Okei, mies myönsi, että olen pelottava ja hänellä taitaa olla jonkinmoinen alemmuuskompleksi. Hän ihailee ja rakastaa mua todella paljon. Olen hänen mielestään todella älykäs. Ulkomailla osaan puhua, ihmiset pitävät musta ja minulla on korkeampi koulutus ja kaikkien vaikeuksieni jälkeenkin olen kuitenkin todella vahva ja positiivinen ihminen. Hän karehtii myös uskoani ja siitä kumpuavaa luottamusta elämän kantamiseen.
Kerrottakoon sen verran, että meillä on kehitysvammainen lapsi, jonka omaishoitaja olen. Ja muutenkin olen lähes koko avioliittomme ajan hoitanut lapsia kotona, mitä nyt siinä sivussa opiskellut ja jonkin verran töissä ollut. Vammainen lapsi on rakas ja raskas, olen sairastanut myös masennusta ja monesti mies on ollut perheemme tuki ja turva, rahantuoja ja itsetuntoni nostaja. Raskaudet on tuoneet vaivoja ja kiloja jotka vähentää iloja, mies on saanut paahtaa töitä ja minä odottanut ruuan kanssa kotona.
Nyt on kuitenkin lastenteko loppu, piuhat solmittu ja mies saattaa vitsailla olevansa "hyödytön" siinä suhteessa. Aloitin syys-lokakuulla osa-aikatyön ja vaikka teen sitä kotoa käsin, olen hypännyt kynnyksen yli ja huomannut että hei, mähän osaan ja onnistun vaikka olen ollut kuvioista sivussa pitkään. Lisäksi olen hehkunut kevyempää oloa ja sitä, miten ihanaa meillä on kun ei nuorinkaan enää valvota, isovanhemmat ottaa myös häntä hoitoon ja saamme 3v tauon jälkeen enemmän liikkumavaraa. Olen kertonut, miten mua menottaisi ja yhdessä on mentykin, tämän syksyn aikana varmaan useammin kuin tosiaan 3 vuoteen yhteensä.
Ja miehen paha olo alkoi marraskuun alussa. Ensin kokemalla mustasukkaisuutta ajoista ennen häntä. "Sä et siis ollutkaan kiltti pyhäkoulutyttö". Jouduin itsekin miettimään miten rietas olen ollut mutta totesin miehelleni vahvana etten kadu mitään, olen ollut täysin normaali teini. Ja koska minulla oli ennen häntä pitkä suhde, hän alkoi ajatella että olenkin häntä paljon kokeneempi. JOnka jälkeen avautui tästä jutusta, aloittaen pikku pususta baarissa. En loukkaantunut, enkä vielä silloinkaan kun kertoi että ei se nyt niin pieni pusu ollutkaan mutta hän sitten vetäytyi pois. Tai vetäytyi, mutta suuteli uudelleen jne. jonka jälkeen minä sain ensimmäiset raivarit ja hän pääsi kerjäämään etten häntä jättäisi, lupasin. Ja enhän jättäisi vaikka olisivat suudelleet vielä sylikkäin sohvillakin... Lupasin. Kuin testatakseen mun rakkauteni riittävyyttä. Ja viimeisin versio on se, että nainen on ehkä ollut siellä aamuun, muttei aamupalaan. Vai niin.
Ehkä tästä pitkästä sepustuksesta välittyy teille kuitenkin se, että meillä on hyvä ja syvä suhde, mutta miehellä on nyt sulateltavaa oman alemmuuden tunteensa kanssa. Ehdottivat että tulisimme psykologille huomenna yhdessä.
Onnea matkaan!
