?
:'(
Vieras
Olin kahden pienen lapsen reilusti yli kolmekymppinen yksinhuoltaja. Minulla oli toisen tutkinnon opinnot meneillään yliopistolla, meillä oli paljon peruskorjauksia vaativa koti, joiden remontteja jaksoin organisoida, oli sosiaalistakin elämää ja iloakin arjessa, vaikka menetyksiä olin kohdannut.
Netissä tapasin upean miehen,joka oli vastuuntuntoinen,kunnollinen,pitkäpinnainen,lapsirakas,ahkera - liian hyvä ollakseen totta. Itse olin rehellinen,avoin ja vilpitön kaikesta elämässäni ja traumaattisia kokemuksia minulla riittääkin. Tulkitsin häntä väärin, kun luulin avoimen olleen hänenkin. Mies oli yli 40 ja palaset loksahtelivat kohdalleen,joten etenimme vauhdilla. Reilun puolen vuoden päästä olin raskaana...
Miehen huudot ja äkkipikaisuus alkoivat muutaman kuukauden jälkeen. Koskaan en tajunnut mistä hän suuttui ja kun yritin puhua, hän nosti kytkintä. Syytin aina itseäni - olinhan tavannut maailman parhaimman miehen ja jos tämä ei onnistuisi olisi syy minussa. Raskausaika oli vaikeaa ja masennuin, kun kaiken tein väärin.
Mieheltä loppuivat työt melko pian ja kohta olivat pienet säästötkin ulosmitattu. Minä aloin maksumieheksi. Mies ei ollut töissä, mutta ei ollut apuna kotonakaan, vaan poissa huutamisista, joiden kohde olin minä ja syytä en tajunnut.
Asiat menivät aina vain huonommiksi. Apuakin yritettiin hakea,mutta koska mies sanoi olleensa aina kiltti eikä huutaneensa koskaan kenellekään aiemmin, ei hänen tarvinnut mihinkään mennä. Minä hain apua ja haen edelleen. Töitä ei miehellä ole vieläkään. Kotona ei ole enää saanut olla ulkopuolista remppa-apua,koska minähän olen jakorasia,eikä kukaan osaa mitään tehdäkään. Mies on luvannut tehdä kaikenlaista,mutta parhaimmillaankin on vain aloittanut,eikä vienyt loppuun saakka. Keskeneräisyys on vain lisääntynyt.
Lapset ja kodin olen hoitanut aivan yksin. Synnytykseen hän aikanaan ehti juuri ja juuri 1200kilometrin mökötysreissultaan,kun laitoin rahaa tililleen paluumatkaa varten. Hän oli tuolloinkin suuttunut rauhallisesta keskustelusta raha-ja työasioista.
Viimein on selvinnyt,että hänen isänsä kuvaa häntä "villiksi ja vapaaksi" ja että "kyllä hän lapsestaan kovasti tykkää". Lähipiirinsä siis hyväksyy käytöksen ja tietää miehen olevan tuollaisen. Minulle hän aina puhui muuta. Siskoltaan sain kuulla viimein,että äkkipikainenhan mies on aina ollut ja onhan se ongelma. Minulle mies on aina kertonut,ettei suuttumisten, tavaroiden hajottamisten, ovetpaukkuenpoislähtemisten jne taustalla ole mikään muu kuin minä. Aina aiemmin on hän ollut kuin viilipytty ja unelmamies,unelmakumppani.
Itsetuntoni on ihan nollassa. Rahaa on mennyt tuhansia ja tuhansia. Koti näyttää kamalalta keskeneräisine projekteineen, enkä jaksa, enkä pysty rahallisestikaan hoitamaan niitä eteenpäin. Meidän piti perustaa yhteinen perhe ja tässä ollaan. Viimeisen kerran mies lähti perusteena se, että minä vain nielen miehiä ja olen jakorasia haluten taas uuden uhrin, vaikka tosiasiassa olen totaalisen sitoutunut kotiin, missään en käy koskaan, lastenhoitoapua ei ole koskaan jne.
Apua haen,mutta välillä on tunnelin päässä silti vain mustaa.
Netissä tapasin upean miehen,joka oli vastuuntuntoinen,kunnollinen,pitkäpinnainen,lapsirakas,ahkera - liian hyvä ollakseen totta. Itse olin rehellinen,avoin ja vilpitön kaikesta elämässäni ja traumaattisia kokemuksia minulla riittääkin. Tulkitsin häntä väärin, kun luulin avoimen olleen hänenkin. Mies oli yli 40 ja palaset loksahtelivat kohdalleen,joten etenimme vauhdilla. Reilun puolen vuoden päästä olin raskaana...
Miehen huudot ja äkkipikaisuus alkoivat muutaman kuukauden jälkeen. Koskaan en tajunnut mistä hän suuttui ja kun yritin puhua, hän nosti kytkintä. Syytin aina itseäni - olinhan tavannut maailman parhaimman miehen ja jos tämä ei onnistuisi olisi syy minussa. Raskausaika oli vaikeaa ja masennuin, kun kaiken tein väärin.
Mieheltä loppuivat työt melko pian ja kohta olivat pienet säästötkin ulosmitattu. Minä aloin maksumieheksi. Mies ei ollut töissä, mutta ei ollut apuna kotonakaan, vaan poissa huutamisista, joiden kohde olin minä ja syytä en tajunnut.
Asiat menivät aina vain huonommiksi. Apuakin yritettiin hakea,mutta koska mies sanoi olleensa aina kiltti eikä huutaneensa koskaan kenellekään aiemmin, ei hänen tarvinnut mihinkään mennä. Minä hain apua ja haen edelleen. Töitä ei miehellä ole vieläkään. Kotona ei ole enää saanut olla ulkopuolista remppa-apua,koska minähän olen jakorasia,eikä kukaan osaa mitään tehdäkään. Mies on luvannut tehdä kaikenlaista,mutta parhaimmillaankin on vain aloittanut,eikä vienyt loppuun saakka. Keskeneräisyys on vain lisääntynyt.
Lapset ja kodin olen hoitanut aivan yksin. Synnytykseen hän aikanaan ehti juuri ja juuri 1200kilometrin mökötysreissultaan,kun laitoin rahaa tililleen paluumatkaa varten. Hän oli tuolloinkin suuttunut rauhallisesta keskustelusta raha-ja työasioista.
Viimein on selvinnyt,että hänen isänsä kuvaa häntä "villiksi ja vapaaksi" ja että "kyllä hän lapsestaan kovasti tykkää". Lähipiirinsä siis hyväksyy käytöksen ja tietää miehen olevan tuollaisen. Minulle hän aina puhui muuta. Siskoltaan sain kuulla viimein,että äkkipikainenhan mies on aina ollut ja onhan se ongelma. Minulle mies on aina kertonut,ettei suuttumisten, tavaroiden hajottamisten, ovetpaukkuenpoislähtemisten jne taustalla ole mikään muu kuin minä. Aina aiemmin on hän ollut kuin viilipytty ja unelmamies,unelmakumppani.
Itsetuntoni on ihan nollassa. Rahaa on mennyt tuhansia ja tuhansia. Koti näyttää kamalalta keskeneräisine projekteineen, enkä jaksa, enkä pysty rahallisestikaan hoitamaan niitä eteenpäin. Meidän piti perustaa yhteinen perhe ja tässä ollaan. Viimeisen kerran mies lähti perusteena se, että minä vain nielen miehiä ja olen jakorasia haluten taas uuden uhrin, vaikka tosiasiassa olen totaalisen sitoutunut kotiin, missään en käy koskaan, lastenhoitoapua ei ole koskaan jne.
Apua haen,mutta välillä on tunnelin päässä silti vain mustaa.
