eteenpäin etkä jää kiinni menneeseen. Kirjoitin aiemmin tuolla äiti-tytärsuhteesta, joka vielä eläkeiässä on ongelmallinen. Tiedän, että äiti ei ole ollut täydellinen ja että hän on tehnyt vakaviakin virheitä, mutta suhteellisen hyvin hän on kuitenkin hoitanut lapsensa. Tytär on jo vuosikaudet syyttänyt äitiään siitä, että hän on jäänyt osattomaksi, vaikka tosiasiassa hän on saanut vähintäänkin saman kuin muutkin lapset. Kun tyttären elämää tarkastelee, niin hän on toistanut kaikki äitinsä virheet, ne virheet joista hän on syyttänyt omaa äitiään ja hän on tehnyt sen vielä astetta pahemmin. Äidin varhaisempaa elämää tuntematta tyttären syytökset äitiään kohtaan kuulostavat siltä, että hän puhuisikin omasta elämästään.

 

[123rfjkbvdtjvi]

Ei kai ole helppoa asiaaa kokemattomien ymmärtää, ettei termi "äiti" todellakaan tarkoita aina hyvää ja puolustettavaa asiaa.

Ei kai tässäkään keskustelussa kukaan olettanut, että äiti olisi jokin pyhä asia, jota ei voi kritisoida, tai etteikö äitíydessä voi tehdä pahoja virheitä.

Mun mielestä itse asiassa oman äitiyden kannalta kaikkein hyödyllisintä on tajuta, että äiti on ihminen ja tekee virheitä.

Mutta onhan se toisaalta niinkin, että joskus niistä lapsuuden traumoista seuraa sellainen ettei itse kykene pääsemään yli ja kasvamaan, jää lapsen tasolle. Ja lapsen tasolla ollaan mun mielestä silloin, kun mietitään koko ajan, että miksi näin kävi mulle ja miksi toi pääsee tästä kuin koira veräjästä. On se tietysti hyvä tunne käydä läpi. Jossain vaiheessa omaa kasvua kuitenkin huomaa sen, että tähän hetkeen voi vaikuttaa itse, menneeseen ei.