Mikä elämästä tekee elämisen arvoista?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "jaa"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
lapsi, mies ja ystävät tekevät elämästä elämisen arvoista. kaikista tärkeimmät tietysti mies ja lapsi <3 yleensä kulkee täälläkin päivät samalla mallilla siivousta, ruuanlaittoa yms, mutta sitten tulee niitä päiviä kun pääsee tuulettumaan kavereiden kanssa ja se antaa lisäpuhtia arkeen, kuten tänään olen iltaa lähössä viettämään :)
 
Kyllä kai se on niin, että vain itse sen tekee iloitsemalla arjen asioista ja tekemällä niitä iloisia asioita. Ei siihen kavereita tarvita. Itsekin olen aikamoinen ameeba, eikä kavereitakaan ole yhtään. Jos elämä rassaa liikaa jätän kodin hunningolle ja otan omaa aikaa ja teen jotain kivaa; leivon, luen, askartelen tai katselen vaan kaunista luontoa. Olen tottunut yksinäisyyteen enkä tiedä osaanko luottaa toisiin ihmisiin enää niin paljon, että ystävystyisin oikeasti niiden kanssa. Minun onneni on perheeni ja heidän onnensa eli iloitsen siitä kun lapsi iloitsee jostain kivasta leikistä, retkestä, lomamatkasta huvipuistoon, eläintarhaan jne. Lapsen kautta pääsen itsekin taas lapseksi ja iloitsemaan vaikka puussa vilistävästä oravasta, jota yhdessä ihmettelemme. Siinä paha missä mainitaan; se orava kipittääkin juuri ikkunan edessä olevassa puussa:) Voimavarojani veisi toisten selkään puukotus, pahanpuhuminen ihan kenestä vaan ja kyttäys ja kyräily.
Joillakin on vain se tyyli Pauli Hanhiniemen sanoin "pakko saada taakka, vastamäkee ja hankaluuksia..."
 
Voi kun mullakin ois mies ja lapsia... mies kuoli eikä keretty saada lapsia.
Sulla on todella paljon!

Niin. Se on ehkä niin että kuinka kukin omassa elämäntilanteessaan asiat näkee. Omasta mielestäni elän keskellä elämän paskasinta kaatopaikkaa jossa toivon loppua hyvinkin nopeaa,kun ahdistaa tämä niin. Niitä kavereitakaan en lukuisista yrityksistä huolimatta ole saanut.
Keittiönoidan ehdotus oli tosi kiva, vaikka nyt en voikaan tegdä mitään mikä veisi paljon rahaa. Kamerat on kalliita ja minulla ei rahaa kuin arjen juokseviin asioihin..
 
[QUOTE="jaa";23224073]Niin. Se on ehkä niin että kuinka kukin omassa elämäntilanteessaan asiat näkee. Omasta mielestäni elän keskellä elämän paskasinta kaatopaikkaa jossa toivon loppua hyvinkin nopeaa,kun ahdistaa tämä niin. Niitä kavereitakaan en lukuisista yrityksistä huolimatta ole saanut.
Keittiönoidan ehdotus oli tosi kiva, vaikka nyt en voikaan tegdä mitään mikä veisi paljon rahaa. Kamerat on kalliita ja minulla ei rahaa kuin arjen juokseviin asioihin..[/QUOTE]

Kuinka olet yrittänyt saada kavereita? Mihin se mielestäsi tyssää? Asutko maalla, kaupungissa ja onko naapureita lähellä? Käytkö töissä tai oletko menossa töihin?
Vastauksistasi päätellen se suurin ongelmasi on se ettei sinulla ole kavereita! Älä muodosta siitä ongelmaa. Ei sitä tarvitse pitää pakkomielteenä ettei sinulla ole kavereita. Ei ole minullakaan. Ystävät, kaverit, tuttavat eivät ole se onnellisuuden tae vaan joskus jopa jotain sellaista mitä et ystävältä odottanutkaan; selkään puukotusta ja hyväksikäyttöä.
 
[QUOTE="vieras";23224060]Kyllä kai se on niin, että vain itse sen tekee iloitsemalla arjen asioista ja tekemällä niitä iloisia asioita. Ei siihen kavereita tarvita. Itsekin olen aikamoinen ameeba, eikä kavereitakaan ole yhtään. Jos elämä rassaa liikaa jätän kodin hunningolle ja otan omaa aikaa ja teen jotain kivaa; leivon, luen, askartelen tai katselen vaan kaunista luontoa. Olen tottunut yksinäisyyteen enkä tiedä osaanko luottaa toisiin ihmisiin enää niin paljon, että ystävystyisin oikeasti niiden kanssa. Minun onneni on perheeni ja heidän onnensa eli iloitsen siitä kun lapsi iloitsee jostain kivasta leikistä, retkestä, lomamatkasta huvipuistoon, eläintarhaan jne. Lapsen kautta pääsen itsekin taas lapseksi ja iloitsemaan vaikka puussa vilistävästä oravasta, jota yhdessä ihmettelemme. Siinä paha missä mainitaan; se orava kipittääkin juuri ikkunan edessä olevassa puussa:) Voimavarojani veisi toisten selkään puukotus, pahanpuhuminen ihan kenestä vaan ja kyttäys ja kyräily.
Joillakin on vain se tyyli Pauli Hanhiniemen sanoin "pakko saada taakka, vastamäkee ja hankaluuksia..."[/QUOTE]

Tosi ihana asenne sinulla.. olen yrittänyt kerätä iloa niistä pienistä asioista siinä kumminkaan onnistumatta. En tiedä miksi se on minulle niin vaikeaa. Haluan jotain mikä tekisi minut taas onnelliseksi ja iloiseksi ja mikä auttaisi jaksamaan arjen harmaat paskat.
En vain osaa kai enää kun olen niin tottunut tähän mustaan.
 
[QUOTE="vieras";23224146]Kuinka olet yrittänyt saada kavereita? Mihin se mielestäsi tyssää? Asutko maalla, kaupungissa ja onko naapureita lähellä? Käytkö töissä tai oletko menossa töihin?
Vastauksistasi päätellen se suurin ongelmasi on se ettei sinulla ole kavereita! Älä muodosta siitä ongelmaa. Ei sitä tarvitse pitää pakkomielteenä ettei sinulla ole kavereita. Ei ole minullakaan. Ystävät, kaverit, tuttavat eivät ole se onnellisuuden tae vaan joskus jopa jotain sellaista mitä et ystävältä odottanutkaan; selkään puukotusta ja hyväksikäyttöä.[/QUOTE]

Aiemmin kirjoitinkin asiasta..eli olen käynytkerhoissa+puistoissa, mutta aina se päätyy siihen ettei minua hyväksytä joukkoon. Juttelen ja muut aina katsovat nenänvarttaan pitkin kääntäen selkänsä ja jatkaen omia asioitaan. Eivät anna kerhossa edes lastensa leikkiä minun vanhemman lapseni kanssa. Tosi kurja olo tuli tuommoisesta, varsinkin kun olen entinen koulukiusattu.. Nykyään sitten vain käyn puistossa yksin enkä edes yritä ottaa kontaktia toisiin.
 
[QUOTE="jaa";23224159]Tosi ihana asenne sinulla.. olen yrittänyt kerätä iloa niistä pienistä asioista siinä kumminkaan onnistumatta. En tiedä miksi se on minulle niin vaikeaa. Haluan jotain mikä tekisi minut taas onnelliseksi ja iloiseksi ja mikä auttaisi jaksamaan arjen harmaat paskat.
En vain osaa kai enää kun olen niin tottunut tähän mustaan.[/QUOTE]

Mieti mikä tekisi sinut onnelliseksi ja toteuta niitä. Ei niihin välttämättä tarvita rahaa senttiäkään. Ja yleisesti ei kannata murehtia liikaa murheita vaan unohtaa ne. Mitä enemmän murehtii niin sen enemmän siihen murheensuohon uppoaa. Googlaas aiheesta nimeltä NLP ja tässä eräs linkki Suomen NLP-yhdistys - NLP ja onnellisuus
Tuosta aiheesta on kirjojakin vaikka kuinka paljon ja joskus tutustuin aiheeseen mm. koulutuksessa ja noilla harjoitteilla sain tosiaan "muutettua mieltäni" monesta asiasta.
 
[QUOTE="jaa";23224192]Aiemmin kirjoitinkin asiasta..eli olen käynytkerhoissa+puistoissa, mutta aina se päätyy siihen ettei minua hyväksytä joukkoon. Juttelen ja muut aina katsovat nenänvarttaan pitkin kääntäen selkänsä ja jatkaen omia asioitaan. Eivät anna kerhossa edes lastensa leikkiä minun vanhemman lapseni kanssa. Tosi kurja olo tuli tuommoisesta, varsinkin kun olen entinen koulukiusattu.. Nykyään sitten vain käyn puistossa yksin enkä edes yritä ottaa kontaktia toisiin.[/QUOTE]

Aikamoisella alueella asut jos noin on. Kenties etelä-suomea? Vastaavanlaiseen kuppikuntailuun olen törmännyt juuri täällä suunnalla. Ylemmäs päin mentäessä ihmiset muuttuu ja mieskin on sanonut, että olisi aivan eri asua ihan muualla kuin täällä.
 
Minulle iloa tuo perheeni ja sisarukseni. Ystäviä on vähän, mutta niitäkin on ihana nähdä (pari kertaa vuodessa eli aika harvoin). Kotona olemisesta nautin ja niinhän se on että pitkälti tämä on vaan tätä arjen pyörittämista: siivoamista, ruuan laittoa ja lapsen hoitoa.

Mulla ei lukemisen lisäksi ole juurikaan harrastuksia. Lukemisesta saan paljon,uppoudun aina täysillä melkein mihin tahansa kirjaan. Se on hyvä pakokeino siitä normaalista arjesta.

Lapsi tuottaa iloa joka päivä. Kun se keksii uutta tai ihan vain on niin ihana :heart: Itse tykkään keksiä lapselle uusia juttuja, nautin siitä järjestelemisestä ja siitä kun toinen yllättyy vaikka uudesta leikistä. En malta odottaa että lapsi olisi niin iso että ymmärtäisi aarrekartan ja aarteen etsinnän päälle :D Miehellekin yritän keksiä jotain pieniä ylläreitä, ei siis oikeasti mitään kovin kummoista, mutta jotain mistä tiedän hänen ilostuvan. Saan siis paljon itse siitä että saan tuoda jotain iloa toisille =)
 
[QUOTE="vieras";23224324]Aikamoisella alueella asut jos noin on. Kenties etelä-suomea? Vastaavanlaiseen kuppikuntailuun olen törmännyt juuri täällä suunnalla. Ylemmäs päin mentäessä ihmiset muuttuu ja mieskin on sanonut, että olisi aivan eri asua ihan muualla kuin täällä.[/QUOTE]

Länsi-Suomessa... itsekin olen huomannut ihmisten erilaisuuden ylempänä. Olenkin aikalailla menettänyt uskoni että kehenkään voisin täällä enääedes tutustua... :(
 
Meillä on ollut vastoinkäymisiä vaikka minkälaisia ja nyt alkaa elämä pikkuhiljaa olla uomissaan :) Elämä on elämisen arvoista kun sen oivaltaa. Minulle juuri nuo vastoinkäymiset ovat tehneet sen, että osaan arvostaa nyt ihan tavallista elämää: kotona olemista,omaa perhettä ja arkea heidän kanssaan,pieniä ilonaiheita (hyvä ruoka,musiikki,ystävien kanssa kahvittelu jne).
 
[QUOTE="äiti";23224789]Meillä on ollut vastoinkäymisiä vaikka minkälaisia ja nyt alkaa elämä pikkuhiljaa olla uomissaan :) Elämä on elämisen arvoista kun sen oivaltaa. Minulle juuri nuo vastoinkäymiset ovat tehneet sen, että osaan arvostaa nyt ihan tavallista elämää: kotona olemista,omaa perhettä ja arkea heidän kanssaan,pieniä ilonaiheita (hyvä ruoka,musiikki,ystävien kanssa kahvittelu jne).[/QUOTE]

Minulla on elämä nyt ja luultavasti myös tulevaisuudessa tätä samaa puurtamista, niin en osaa oikein tätä niin arvostaa enää. On vain tietty määrä pakollisia asioita jotka suorita lähes aikataulutettuina että ne tulee myös tehtyä eikä unohdu... En näe tässä juuri nyt mitään hyvää. Elämää kai pitäisi arvostaa ja olla siitä kiitollinen? Minä en ole yhtään.
 
[QUOTE="jaa";23222624]On vain lapset ja mies. Ei mitään kerrottavaa kenelläkään, koska elämässäni ei tapahdu lasten lisäksi mitään.QUOTE]

Inhottaa lukea tälläisiä kommentteja... ihmisellä jolla on jo niin paljon ei edes ymmärrä mitä hänellä on!! Katso peiliin ja hoidata masennukseksi pois. Normaalilla ihmisellä on sen verran kiitollisuutta että jos on mies ja lapset niin tajuaa että siinä on jo aika paljon mitä elämässä voi olla!
 
[QUOTE="jaa";23222624]On vain lapset ja mies. Ei mitään kerrottavaa kenelläkään, koska elämässäni ei tapahdu lasten lisäksi mitään.QUOTE]

Inhottaa lukea tälläisiä kommentteja... ihmisellä jolla on jo niin paljon ei edes ymmärrä mitä hänellä on!! Katso peiliin ja hoidata masennukseksi pois. Normaalilla ihmisellä on sen verran kiitollisuutta että jos on mies ja lapset niin tajuaa että siinä on jo aika paljon mitä elämässä voi olla!

Tajuatko sinä, että kun vuodesta toiseen katsot omia seiniäsi ei siinä paljon iloa irtoa?? Kun ei elämässä ole niitä aikuiskontakteja miestä lukuunottamatta ja sekin kovin vähäistä? Kun elämä vain pyörii lasten paskavaippojen ympärillä? Minulla ei todellakaan ole masennus, vaan ahdistaa tämä oman elämän pienuus kun kaikki aika menee muiden hyysäämiseen ja oma kahvipaussikin päivän aikana on lähestulkoon aikataulutettu.
 
[QUOTE="jaa";23225009]Minulla on elämä nyt ja luultavasti myös tulevaisuudessa tätä samaa puurtamista, niin en osaa oikein tätä niin arvostaa enää. On vain tietty määrä pakollisia asioita jotka suorita lähes aikataulutettuina että ne tulee myös tehtyä eikä unohdu... En näe tässä juuri nyt mitään hyvää. Elämää kai pitäisi arvostaa ja olla siitä kiitollinen? Minä en ole yhtään.[/QUOTE]

Ehkä sinun kaltaiset ihmiset tarvitsivat jonkinlaista herätystä... toivotaan vaan että herätykset eivät tule liian rajulla tavalla. Olet kiittämätön ja saisit hävetä sitä! Elämä ei ole aina sitä ruusunpunaista ihanuutta vaan myös sitä raskasta arkea. Mutta silloinkin pitää muistaa se että kunhan ne perusasiat ovat kunnossa, kaikesta selviää. Ja muista aina se että joiltain puuttuu kokonaan ne perusasiat elämästä eli mies, lapset ja terveys. Niin koita vähän suhteuttaa omaa elämääsi sitten siihen tilanteeseen...
 
Tajuatko sinä, että kun vuodesta toiseen katsot omia seiniäsi ei siinä paljon iloa irtoa?? Kun ei elämässä ole niitä aikuiskontakteja miestä lukuunottamatta ja sekin kovin vähäistä? Kun elämä vain pyörii lasten paskavaippojen ympärillä? Minulla ei todellakaan ole masennus, vaan ahdistaa tämä oman elämän pienuus kun kaikki aika menee muiden hyysäämiseen ja oma kahvipaussikin päivän aikana on lähestulkoon aikataulutettu.

Mun mielestä tuo kuulostaa aika pitkälle jonkinlaiselta masennukselta. Jos et olisi masentunut, hoitaisit nuo aikuiskontaktit kuntoon ja tekisit jotain noille elämäsi ongelmakohdille etkä vaan rypisi itsesäälissä ja voivottelisi marttyyrina että lapset ja mies pilaa mun elämän! Pistä mies lapsenvahdiksi ja lähde ulos sieltä neljän seinän sisältä! Jos ei itse elämäänsä yritä muuttaa niin aika turhaa on valittaakaan koska ei sitä kukaan sun puolesta muuta! Ja sorry sanoa mutta et varmaan ole tuohon tilanteeseen tiedostamatta ajautunut? Kai jos lapsenhankinta vaiheessa miehesi kanssa kävitte läpi että pienen lasten äitinä oma vapaa-aika on kortilla? Ettei tullut mitään shokkia ennakko-odotusten ja todellisuuden välillä...
 
Teidän iloksi voin kertoakin, että minulla ei ole sitä terveyttä. Olen ollut ilman aikuiskontakteja viimeiset 3 vuotta, sillä edes työelämässä en niitä saanut. Olen toki onnellinen lapsistani, mutta miettikääpä itsenne tilanteeseen jossa hoidatte omien asioidenne lisäksi vain muiden asioita. Kun päivät täyttyy tosiaan vain lapsista ja niistä kodin juoksevista asioista. Siinä mustuu mieli positiivisimmaltakin.. minä olen ollut hyvinkin positiivinen. Nyt on kaikki ilo hukassa.

Kukaan ei milloinkaan ole kelvollinen toisen onnellisuutta ja elämäntilannetta arvostelemaan!Jokainen kokee asiat erilailla.
 
mä ainakin tavallaan ihan ymmärrän ap:tä.
EI oo todellakaan aina helppoo arvostaa niitä omia pieniä ympyröitään, vaikka kuinka toiset sanois että "oih, sulla on niin paljon!" Ja sekun tuppaa aina olemaan ihmisluonne, että olisin kyllä onnellinen JOS vaan...jotain muuta kuin jo on.
Mä halusin toisen lapsen (välissä kaksi km ja kohtukuolema) ja muuttaa maalle. No, sain lopulta toisen ja muutettiin hevosper*****. En ole täällä tutustunut kehenkään ja kerhoissa on pelkkää kuppikuntaa, jotka todellakin katsoo nenänvarttaan pitkin vaikka olen mielestäni täysin normaali, en liika tunkeileva enkä hissukkakaan...?! Missä lie mättää?
EMpä paljoo sitten jaksa enään yrittää. Vanhat kaverit on jääneet. Ja vaikka jossain FB:ssä kavereja (?) on nimellisesti satoja niin ei silti ketään oikeita ystäviä.
Olen suorastaan kade miehelleni kun hän pääsee (?) päivittäin muihinkin kuin kotiympyröihin ja osaa sitten arvostaa taas erilailla lasten kanssa olemista. Mä RAKASTAN mun lapsia, mutta kieltämättä tää elo on osaltani aika harmaata tällä hetkellä. Tosin tiedostan myös että olen alakuloisuuteen taipuva ja ainakin lievästi masentunut tällä hetkellä.
Tsemppiä "jaa"! EMpä muuta osaa sanoo
 
[QUOTE="jaa";23225093]Teidän iloksi voin kertoakin, että minulla ei ole sitä terveyttä. Olen ollut ilman aikuiskontakteja viimeiset 3 vuotta, sillä edes työelämässä en niitä saanut. Olen toki onnellinen lapsistani, mutta miettikääpä itsenne tilanteeseen jossa hoidatte omien asioidenne lisäksi vain muiden asioita. Kun päivät täyttyy tosiaan vain lapsista ja niistä kodin juoksevista asioista. Siinä mustuu mieli positiivisimmaltakin.. minä olen ollut hyvinkin positiivinen. Nyt on kaikki ilo hukassa.

Kukaan ei milloinkaan ole kelvollinen toisen onnellisuutta ja elämäntilannetta arvostelemaan!Jokainen kokee asiat erilailla.[/QUOTE]

Ei kannata tulla tänne palstalle kyselemään vinkkejä elämäntilanteeseensa jos ei ole tarpeeksi kypsä kuuntelemaan niitä kriittisiäkin kommenteja...

Ja tilanne jossa omien asioiden lisäksi hoidetaan vain muiden asiosta ja päivät täyttää lapset ja kodinhoito on varmaan aika monen ruuhkavuosia elävän naisen kohtalo että siinä mielessä et saa kyllä marttyyrina pisteitä yksin himaan. Edelleen kyselen sitä että miksi miehesi ei voi auttaa, antaa sinulle esim. tunti omaa aikaa? Hoitaako hän kotia? Jos ei niin miksi ei? Onko sulla muuta perhettä lähellä? Mahdollisuus palkata esim. lapsenhoitoa opiskelevia pariksi tunniksi hoitamaan. Kaikkia mahdollisuuksia löytyy kunhan niitä vaan on tarpeeksi halukas löytämään. Ei vaan saa jäädä siihen tulee makaamaan vaan nousta ylös ja tehdä jotain parantaakseen tilannetta!
 
mä ainakin tavallaan ihan ymmärrän ap:tä.
EI oo todellakaan aina helppoo arvostaa niitä omia pieniä ympyröitään, vaikka kuinka toiset sanois että "oih, sulla on niin paljon!" Ja sekun tuppaa aina olemaan ihmisluonne, että olisin kyllä onnellinen JOS vaan...jotain muuta kuin jo on.
Mä halusin toisen lapsen (välissä kaksi km ja kohtukuolema) ja muuttaa maalle. No, sain lopulta toisen ja muutettiin hevosper*****. En ole täällä tutustunut kehenkään ja kerhoissa on pelkkää kuppikuntaa, jotka todellakin katsoo nenänvarttaan pitkin vaikka olen mielestäni täysin normaali, en liika tunkeileva enkä hissukkakaan...?! Missä lie mättää?
EMpä paljoo sitten jaksa enään yrittää. Vanhat kaverit on jääneet. Ja vaikka jossain FB:ssä kavereja (?) on nimellisesti satoja niin ei silti ketään oikeita ystäviä.
Olen suorastaan kade miehelleni kun hän pääsee (?) päivittäin muihinkin kuin kotiympyröihin ja osaa sitten arvostaa taas erilailla lasten kanssa olemista. Mä RAKASTAN mun lapsia, mutta kieltämättä tää elo on osaltani aika harmaata tällä hetkellä. Tosin tiedostan myös että olen alakuloisuuteen taipuva ja ainakin lievästi masentunut tällä hetkellä.
Tsemppiä "jaa"! EMpä muuta osaa sanoo

Juurikin näin. Masennusta ei ole, mutta kyllä mieli mustana kun ei mitään kivaa ole. Todellakin vain velvollisuduet täyttää päivät. Joillekin vaipanvaihto on harrastus, mutta minulle valitettavasti ei. Todella rakastan lapsiani yli kaiken, mutta elämästä puuttuu.
Kerroin jo aiemmin, että olen yrittänyt löytää niitä kontakteja mutta kun minua ei vain kelpuuteta joukkoon ja aina olen jäänyt yksin lasteni kanssa.
 
mä ainakin tavallaan ihan ymmärrän ap:tä.
EI oo todellakaan aina helppoo arvostaa niitä omia pieniä ympyröitään, vaikka kuinka toiset sanois että "oih, sulla on niin paljon!" Ja sekun tuppaa aina olemaan ihmisluonne, että olisin kyllä onnellinen JOS vaan...jotain muuta kuin jo on.
Mä halusin toisen lapsen (välissä kaksi km ja kohtukuolema) ja muuttaa maalle. No, sain lopulta toisen ja muutettiin hevosper*****. En ole täällä tutustunut kehenkään ja kerhoissa on pelkkää kuppikuntaa, jotka todellakin katsoo nenänvarttaan pitkin vaikka olen mielestäni täysin normaali, en liika tunkeileva enkä hissukkakaan...?! Missä lie mättää?
EMpä paljoo sitten jaksa enään yrittää. Vanhat kaverit on jääneet. Ja vaikka jossain FB:ssä kavereja (?) on nimellisesti satoja niin ei silti ketään oikeita ystäviä.
Olen suorastaan kade miehelleni kun hän pääsee (?) päivittäin muihinkin kuin kotiympyröihin ja osaa sitten arvostaa taas erilailla lasten kanssa olemista. Mä RAKASTAN mun lapsia, mutta kieltämättä tää elo on osaltani aika harmaata tällä hetkellä. Tosin tiedostan myös että olen alakuloisuuteen taipuva ja ainakin lievästi masentunut tällä hetkellä.
Tsemppiä "jaa"! EMpä muuta osaa sanoo

Ehkä tässä tilanteessa olisi oikea joskin rohkea ratkaisu muuttaa pois sieltä hevonperseestä? Todeta että se ei ollutkaan se asia mikä sopi juuri teille ja parantaa sillä elämänlaatua. Mun mielestä ihmiset liian usein vaan jää huonoon tilanteeseen kun parempaakin olisi tarjolla. Tietenkin vaivallista se muutos joskus on mutta useimmiten kannattavaa loppupeleissä...
 

Yhteistyössä