onkoonko
[QUOTE="vieras";25335425]Mieluummin läheisistä elämän aikana huolehtiva idiootti kuin tekopyhä kusipää joka "suree" vasta kun läheinen on jo kuollut.[/QUOTE]
sinä toisten surut tiedät? Itse surin isääni jo hänen eläessään, aina lapsuudesta asti. Ja vaikka välittäisi, joskus on pakko irtautua jotta edes yksi pelastuisi. Juoppo imee jokaisen mukanaan pinnan alle, ja minulle oman perheeni suojeleminen oli tärkeämpää kuin isä, joka oli suuren osan elämästään pyhittänyt toisten vahingoittamiseen. Surin kun hän kuoli, mutta en siksi, että olisin häntä jäänyt erityisemmin kaipaamaan. Varhainen poismeno oli hänen itsensäkin kannalta armollista, ja tiedän hänen sitä myös toivoneen. Surin kaikkea sitä, mitä ei koskaan ollut, eikä hänen kuolemansa jälkeen myöskään enää voinut tulla.
Huomaan kyllä, että olet provo, mutta vastaan silti koska olen oikeastikin tavannut ihmisiä jotka ovat tuominneet minut "sairaan isäni hylkäämisestä". Kuinka paljon voi omasta rikkinäisestä itsestään vielä antaa ihmiselle, joka sinut on tuhonnut? Joka on imenyt sinua kuiviin siitä päivästä alkaen kun synnyit? Joka on lukemattomia kertoja yrittänyt tappaa sinut?
Ehkä tuhoisinta psyykelleni nuorena oli kuulla jatkuvasti sanat "kyllä he varmasti sinua rakastavat ja tekevät parhaansa". Että minun, lapsen jolle ei oltu annettu mitään elämän eväitä, olisi pitänyt ymmärtää ja tukea ja rakastaa vanhempiani, jotka olivat vuosikausia hylänneet, pahoinpidelleet ja pitäneet psykiatrinaan. Eiväthän he tarkoittaneet mitään pahaa (minusta kyllä henkilö joka jahtaa toista kirves kädessä nimenomaan tarkoittaa jotakin pahaa). Siksi pyydän, miettikää tarkoin jos joku lapsi tai nuori joskus tällaisen asian tiimoilta apuanne tarvitsee. Omaa vanhempaa kohtaan tunnettu viha on todella vaikea tunnustaa, hyväksyä ja käydä läpi. Ilman sitä ei kuitenkaan voi tulla ehjäksi ikinä.
sinä toisten surut tiedät? Itse surin isääni jo hänen eläessään, aina lapsuudesta asti. Ja vaikka välittäisi, joskus on pakko irtautua jotta edes yksi pelastuisi. Juoppo imee jokaisen mukanaan pinnan alle, ja minulle oman perheeni suojeleminen oli tärkeämpää kuin isä, joka oli suuren osan elämästään pyhittänyt toisten vahingoittamiseen. Surin kun hän kuoli, mutta en siksi, että olisin häntä jäänyt erityisemmin kaipaamaan. Varhainen poismeno oli hänen itsensäkin kannalta armollista, ja tiedän hänen sitä myös toivoneen. Surin kaikkea sitä, mitä ei koskaan ollut, eikä hänen kuolemansa jälkeen myöskään enää voinut tulla.
Huomaan kyllä, että olet provo, mutta vastaan silti koska olen oikeastikin tavannut ihmisiä jotka ovat tuominneet minut "sairaan isäni hylkäämisestä". Kuinka paljon voi omasta rikkinäisestä itsestään vielä antaa ihmiselle, joka sinut on tuhonnut? Joka on imenyt sinua kuiviin siitä päivästä alkaen kun synnyit? Joka on lukemattomia kertoja yrittänyt tappaa sinut?
Ehkä tuhoisinta psyykelleni nuorena oli kuulla jatkuvasti sanat "kyllä he varmasti sinua rakastavat ja tekevät parhaansa". Että minun, lapsen jolle ei oltu annettu mitään elämän eväitä, olisi pitänyt ymmärtää ja tukea ja rakastaa vanhempiani, jotka olivat vuosikausia hylänneet, pahoinpidelleet ja pitäneet psykiatrinaan. Eiväthän he tarkoittaneet mitään pahaa (minusta kyllä henkilö joka jahtaa toista kirves kädessä nimenomaan tarkoittaa jotakin pahaa). Siksi pyydän, miettikää tarkoin jos joku lapsi tai nuori joskus tällaisen asian tiimoilta apuanne tarvitsee. Omaa vanhempaa kohtaan tunnettu viha on todella vaikea tunnustaa, hyväksyä ja käydä läpi. Ilman sitä ei kuitenkaan voi tulla ehjäksi ikinä.