Miten TYTTÖLAPSI palkitsee äitinsä?

  • Viestiketjun aloittaja Tyttärenmatkassa
  • Ensimmäinen viesti
Lyhytmuistisuus
Pojat palkitsee lyhytmuistisuudellaan. Voit äitinä möhliä ihan miten vain, laiminlyödä terveellisen ruoan lapselle ja jättää ulkoilut välistä, poikasi ei ikinä vaadi sua tilille mistään. Mutta jos kerran erehdyt sanomaan tyttärellesi jotain ikävää ihan vahingossa väsyneenä, hän muistaa sen seuraavat 20 vuotta.
 
"elli"
Mulla vaikea äitisuhde takana ja äiti hoki koko lapsuuteni, että voi kun olisin saanut kolme poikaa(meitä 3 tyttöä), niin olisin säästynyt siltä, tältä ja tolta... Se vaikutti isosti siihen että salaa toivoin ensimmäisen lapsen kohdallani poikaa. En halunnut että tahtomattani kohtelisin tytärtäni samanlailla. Sain pojan ja olin onnellinen siitä. Kaiho tyttölasta kohtaan alkoi kuitenkin vuosien myötä kasvaa ja salaa kadehdin siskoani, jolla kaksi ihanaa reipasta tyttöä. Vuosien myötä jotenkin selvitin itselleni että pelkäsin tytön saamista. Pelkäsin sitä suoraa palautetta ja hankalia välejä. Olin varma että pojat rakastavat äitiään ehdoitta, aina. Sain vuosi sitten toisen lapsen, pojan, vaikka olin raskausaikana sisimmässäni varma että tulokas oli tyttö. Nyt tiedän että lapsilukumme on täynnä ja olen onnellinen pojistani, vaikka tyttöä en saanutkaan. Siskontyttöjeni kanssa vietän aikaa ja nautin heistä. Molemmat lapset, sekä tyttö ja poika on rikkaus saada
 
belotbois
[QUOTE="elli";26097992]Kaiho tyttölasta kohtaan alkoi kuitenkin vuosien myötä kasvaa ja salaa kadehdin siskoani, jolla kaksi ihanaa reipasta tyttöä. Vuosien myötä jotenkin selvitin itselleni että pelkäsin tytön saamista. Pelkäsin sitä suoraa palautetta ja hankalia välejä. Olin varma että pojat rakastavat äitiään ehdoitta, aina. [/QUOTE]

Vaikka totuushan on, että kyllä pojatkin niitä epäkohtia löytävät, eivät vain niistä ehkä puhu ääneen. Tytöt uskaltavat sanoa. Miten siskosi muuten pärjää tyttärien kanssa vai "pelkääkö" hän heitä? :)
 
iloa näinkin
[QUOTE="elli";26097992]Mulla vaikea äitisuhde takana ja äiti hoki koko lapsuuteni, että voi kun olisin saanut kolme poikaa(meitä 3 tyttöä), niin olisin säästynyt siltä, tältä ja tolta... [/QUOTE]

Monesti sanotaan, että pojan kanssa ei joudu käymään lapsuuttaan läpi, mutta ainakin minä koin toisin. Kun esikoispoikani kaatui ekan kerran pahasti ulkona, veri nenästä valuen, otin hänet syliin ja lohdutin. Siinä hetkessä muistin kuinka mulle yleensä huudettiin turhautuneesti, jos satutin itseni. Siinä poikaani sylissä pidellessä oikein tunsin kuinka muistot nousi pintaan ja katkeruus nosti päätään. Kun sitten tyttäreni syntyi ja teloi hänkin itsensä, lohdutin jälleen. Vasta silloin tunsin kuin vapautuneeni lapsuuden kaltoinkohtelusta. Olin onnistunut, vieläpä tytön kanssa!!!
 
Tyttö palkitsee kasvamalla tasa-arvoiseksi, itsensä tuntevaksi ja hyväksyväksi naiseksi. Jos tytön ei tarvitse oman naisellisuutensa hyväksymiseksi tehdä yhtä paljon töitä kuin minun tai monen muun naisen aikaisemmin, tunnen onnistuneeni kasvatustehtävässä. Samoin onnistun jos ja kun poika hyväksyy itsensä kokematta tarvetta hallita naissukupuolta.
 
Voi vaikka mitä! :D
[QUOTE="elli";26097992]Mulla vaikea äitisuhde takana ja äiti hoki koko lapsuuteni, että voi kun olisin saanut kolme poikaa(meitä 3 tyttöä), niin olisin säästynyt siltä, tältä ja tolta... [/QUOTE]

Varmasti tyttö vaikutti pelottavalta, koska äitisi oli tehnyt siitä "pahiksen" - sen, joka syö ilon ja energian äidistään - eikö totta? Niinpä ehkä ajattelit, että poika ei tee mitään näistä ja pitää äidin "hengissä". Ymmärrän tämän, mutta ehkä itsekin tiedostat, että myös tyttö pitää äitinsä hengissä yhtä lailla. Ei tyttö mitenkään kuluta äitiään, mutta sellaisen kuvan hän itsestään saa jos äiti tuntuu heikolta eikä kestä lastaan - sukupuolesta viis. Tyttö ehkä ottaa yhteen äitinsä kanssa enemmän (ja entä sitten, se on vain lapsen tapa testata välitetäänkö) mutta kyllä äiti sen kestää (sinulla ei vain ollut sellaista äitiä joka sen olisi näyttänyt kestävänsä). Lapsi haluaa ennen kaikkea, että vanhempi kestää hänet eikä hylkää...
 
Kasvua <3
Tyttö palkitsee kasvamalla tasa-arvoiseksi, itsensä tuntevaksi ja hyväksyväksi naiseksi. Jos tytön ei tarvitse oman naisellisuutensa hyväksymiseksi tehdä yhtä paljon töitä kuin minun tai monen muun naisen aikaisemmin, tunnen onnistuneeni kasvatustehtävässä. Samoin onnistun jos ja kun poika hyväksyy itsensä kokematta tarvetta hallita naissukupuolta.
Tämä onnistuu niin, että äiti itse NAUTTII elämästään. Tekee työtä josta pitää ja nauttii asioista, joista tykkää. Se on itse asiassa hyvin hyvin hyvin yksinkertaista: nainen, joka tekee mistä hän pitää ja ajattelee myös itseään, on tytön paras roolimalli. Tavallaan jopa ironista, että naisen ei muuta tarvitse tehdä kuin olla onnellinen niin onnistuu tytön kasvattamisessa.

Mulle palkitsevinta on tytön äitinä juuri tämä että tyttäreni laittoi mut tajuamaan tämän asian. Pohdin tätä ihan älyttömästi ennen kuin sain tyttäreni sillä mulla oli ennestään myös poika ja vielä silloin sorruin vähän siihen, että tehdään poika onnelliseksi. Tavallaan tässä illuusiossa mä pompin pojan mukaan ja sain siitä elämääni tyydytystä, mutta sitten havahduin: hei, ihanko tosissani mun elämän sisältö tulee siitä, että mä keskeytän tenttikirjan lukemisen ja jätän teen juomatta, jotta palvelen lastani. Olin stressaantunut vaikka sainkin hommasta jotain tyydytystä (lue: naama oli finnejä täynnä kun uhrauduin suuritarpeiselle esikoiselle, mutta samalla olin jotenkin tosi iloinen tästä uhrautuvasta mammanpojan äidin roolista - lapseni ei kuitenkaan voinut hyvin koska pompin hänen pillinsä mukaan ja en osannut edes rajoja asettaa. Molemmat tavallaan kärsittiin tästä).

Nyt olen oikeasti onnellinen: asetan rajat itselleni, mun ei tarvi koko ajan joka inahduksesta pomppia lasten mukaan ja sanon suoraan, että nyt äiti haluaa käyttää iPadia, sitten on lasten vuoro. Vei aikaa oppia tämä (äitini malli on se toista palveleva hiljainen seinäruusu), mutta nyt olen onnellinen ja mikä parasta, myös äitini on alkanut muuttua tähän suuntaan. Kiitos tästä Sulle, mun jumalainen, ihana ja rakas tyttäreni joka laitoit mun miettimään tätä asiaa! <3 <3 Tiedän, että olen hyvä roolimalli tyttärelleni, nainen, jolla on omia touhuja, ei elä lastensa kautta ja joka rakastaa lapsiaan ehdoitta - sillä mihinpä minä heitä varsinaisesti tarvitsen kun elämäni rakentuu omista lähtökohdistani?

Että näinkin voi tytär palkita äitinsä - valtavalla henkisellä kasvulla, jota en ikinä pojan kanssa niin paljon miettinyt.

Anteeksi tulipa sepustus, mutta olen niin onnellinen tyttärestäni, enkä olisi sitä ikinä uskonut.
 
  • Tykkää
Reactions: fifiia
edellinen vielä jatkaa
pakko vielä sanoa, että mä tajusin silloin odotusaikana kun tätä ihan kävin kovalla tohinalla läpi, että tytöthän haluavat äitinsä olevan onnellisia. Siinä missä pojatkin. Mun mielestä suuri osa vaikeista äiti-tytär-suhteista johtuu siitä, että äiti on jotenkin onneton (pettynyt, alistettu, katkera) ja tytär ei itse halua kasvaa siihen samaan kohtaloon. Pojalle äidin alakulo ei ehkä tee yhtä tiukkaa, koska pojasta ei ikinä tule naista eikä äitiä. Eli tyttäriä pännii suunnattomasti, jos äiti on ikuinen valittaja, laiminlyöty, negatiivinen... Tästä syntyy sitten helposti sellainen kehä, että ainakin ennen vanhaan tää alistettu nainen sai kunniaa ja huomiota ja merkityksen elämäänsä varsinkin sen poikalapsen kasvatustyön kautta. Siksi poikia suosittiin - varsinkin, jos isä toivoi poikia. Äidillä ei ollut omaa uraa, ei omia harrastuksia, ei omaa pääomaa vaan tunsi itsensä tärkeäksi vain tekemällä miehensä ja kyläyhteisön onnelliseksi - synnyttämällä poikia. As simple as that.

Resepti on tosi yksinkertainen :)
 
Lapsuudessa sukupuolilla ei hirveesti eroa ole, enemmän ne on luonne-eroja kuin sukupuolesta johtuvia. Sitten murrosiässä ehkä enemmän sukupuoli korostuu.

Mutta tyttölapsi voi "palkita" äitinsä vielä aikuisenakin tavallaan - useimmiten tyttäret pitävät enemmän yhteyttä kotiinsa kuin pojat ja jos lapsenlapsia tulee, niin keskimäärin äidin vanhemmat tapaavat lapsia useammin. Tästä oli just jossain vauva-lehdessä juttukin...

Itsellä on hyvin läheiset välit äitiini ja siskooni ja meillä on paljon yhteisiä tyttöjen juttuja ollut aina, mm. shoppailureissuja, kaupunkilomia, teatterikäyntejä ym jotka taas ei ole isää niin paljon kiinnostaneet. Teemme paljon kaikkea yhdessä äidin kanssa vaikka olemmekin jo aikuisia. Eikä kyllä murrosiässäkään edes tullut äitiä mitenkään haastettua koko ajan, saati sitten koko lapsuutta, ihan outo ajatus... Isille me ollaan oltu niitä pikkuprinsessoja, isi ehkä antaa helpommin periksi joissain asioissa tai hemmottelee joillain jutuilla. Ja on meillä taas isän kanssa ollut urheiluharrastuksia ym.

Kun tulin äidiksi, niin oma äiti on ollut se merkittävin tuki ja apu kun olen sitä kaivannut. Ja on ollut kiva kysellä omasta lapsuudesta omalta äidiltä. Anoppi on väkisinkin vieraampi, vaikka toki hekin viettävät aikaa lapsenlapsensa kanssa ja poikansa kanssa, mutta enpä kääntyisi kuitenkaan anopin puoleen missään kysymyksissä esim. Tytär on ihana asia, jos itse on sinut oman naiseutensa ja äitisuhteensa kanssa.

Itselläni on siis tyttövauva, todellinen ilopilleri ja aktiivinen touhupeppu, jolla on omaa tahtoa ja varsin tomerat otteet. Jokainen lapsi on oma persoonansa, niin tyttö kuin poikakin.
 
Laajemminkin
Tytär on ihana asia, jos itse on sinut oman naiseutensa ja äitisuhteensa kanssa.
Hyvin sanottu. Minulla on sama kokemus, mutta mutkan kautta. En ollut sinut sukupuoleni kanssa, mutta kun tytär syntyi, pakotin itseni käymään asiat läpi ja kävin terapiassa asiasta. Paljastui, että huono naiskuva oli vaikuttanut haitallisesti KAIKKEEN elämässäni, ja tytär oli se, joka laittoi mut miettimään ja muuttamaan tätä kuviota.

Esimerkiksi nykyisin pystyn katsomaan mielelläni elokuvia, joissa on joku voimakastahtoinen nainen ilman että ahdistaa. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta koska multa puuttui leijonaemo itseltä, työpaikan voimakas naispomo tai telkkarin voimakas naishahmo tuntui aina jotenkin stressaavan mua. Niin moneen asiaan se tytär voi vaikuttaa ja avata silmät käymään läpi omia kokemuksiaan. Ei ollenkaan huono juttu!
 
Oma 5 veeni esim. eilen tiskasi, tyhjensi ensin toki kuivauskaapin ja lusikkalaatikon. Sitten auttoi ruuanlaitossa ja pesi ikkunat koko asuntomme yläkerrasta sekä etu- ja takaovesta. Toi mulle teetä sohvalle ja lämmitti saunan. Näin alkajaisiksi.
 
poikalaisittain
Oma 5 veeni esim. eilen tiskasi, tyhjensi ensin toki kuivauskaapin ja lusikkalaatikon. Sitten auttoi ruuanlaitossa ja pesi ikkunat koko asuntomme yläkerrasta sekä etu- ja takaovesta. Toi mulle teetä sohvalle ja lämmitti saunan. Näin alkajaisiksi.
Ja mitä tekisi poika? Paukutti tiskiharjallamme kitaraa, tyhjensi astiakaapin sisällön keittiön matolle, jätti likaiset astiat pöytään, lusikka löytyi roskakorista, piirsi televisioon liitukynällä, täytti lavuaarin vedellä ja läträsi siellä pikkuautojaan, toi kyllä purukumin äidille kun pyydettiin, mutta pisti sen viime hetkellä itse suuhunsa. Tämä siis meidän vajaa 4-vuotiaalta. Teillä on kyllä ahkera kodin hengetär (jos tuo kirjoittamasi on totta) - mutta eihän näitä voi eikä pidä verrata - yhtä paljon iloa molemmista!
 
"vieras"
Alkuperäinen kirjoittaja edellinen vielä jatkaa;26098439:
pakko vielä sanoa, että mä tajusin silloin odotusaikana kun tätä ihan kävin kovalla tohinalla läpi, että tytöthän haluavat äitinsä olevan onnellisia. Siinä missä pojatkin. Mun mielestä suuri osa vaikeista äiti-tytär-suhteista johtuu siitä, että äiti on jotenkin onneton (pettynyt, alistettu, katkera) ja tytär ei itse halua kasvaa siihen samaan kohtaloon. Pojalle äidin alakulo ei ehkä tee yhtä tiukkaa, koska pojasta ei ikinä tule naista eikä äitiä. Eli tyttäriä pännii suunnattomasti, jos äiti on ikuinen valittaja, laiminlyöty, negatiivinen... Tästä syntyy sitten helposti sellainen kehä, että ainakin ennen vanhaan tää alistettu nainen sai kunniaa ja huomiota ja merkityksen elämäänsä varsinkin sen poikalapsen kasvatustyön kautta. Siksi poikia suosittiin - varsinkin, jos isä toivoi poikia. Äidillä ei ollut omaa uraa, ei omia harrastuksia, ei omaa pääomaa vaan tunsi itsensä tärkeäksi vain tekemällä miehensä ja kyläyhteisön onnelliseksi - synnyttämällä poikia. As simple as that.

Resepti on tosi yksinkertainen :)
Erittäin fiksuja ajatuksia sinulla.
 
Ja mitä tekisi poika? Paukutti tiskiharjallamme kitaraa, tyhjensi astiakaapin sisällön keittiön matolle, jätti likaiset astiat pöytään, lusikka löytyi roskakorista, piirsi televisioon liitukynällä, täytti lavuaarin vedellä ja läträsi siellä pikkuautojaan, toi kyllä purukumin äidille kun pyydettiin, mutta pisti sen viime hetkellä itse suuhunsa. Tämä siis meidän vajaa 4-vuotiaalta. Teillä on kyllä ahkera kodin hengetär (jos tuo kirjoittamasi on totta) - mutta eihän näitä voi eikä pidä verrata - yhtä paljon iloa molemmista!
Meillä herra 8 vee luuhasi kavereiden kanssa pihassa ja sitten kiukutteli kun komensin syömään ja ennen sitä viemään roskat. "Miksi AIIIIIINA minä!" oli kommenttinsa... Sitten tapeltiin läksyjen teosta, siskon kiusaamisesta ja jälkiruokaa olisi pitänyt saada vaikka mikään ei sujunut. Ja mun tyttö on ilmetty äitinsä, ei osaa olla hetkeä paikallaan ja hoksaa aina heti jos on jotain siivouksellista tekemistä. Poika ei tee vaikka käskisi! Poika sen sijaan on älykäs keskustelukumppani ja varustettu hillittömällä huumorintajulla sekä ulkonäöllä, että ehkä se iskee sitten isonakin itselleen kodinhengettäen muilla avuilla ni ei tarvii itse tehdä :D
 
isovanhempana viimeistään
Musta jo jotain kertoo se, että meillä kummatkin mummit on olleet haltioituneita kaikista lapsenlapsistaan, vaikka ovat äiteinä tietyllä tapaa suosineet poikia. Se kertoo musta ennen kaikkea siitä, että kun side löystyy, nähdään lapsi lapsena, eikä siihen padota omia traumoja. Joten - tytöistä on iloa - jos et usko nyt niin viimeistään mummona huomaat sen ja sitten harmittaa!
 
"vieras"
Mä saan iloa siitä, että tyttäret on tavallaan mun jatkumo. Saan ikäänkuin elää lapsuuttani uudestaan heidän kanssa. He leikkivät samantyylisiä leikkejä kun itse leikin lapsena. Tykkään myös pukea tyttöjä kauniisiin vaatteisiin.

Ja jos sulla pojat on ritareita, niin kyllä meillä 5-vuotias tyttö jaksaa kehua minua, keskinkertaisen näköistä äitiään, maailman kauneimmaksi ja ihanimmaksi.

Mulla kyllä kaksi tytärtä on kuin yö ja päivä keskenään. Esikoinen on itsenäinen tyttö ja kuopus 2,5-vuotias on varsinainen sylikissa.
 
"vieras"
Lisäisin vielä, että uskon että tyttäreni saadessa lapsia tulen olemaan iso osa heidän elämäänsä ja tukena tyttärelleni. Pojan tuleva vaimo sen sijaan luultavasti tukeutuu vastaavassa tilanteessa omaan äitiinsä, joten epäilen että tyttärien äidit saavat nauttia mummoudesta eniten.
 
"vieras"
Pojat palkitsee lyhytmuistisuudellaan. Voit äitinä möhliä ihan miten vain, laiminlyödä terveellisen ruoan lapselle ja jättää ulkoilut välistä, poikasi ei ikinä vaadi sua tilille mistään. Mutta jos kerran erehdyt sanomaan tyttärellesi jotain ikävää ihan vahingossa väsyneenä, hän muistaa sen seuraavat 20 vuotta.
Ehkä yleistettynä näin, mutta mä ajattelen että tämä on yksilökohtaista. Mun miehen äiti on tosi herttainen nainen, joka on paljon avuksi meille ja muille lapsilleen. Mutta mun mies on sanonut, ettei hirveästi arvosta äitiään. Muistaakseni pitää äitiään jotenkin heikkona tai vässykkänä ja siksi ei arvosta. Ehkä nämä johtuu hänen nuoruuden kokemuksista, koska hänen äitinsä antoi hänelle aika paljon vapauksia silloin.

Isänsä taas ei auta meitä koskaan, eikä paljon pidä yhteyttä. Mutta tätä mies arvostaa niin paljon, ettei ns. isäpuolelleen ostanut edes lahjaa isänpäivänä, vaikka mä olen kokenut hänet oikein enkeliksi meille. Aina valmis kuskaamaan, lainaamaan autoa, korjaamaan meidän autoa, tietokonetta tai milloin mitäkin.
 
Hmm...
[QUOTE="vieras";26099436]Lisäisin vielä, että uskon että tyttäreni saadessa lapsia tulen olemaan iso osa heidän elämäänsä ja tukena tyttärelleni. Pojan tuleva vaimo sen sijaan luultavasti tukeutuu vastaavassa tilanteessa omaan äitiinsä, joten epäilen että tyttärien äidit saavat nauttia mummoudesta eniten.[/QUOTE]

Keskimäärin kyllä. Mutta kenenkään perhe ei ole tilastokeskiarvo, ja kaikki (iso)vanhemmat joutuvat rakentamaan uudelleen ja puhtaalta pöydältä suhteen aikuistuneisiin lapsiinsa.

Oma äitini oli kuollut, ja anoppi on nykyään minulle kuin äiti, läheisempikin kuin äitini aikoinaan.
 
bingobong
[QUOTE="vieras";26099495]Ehkä yleistettynä näin, mutta mä ajattelen että tämä on yksilökohtaista. Mun miehen äiti on tosi herttainen nainen, joka on paljon avuksi meille ja muille lapsilleen. Mutta mun mies on sanonut, ettei hirveästi arvosta äitiään. Muistaakseni pitää äitiään jotenkin heikkona tai vässykkänä ja siksi ei arvosta. Ehkä nämä johtuu hänen nuoruuden kokemuksista, koska hänen äitinsä antoi hänelle aika paljon vapauksia silloin.
[/QUOTE]

Komppaan tätä. Tiedän kaksi miestä, jotka ovat hoitaneet äitinsä kuolinvuoteelle asti, ja heitä on kovasti ihannoitukin tästä ritarillisuudesta. Kysyin heiltä (toinen on setäni, toinen serkkuni) ihan suoraan, mitä he tuumivat äidistään ja ensimmäisenä motiivina hoitaa äitiä oli SÄÄLI. Mielestäni se ei kuulosta samalta kuin äidin ehdoton palvonta, jos nyt säälin oikein ymmärrän.

Miesten ei vain ole kovin sosiaalisesti hyväksyttyä vatvoa äitinsä tekemiä virheitä. Hyvä esimerkki tästä on tätini, jolla kaksi poikaa ja 1. lapsenlapsi tulossa. Toinen pojista kysyi päivällisellä "Kuule äiti, oletkos nyt innoissasi kun saat lapsenlapsen ja koetko että pääset nyt korjaamaan kaikki vääryydet joita meille teit?" Tätini oli hämmentyneenä kysynyt, että mitkä ihmeen vääryydet, johon poika, että "enpä minä jaksa alkaa kertoa.."

Eli: aika yksilökohtaista se on, mielestäni on aika pitkälle vietyä väittää että pojat ovat ikuisia "putkiaivo-äitinsä-palvojia" ja tyttäret varsinaisia koetinkiviä. Ei mene näin.
 
Monta puolta
Keskimäärin kyllä. Mutta kenenkään perhe ei ole tilastokeskiarvo, ja kaikki (iso)vanhemmat joutuvat rakentamaan uudelleen ja puhtaalta pöydältä suhteen aikuistuneisiin lapsiinsa.

Oma äitini oli kuollut, ja anoppi on nykyään minulle kuin äiti, läheisempikin kuin äitini aikoinaan.
Tämäkin on tavallaan totta, mutta minä näen, että tyttärellä on monia kysymyksiä, jotka hän esittää mieluummin/olisi järkevämpää esittää omalle äidilleen, koska lastenhoito ainakin alussa riippuu omasta vartalosta: kuinka nopeasti maito nousi, miten synnytys sujui jne. Anopilta tästä aiheesta saatu tieto ei merkitse, koska siitä ei voi tehdä johtopäätöksiä omasta tilanteesta (lantio on eri geeniperimää ym).

Mulle eräs perheterapeutti sanoi, että raskaana nainen taantuu jossain määrin pikkutytöksi, ja tarvitsee silloin äitiä(än), mutta luulisin, että myös hyvin läheinen anoppi kelpaa samaan.

Näkökulmasi on siis toki ihan oikea sekin!
 
Keittiö
Mun mielestä se, että tyttö pyydetään auttamaan keittiötöissä ei ollenkaan tarkoita, että tyttö ois vähemmän arvokas tai vähemmän iloksi. Jos naiset tykkää laittaa ruokaa, niin eikös se sillon ole tytönkin arvostamista, että otetaan mukaan?
 
"vieras"
Keskimäärin kyllä. Mutta kenenkään perhe ei ole tilastokeskiarvo, ja kaikki (iso)vanhemmat joutuvat rakentamaan uudelleen ja puhtaalta pöydältä suhteen aikuistuneisiin lapsiinsa.

Oma äitini oli kuollut, ja anoppi on nykyään minulle kuin äiti, läheisempikin kuin äitini aikoinaan.
Mä olen se kenelle vastasit ja munkin äiti on kuollut. Ja myös mulle ex-anoppi on ollut aika läheinen. Kuitenkin minun ja hänen poikansa ero vaikuttaa väleihin, mutta toisaalta pitkä välimatkakin. Uskon omalla kohdallani kuitenkin, että mikäli saan sinne asti elää niin tyttärien lasten elämässä saan olla tiivisti mukana, ellei tytöt sitten ole pahasti vetänyt herneitä nenään lapsuutensa kokemuksista, mutta yritän kasvattaa niin että pysyttäis aina hyvissä väleissä ja läheisinä.
 

Yhteistyössä