Äiti tunnusti itsekkään kasvatuksen, kuinka tästä eteenpäin?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Eteenpäin
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Erikoinen ajattelutapa sulla.

Anteeksipyytämisellä on todella iso merkitys.

Johdattelusta seurannut lipsahtanut tunnustus ei käsittääkseni ole anteeksipyyntö.

Ja siinäkin vaiheessa, jos oikea, todella tarkoitettu anteeksipyyntö tulisi, eihän sekään mitään menneestä muuttaisi.

Anteeksiannossa on yllättävän vähän kyse siitä, onko anteeksi edes pyydetty.
 
On olemassa äidillistä epäitsekkyyttä. Lähtien siitä että lapsen tarpeet ja etu menevät edelle. Mulla on haavoja lapsuudesta monista syistä ja aika huono itsetunto. Mutta lapseni puolta pidän ehdottomasti ja puolustan. Jotenkin ajattelen että hänen ei tarvitse kokea samaa kun minä. Enkä meinaa sitä että lapseni on joku koskematon joka ei koskaan ole syyllinen jne. Mutta silloin ärähdän minä kun on aihetta.
 
[QUOTE="hei";26139070]Kiitos tästä! Mulla oli periaatteessa onnellinen lapsuus mutta monet äitini tekemiset ovat jääneet vaivaamaan (esim. erilainen kohtelu minulle ja veljelleni). Omien lasten myötä olen tullut armollisemmaksi hänelle, mutta samalla pelkään, että vanhempi lapseni kokee saman minun taholta kuin minä äitini taholta.[/QUOTE]
Minäkin pelkään toistavani niitä virheitä ja lauseita, jotka ovat lapsuudessa tuntuneet pahoilta. Monet vanhempieni piirteet löytyvät minusta itsestäni, ja opitut mallit myös. Lapsuudessani oli tärkeää asettaa toiset itsen edelle ja olla vaatimatta liikoja, tai luulematta liikoja itsestä. Itsearvostus (saati itserakkaus) olivat pahoja asioita. Jos pärjäsi hyvin, osoitettiin aina mitä olisi vielä pitänyt tehdä paremmin.

Silti – tai ehkä juuri siksi – koen kasvaneeni toisia kunnioittavaksi ja sisältä ehjäksi ihmiseksi. Minussa on vikani, äidissäni on vikansa, lapsissani on vikansa. Rakastan lapsiani valtavasti, ja samoin rakastaa äitini minua.

Lapsia saatuani olen tajunnut miten epätäydellinen äitinikin on ollut lapsia saadessaan. Kun on jonkun lapsi, sitä jotenkin luulee äidin olevan "valmis". Mutta ihan samalla tavalla vajavainen on äitini ollut kuin minä olen nyt. Ja tässä äitiyden suossa on hänkin rämpinyt, ja varmasti hyvää tarkoittanut.

Juu, tulipa taas jaariteltua. :)
 
Jaa, itse olen pitänyt tärkeimpänä ohjenuoranani aikanaan perhevalmennuksessa kuulemani lauseen: "Ei ole täydellistä vanhemmuutta, on vain riittävän hyvää vanhemmuutta." En ymmärrä, mitä ap hakee takaa tällaisella äitinsä tenttaamisella. Jokainen meistä tekee virheitä, kukaan ei ole täydellinen. Vanhempasi eivät ilmeisesti ole lyöneet teitä, eivät ryypänneet, eivät ole jättäneet heitteille... vaikuttaisivat toimineen parhaiden taitojensa ja tietojensa mukaan, eli olleet ihan riittävän hyviä vanhempia.
 
Ap ei ollut tainnut kommentoida enempää?

Olisin halunnut tietää vähän ap:n ikää, sisarusten ikää ja nykisiä sisarussuhteita ja tekeekö tätä "työtä" yksin vai sisarustensa kanssa.

Sitä mieltä olen ehdottomasti, että ei mitään unohda ja eteenpäin. Ei todellakaan! Ihme neuvoja. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Teet nyt kaikkesi minkä voit päästäksesi pisteeseen, jossa ymmärrys ja anteeksianto voittaa. Et voi antaa anteeksi, ellet ole uskaltanut tuntea vihan tunteita kunnolla.

Myös ulkopuoliselta voi hakea keskusteluapua.

Olen 25 ja esikoinen. Sisarukset ovat myös parikymppisiä. Oma roolini on selvimmin ollut se tienraivaaja ja asian esille nostaja. Teen työtä yksin, sillä varsinkin alussa, itse asiassa jo teini-iässä vanhempani itkivät jos kyselin näistä kasvatusasioista ja pienemmät sisarukset kokivat tietenkin tarvetta suojella vanhempia minun "rääkiltä". Se aiheutti eripuraa. Muistaakseni jo yläasteikäisenä yritin herätellä keskustelua. Nyt välit sisaruksiin ovat paremmat, toisen kanssa jopa lämpimät.
Toinen sisarus on käsitellyt tätä vyyhtiä olemalla mahdollisimman uppoutunut omiin töihin ja toinen elää vielä opiskelijariennoissa. Minä olen ainoa perheellinen, ja aiheen "vakavuus" nousi pintaan oman äitiyden myötä aiempaa suuremmalla teholla.

Kiitos muuten kaikille kommentoijille tähän asti, olen ilahtunut fiksuista sanoista ja eriävistäkin näkökulmista.
 
Kiva, kun ap vastasit. Ja olen todella iloinen, että suhtaudut kypsästi vastauksiin. Toivon, että näet myös äitisi näkökulmasta asioita. Voit sanoa äidillesi, että on tosi harmi, että lapsuuteni oli sellainen, mutta hyväksyt äitisi puutteet ja silloisen elämäntilanteen ja ehkäpä kypsymättömyyden. Ja pyydät,että aloitetaanko alusta, vaikka kaunaa.

Kun teillä kuitenkin on vielä aikaa olla yhdessä. Koko loppuelämä aikaa korjata virheet ja oppia rakastamaan. Jookos.

Kaikkea hyvää.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Eteenpäin;26139930:
Olen 25 ja esikoinen. Sisarukset ovat myös parikymppisiä. Oma roolini on selvimmin ollut se tienraivaaja ja asian esille nostaja. Teen työtä yksin, sillä varsinkin alussa, itse asiassa jo teini-iässä vanhempani itkivät jos kyselin näistä kasvatusasioista ja pienemmät sisarukset kokivat tietenkin tarvetta suojella vanhempia minun "rääkiltä". Se aiheutti eripuraa. Muistaakseni jo yläasteikäisenä yritin herätellä keskustelua. Nyt välit sisaruksiin ovat paremmat, toisen kanssa jopa lämpimät.
Toinen sisarus on käsitellyt tätä vyyhtiä olemalla mahdollisimman uppoutunut omiin töihin ja toinen elää vielä opiskelijariennoissa. Minä olen ainoa perheellinen, ja aiheen "vakavuus" nousi pintaan oman äitiyden myötä aiempaa suuremmalla teholla.

Kiitos muuten kaikille kommentoijille tähän asti, olen ilahtunut fiksuista sanoista ja eriävistäkin näkökulmista.


Kiva kun olit vastannut. Olet tullut itse äidiksi jolloin on ihan luonnollista alkaa kelailemaan omaa äitisuhdettaan ja muutenkin vielä suht nuori jolloin hakee sitä aikuista minää (kehitys jatkuu tietty läpi elämän) Mä ymmärrän sua ja sun tarvetta tosi hyvin ja suosittelenkin asian perusteellista läpikäymistä tavalla tai toisella, palkkio tulee olemaan suuri. ;)
 
Alkuperäinen kirjoittaja metsänpeitto;26139446:
Mitä merkitystä sillä tunnustuksella on?

Mitäänhän se ei muuta, ei sinun kokemustasi, ei äitisi kokemusta, eikä todellisuuttakaan. Kukaan teistä ei voi myöskään tehdä yhtään mitään sellaista, mikä muuttaisi mennyttä mitenkään.

Eteenpäin lapsuuden traumoista ei minusta mennä äidin kanssa, vaan itse, eikä se ole riippuvainen siitä mitä äiti on tunnustanut ja mitä ei.

Mulle kyllä oli tosi iso asia, että äiti tunnusti olleensa mulle liian ankara, että teki väärin kun rankaisi usein piiskalla ja tukkapöllyllä, että oli usein äkkipikainen eikä jaksanut olla läsnä. Toki mä olen ollut jo lapsena kokenut, että mua kohdellaan väärin, ja varsinkin teininä aloin tajuta asioita paremmin, mutta kyllä se jotenkin mua kalvoi ja söi, että äiti kivenkovaan aina kasvatusasioissa väitti, että hän on oikeassa, mä kritisoin turhasta, kyllä se kunnon kuri olla pitää. Koin, että äidille (ja miksen sitten muillekin) olin jotenkin arvoton, pelkkää vaivaa aiheuttava olento, kun on ihan ok esimerkiksi vetää mua tukasta ja karjaista että ole hiljaa, jos mä esimerkiksi olin lapsena sairas ja itkin kivusta.

Vaikka mä nyt nuorena aikuisena olen käsitellyt asioita itse (ja viime aikoina terapiassa) ja alkanut paremmin ymmärtää syitäkin äidin käytökselle, äidin "tunnustus" jotenkin teki asian paljon helpommaksi ja pääsin ison harppauksen eteenpäin juttujen käsittelyssä. Ja enitenhän se vaikutti mun ja äitini suhteeseen, positiivisella tavalla. :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja eräsvieras;26140283:
Mulle kyllä oli tosi iso asia, että äiti tunnusti olleensa mulle liian ankara, että teki väärin kun rankaisi usein piiskalla ja tukkapöllyllä, että oli usein äkkipikainen eikä jaksanut olla läsnä. Toki mä olen ollut jo lapsena kokenut, että mua kohdellaan väärin, ja varsinkin teininä aloin tajuta asioita paremmin, mutta kyllä se jotenkin mua kalvoi ja söi, että äiti kivenkovaan aina kasvatusasioissa väitti, että hän on oikeassa, mä kritisoin turhasta, kyllä se kunnon kuri olla pitää. Koin, että äidille (ja miksen sitten muillekin) olin jotenkin arvoton, pelkkää vaivaa aiheuttava olento, kun on ihan ok esimerkiksi vetää mua tukasta ja karjaista että ole hiljaa, jos mä esimerkiksi olin lapsena sairas ja itkin kivusta.

Vaikka mä nyt nuorena aikuisena olen käsitellyt asioita itse (ja viime aikoina terapiassa) ja alkanut paremmin ymmärtää syitäkin äidin käytökselle, äidin "tunnustus" jotenkin teki asian paljon helpommaksi ja pääsin ison harppauksen eteenpäin juttujen käsittelyssä. Ja enitenhän se vaikutti mun ja äitini suhteeseen, positiivisella tavalla. :)


Uskon todella että auttoi eteenpäin. :)

Mä en oikeasti voi tajuta miten niin moni vaan skippais ton ja paahtais eteenpäin. Tai tiedänhän mä että moni tekee niin, mutta olenpahan myös huomannut et miten ei oikeasti ollakaan päästy eteenpäin ja ollaan vanhassa kiinni.
 
[QUOTE="vieras";26139974]Kiva, kun ap vastasit. Ja olen todella iloinen, että suhtaudut kypsästi vastauksiin. Toivon, että näet myös äitisi näkökulmasta asioita. Voit sanoa äidillesi, että on tosi harmi, että lapsuuteni oli sellainen, mutta hyväksyt äitisi puutteet ja silloisen elämäntilanteen ja ehkäpä kypsymättömyyden. Ja pyydät,että aloitetaanko alusta, vaikka kaunaa.

Kun teillä kuitenkin on vielä aikaa olla yhdessä. Koko loppuelämä aikaa korjata virheet ja oppia rakastamaan. Jookos.

Kaikkea hyvää.[/QUOTE]

Äkkiseltään neuvo (jonka useakin tässä ketjussa esitti) jatkaa omaa elämää kuulostaa toimivimmalta ja kypsimmältä. Mutta kuinka paljon omien vanhempien kuuluisi sisältyä tuohon ns. omaan elämään? Siitä siis otsikon "kuinka tästä eteenpäin"

Tarkentaisin vielä, etten ole kritisoinut vanhempiani sellaisista asioista jouden tiedän olleen heidän osaamattomuutta tai aikakauden tyyliä. Minua nukutettiin vatsallaan vauvana ja kuumeeseen otin aspiriinia, ja suukin pestiin pari kertaa saippualla. On turhaa ottaa tällaisia asioita tapetille.

En ehkä oikein tiedä onko mua rakastettu ollenkaan niin kuin lasta tulisi rakastaa, siis Sinkkosen sanoin, "vaikka kuolemaan lapsen puolesta". Vain lapsen "huvipuolen"hyväksymisestä seuraa ymmärtääkseni tällainen tyhjä tunne.

En tietenkään enää aikuisena ole riippuvainen äidinrakkaudesta. Mietin nyt vain sitä, millaisia velvollisuuksia minulla on vanhempiani kohtaan. Tuntuu, että jos tietäisin varmuudella heidän rakastaneen meitä lapsia, olisi helppoa tehdä enemmän kuin paljon heidän hyväkseen vanhempien iän karttuessa. Nyt yhteydenpitoa vaivaa tietynlainen ristiriitaisuus ja omien rajojen puute.

Puolisoni mielestä mun kannattaa vain opetella nauttimaan vanhempieni seurasta ja poimia sieltä parhaat palat, myös siinä tapauksessa että vanhemmat ei ole koskaan mua tosissaan rakastaneet. Se tuntuu sekä hyvältä että oudolta neuvolta: eikövanhempien tarvitsekaan ajatella lapsen parasta, jos lapsi kuitenkin aikuisena antaa anteeksi ja nauttii heidän seurastaan? Mikä ero silloin on ns. rakastavilla vanhemmilla ja ei-rakastaneilla? Kuuluuko molempien saada yhtä paljon vaikkapa hoivaa lapsiltaan vanhuudessa?
 
[QUOTE="Beep";26140397]Mun mielestä se tulee luonnostaan, että lapset tulee ensin. Eli automaattista epäitsekkyyttä.

Tasapainoilu tuleekin siinä kun pitää ajatella myös itseään. ;)[/QUOTE]

Lapset tulevat ensin, se on totta. Mutta onko epäitsekkyyden takanakin itsekkyyttä?
Vai voiko epäitsekkyyskin olla tapa pönkittää omaa hyvää äiti kuvaa?

Kyllä varmaan aitoa epäitsekkyyttä on olemassa, mutta silti aina jotenkin värähdän tai ärsyynnyn, jos äideistä tahdotaan luoda sellainen

Mitään ei äiti pyydä....
Yhtä vain toivoo hän
Lapsiltaan viestin pienen
Kauniin ja lämpimän...laulun kaltainen äiti.
 
Vanhempani saivat meidät siis pitkälti yli nelikymppisinä ja alkavat nyt siis ikääntyä ja sairastella samaan aikaan kun asiat ovat tapetilla ja nuorin on juuri lentänyt pesästä. Se tuo painetta selvittää asiat kuntoon jos hoivasuhde keikahtaa päinvastaiseksi.
 
Eri mieltä.

Ja minä taas kanssasi. Mun mielestä anteeksianto on aina ensisijaisesti yksilön sisäinen tunne, ei kukaan anna anteeksi vain siksi että toinen pyytää, ellei itse siihen ole valmis sisäisestikin.

Oikeutuksen kannalta voi tietysti haluta sitä anteeksipyyntöä, mutta yleensä ihmiset oikeasti tietävät joka tapauksessa tehneensä väärin, vaikka eivät sitä ääneen sanoisikaan. Tai jos eivät tiedä, niin eivät varmaan sitä anteeksi pyydäkään. Jos minua on kohdeltu huonosti, niin minä tiedän sen, ja se riittää oikeutukseksi sille mun omalle tunteelleni.

Ja jos täällä tarvii vääntää rautalangasta, niin kuin yleensä, niin tämä on ihan mun henkilökohtainen mielipiteeni, enkä väitä että kaikkien muiden pitää kokea samalla tavalla.
 
En tiedä, tiedät itse vastauksen?

Juuri tällä hetkellä olen saanut tarpeekseni omista vanhemmistani.
Äitini purki minuun ( olin esikoistyttö) kaiken vaihdevuosituskansa. Kun isäni tuli kotiin, muuttui hän täydeksi enkeliksi jne.
Vanhempani ovat kuin Hera ja Zues sillä erotuksella, ettei isäni tietääkseni ole koskaan jäänyt kiinni muiden naisten vuoksi. Isäni tiukan moraalin tuntien muita naisia ei ole koskaan ollut, mutta mistäs sitä koskaan tietää.

Vanhempani syyttelevät ja arvostelevat minua asioista, joita en ole tehnyt.
Ainoa sisarukseni sisareni on kuollut. Olimme erittäin hyviä ystäviä, hengenheimolaisia.

Tunnen lähes täyttä välinpitämyyttä omia vanhempiani kohtaan. Olen kyllästynyt olemaan "kiitollinen".

Anteeksi.
 
Lapset tulevat ensin, se on totta. Mutta onko epäitsekkyyden takanakin itsekkyyttä?
Vai voiko epäitsekkyyskin olla tapa pönkittää omaa hyvää äiti kuvaa?

Kyllä varmaan aitoa epäitsekkyyttä on olemassa, mutta silti aina jotenkin värähdän tai ärsyynnyn, jos äideistä tahdotaan luoda sellainen

Mitään ei äiti pyydä....
Yhtä vain toivoo hän
Lapsiltaan viestin pienen
Kauniin ja lämpimän...laulun kaltainen äiti.


Joo no niin muakin tuollainen "maalailu" ärsyttää, mutta toihan on joku vitsi...mulle ainakin. Erittäin kaukana tän päivän mammoista. ;)
 
Lapset tulevat ensin, se on totta. Mutta onko epäitsekkyyden takanakin itsekkyyttä?
Vai voiko epäitsekkyyskin olla tapa pönkittää omaa hyvää äiti kuvaa?

Kyllä varmaan aitoa epäitsekkyyttä on olemassa, mutta silti aina jotenkin värähdän tai ärsyynnyn, jos äideistä tahdotaan luoda sellainen

Mitään ei äiti pyydä....
Yhtä vain toivoo hän
Lapsiltaan viestin pienen
Kauniin ja lämpimän...laulun kaltainen äiti.

Epäitsekkyyden takana on geenien itsekkyys, jos näin voisi sanoa. Äiti joka pelastaa lapsensa jääden itse junan alle on epäitsekäs yksilönä mutta toimii samalla itsekkäästi, sillä suku jatkuu lapsen kautta.

Uhrautuminen mitä naiset ennen tekivät paljonkin ei ole aitoa epäitsekkyyttä eikä se palvele lapsenkaan parasta.
 
No onko aloittajalle yllätys että äidit ja isät ovat ihmisiä. Eivät superihmisiä tai yli-ihmisiä vaan ihmisiä?

Nyt kolmekymppisenä vasta osaan muotoilla sanoiksi miten äitini esimerkki ja sanomiset niin monella tavalla ovat johtaneet siihen että olen joutunut kammottaviin parisuhteisiin, raiskatuksi ja siihen ettei minulla ole ollut ollenkaan itsetuntoa.

Minulla oli ehkä puolen vuoden vaihe kun käsittelin näitä mielessäni eheytymisprosessin aikana ja tajusin että hänkin on vain ihminen. VAIN IHMINEN. Kuten minäkin! Ja itse saanut tietynlaisen kasvatuksen jonka takia on tietynlainen ihminen.

Äitisi on vain tavallinen ihminen joka on saanut lapsen.
 
Hyvin sanottu. Tekisi vain mieli motata luontoäitiä. Siitä ettei äidinrakkaus meidän lajilla näytäkään puskevan voimalla läpi niiden heikoimpienkin äitien vanhemmuudessa. Senhän pitäisi olla vaistonvaraista.

Kiitos kommenteista.
 
Hmm... Aika hämmentävä ja ajatuksia herättävä keskustelu.
Siis ovatko vanhempiesi itsekkyys ja tuo mainitsemasi äitisi heikkous kaksi eri asiaa, jotka molemmat vaivaavat sinua? En oikein ymmärrä, miksi olet niin vihainen (jos se on oikea sana) äitisi heikosta itsetunnosta kasvattajana. Sille ei nimittäin ihminen voi oikein mitään, eikä sitä asiaa pidä sotkea itsekkyyteen.
Minäkin olen setvinyt lapsuuden juttuja (väkivaltainen isä) ja usein miettinyt, miksei äiti lähtenyt pois meidän lasten kanssa. Kun tajusin, että äitini on epävarma, heikon itsetunnon omaava ihminen, joka oli silloin täysin hukassa itsensä kanssa, en tuntenut katkeruutta vaan halusin rutistaa äitiä ja suojella häntä nyt, kun minä olen aikuinen ja hänellä vanhuus lähestyy.
Hyväksyn sen, että äitini on ennen kaikkea ihminen ja sitten vasta äiti. Vaikka meillä ei nykyäänkään ole mikään kiiltokuvamainen äiti-tytär-idylli ja äitini ilmaisee välittämisensä joskus hyvinkin omaperäisillä tavoilla, minulle on selvää, että pidän äidistä huolta jos tarve tulee, enkä mieti onko hän aikanaan ollut valmis kuolemaan puolestani tai tehnyt tarpeeksi eteeni ansaitakseen huolenpitoni nyt.
 
Minä luulen ymmärtäväni ap:tä. Kaikkia ajtuksiani en osaa nyt sanoiksi pukea. Itse olin äidilleni vain esine hänen omien tarpeittensa täyttämiseen. Mitä ne milloin olivatkin.
Yleisesti alistamsita ja hallinnantunnetta. Näyttämistä naapureille ja tutuille, kuinka hän määrää ja lapset tottelee. Hupia, sanoihan lapsi ja teki kaikkea huvittavaa, sitä piti nauraa ja nöyryyttää lapsi aina sopivassa tilaisuudessa,
Anteeksianto? Minkä vuoksi, mitä siis pitäisi antaa anteeksi? Sitä, että äiti yhä puhuu ja elää valheellisesti muistoja lapsuudestani, sanoo ja kertoo asoita oman mielensä mukaan? Sitä, että yhä yrittää,jos jotenkin voisi saada minut hallintaansa ja valtansa alle nöyryytetyksi?
Ehei, ei anteeksianto tälläisessa tilanteessa auta kentään, se olisi sama kuin jättteiden sijoitus muovipussissa huoneen nurkkaan.
Ei kai ole helppoa asiaaa kokemattomien ymmärtää, ettei termi "äiti" todellakaan tarkoita aina hyvää ja puolustettavaa asiaa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja jonkun tytär;26140883:
Hmm... Aika hämmentävä ja ajatuksia herättävä keskustelu.
Siis ovatko vanhempiesi itsekkyys ja tuo mainitsemasi äitisi heikkous kaksi eri asiaa, jotka molemmat vaivaavat sinua? En oikein ymmärrä, miksi olet niin vihainen (jos se on oikea sana) äitisi heikosta itsetunnosta kasvattajana. Sille ei nimittäin ihminen voi oikein mitään, eikä sitä asiaa pidä sotkea itsekkyyteen.
Minäkin olen setvinyt lapsuuden juttuja (väkivaltainen isä) ja usein miettinyt, miksei äiti lähtenyt pois meidän lasten kanssa. Kun tajusin, että äitini on epävarma, heikon itsetunnon omaava ihminen, joka oli silloin täysin hukassa itsensä kanssa, en tuntenut katkeruutta vaan halusin rutistaa äitiä ja suojella häntä nyt, kun minä olen aikuinen ja hänellä vanhuus lähestyy.
Hyväksyn sen, että äitini on ennen kaikkea ihminen ja sitten vasta äiti. Vaikka meillä ei nykyäänkään ole mikään kiiltokuvamainen äiti-tytär-idylli ja äitini ilmaisee välittämisensä joskus hyvinkin omaperäisillä tavoilla, minulle on selvää, että pidän äidistä huolta jos tarve tulee, enkä mieti onko hän aikanaan ollut valmis kuolemaan puolestani tai tehnyt tarpeeksi eteeni ansaitakseen huolenpitoni nyt.

Minäkin ajattelen aika pitkälle juurikin samalla tavalla. Ei minunkaan lapsuuteni ole ruusuista ollut, mutta oli minulla kuitenkin perhe, jossa kaikesta huolimatta tunsin oloni turvalliseksi. Vasta viimeaikoina olen minäkin herännyt pohtimaan lapsuuttani syvällisemmin. Kenties juuri siksi, että olen nykyään itsekin äiti ja monet kasvatukseen liittyvät kysymykset ovat nyt lähempänä kuin koskaan. Itsetutkiskelu on saanut minut muistamaan asioita, jotka olin jo kauan aikaa sitten unohtanut. Olen tuntenut vihaa, katkeruutta, surua. Olen syyttänyt vuoroin vanhempiani, vuoroin itseäni. Ihan vain siksi, että saisin jonkin syyn tai selvyyden koko siihen möykkyyn, jonka tämä itsetutkiskelu on aiheuttanut.

Kuitenkin, kuten todettua, me olemme kaikki vain ihmisiä. Omatkin vanhempani ovat sellaisia kuin ovat syystä. Heilläkin on ollut rankka lapsuus, heidänkin vanhemmillaan ja kentien niin edelleen. Lisäksi muukin ympäristömme muokkaa meitä. On niin monen asian summa se, millaisia meistä lopulta tulee. Itsellänikin on huono itsetunto ja kamppailen sen kanssa päivittäin. Pelkään jatkuvasti tämän heijastuvan lapseenikin ja toivon hänelle lujempaa itseluottamusta kuin itselleni. Kuitenkin tiedän, että minun pitäisi toimia tässä hänelle esimerkkinä. Noh, olemme mitä olemme. Ja minä voin vain yrittää parhaani. Aivan kuten omatkin vanhempanikin tekivät.

Lopuksi haluan antaa sinulle ap erään sanonnan, jonka toivottavasti ymmärrät vaikka se englanniksi onkin.

"What happened in the past that was painful has a great deal to do with what we are today, but revisiting this painful past can contribute little or nothing to what we need to do now" - William Glasser
 

Yhteistyössä