Mietitäänkö, muistellaankos millaista oli olla kotona ekoja viikkoja uuden vauvan kanssa?

[PinkLily]

Mä muistan sen ajan aina niin mukavana ja ihanana Yöllä vauva herää ja pääsee taas vauvan kanssa vaan istuskelemaan ja seuraamaan kun toinen syö ja on niin tyytyväinen.
Esikoisesta muistan aina sen kun Serranon perhe tuli aamuisin ja mä ja lapsen kummitäti JOKA aamu katteltiin niitä ja höpsöteltiin vauvan kanssa :heart: Oli vielä kesä ja kärpäsiä. Tytön kummitäti tuli meille aina jo kahdeksan aikaan jotta pääsi olemaan lapsen kanssa mahd paljon Pitkät lenkit ja hyvä seura= Ihan parasta :heart:
Sama toisesta lapsesta vaikka olinkin aina "yksin". Siis lasten kanssa. Yö heräämiset oli tietty pikkusen vaikeampia mutta silti ihania

Mitäs muistoja teillä on...

 

[Aamuäree]

Sumuisia.

Yöt tuijottelin teeveetä keinutuolissa keinutellessa ja syöttäessä.
Rauhallista aikaa, sellaisen epätodellisen tunteen muistan, että hyvänen aika, se on nyt tässä ja pallomaha kadoksissa.

 

["vieras"]

mä muistan vaan onneni! Että olin niin onnellinen että oikeastaan KAIKKI muu on mennyt ohi. Muistan vaan miten leijuin ja olin yhtä hymyä, hehkuin kuin kuumilla hiilillä Etten oikeastaan saanut edes sanaa suustani hymyltäni...

 

[ihanaapelkkääihanaa]

Ihanaa aikaa oli. Tyttö nukkui hyvin alusta saakka ja zombi-oloa oli vain erittäin silloin tällöin. Ihanan kiireetöntä puuhastelua. Aurinkoinen kevättalvi, ihanaa ulkoilua keväthankien keskellä. Vauvan tuoksusta nauttimista. Aivan ihanaa!

 

["kohta kahden äiti"]

voih. Kateellisena aina luen noita ihania vauva-ajan muistoja. Meillä meni kaikki niin toisin ja suru tulee puseroon vieläkin. Tämän toisen kohdalla toivon kaiken menevän erilailla ja että pääsisin nauttimaan.

 

[Hullu, jolle lapsia suotu]

Ekan kohdalla: ensimmäiset päivät makasin sängyssä koomassa vauvan kanssa, kun olin oksennustaudissa. Sitten siitä kun selvittiin alkoi harhaluulot lyödä sisään. Itkin ikkunan ääressä, kun olin varma, että maailmanloppu on tulossa. Ja minä raukka menin tällaiseen maailmaan lapsen synnyttämään. Parempi olisi olla kuollut. Sitten loppui maito ja siinä vaiheessa sain apua sukulaisilta, jotka hoitivat lasta minun lypsäessä maitoa, juodessa ykkösolutta ja itkiessä. En silloin tunnistanut tai ymmärtänyt mikä minun tuli, mutta nyt tajuan kyllä, että kyse oli jostain synnytyksen jälkeisesti psykoosista. Onneksi se meni ohi kohtalaisen helposti.

Toisen kanssa sitten masennus seurasi, mutta ei sentään psykoosia. Olin väsynyt ja kotona esiintyi henkistä väkivaltaa. Koko tuo aika on hieman sumuista. En muista siitä oikeasti paljoa mitään. Muuta kuin, että synnytys oli kauhea ja sekin verotti. Yritin kerätä rakkautta sitä lasta kohtaan enemmän, että voisin suojella sitä kaikelta, viaton kun on. Pelkäsin, että raskausaikana tuntemani viha (ja siitä syntynyt syyllisyys) sikiötä kohtaan olisi yhä paikalla.

Kolmannen kanssa makasin sohvalla todella kipeänä. Sektio vei veronsa. Lapsi nukkui vieressä, söi ja tuhisi tyytyväisenä. Se oli ihanaa aikaa, vaikka fyysisesti tekikin kipeää. Sai levätä rauhassa, nukkua rauhassa ja parantua rauhassa.

 

[nöppäri]

Jotenkin aina ollut niin seesteisiä ne ihan ensimmäiset viikot.

Kuopuksen kanssa muistan, kun yhtenä tavallisena arkiaamuna vauva heräsi joskus viiden kieppeillä, ja minuahan jostain syystä ei sitten enää väsyttänytkään.
Pistin vauvan sitteriin ja otin takkahuoneeseen viereeni ja aloin sytytellä takkaa, siinä sitten istuskelin takkahuoneen lattialla ja lisäilin puita.

Mies heräsi töihin kuuden jälkeen ja ihan ihmeissään kysyi, että mitä sä teet? Onko jotain ongelmia (minä siis todellakin olen illanvirkku-aamuntorkku).
Iloisesti vaan totesin, että ei mitään probleemaa, ajattelin vaan sun puolesta sytyttää tän takan.
Mies vähän ihmeissään katsoi pitkään ja meni suihkuun.

 

[aikansa kutakin]

totaalisessa sumussa ja shokissa. Ehkä vauvan ollessa kolme kk alkoi elo olla normaali. Mutta koskaan sellaista onnenhormoonihuuruista touhua se ei todellakaan ollut Vauvalla todettiin vaikea sairaus synnytyksen jälkeisenä yönä.

 

[guerilla]

Ihan mukavaa oli. Meillä oli homma jotenkin tosi kivasti tasapainossa, kun en imettänyt, joten mieskin pystyi osallistumaan ruokintaan. Hän oli myös kotona suurimman osan ajasta, kun oli opiskeluvapaalla ja teki etätöitä. Missään vaiheessa ei käýnyt raskaaksi, kun aina oli toinenkin heräämässä ja hoitamassa

Mut en mä sitä aikaa sinänsä kaipaa, nyt on kiva, kun poika on jo 2v ja elämä on taas normalisoitunut, lapsi hoidossa ja me töissä. Kivaa oli, mutta enpä haluaisi kokea enää uudestaan.

 

[Maira]

Enpä juuri muista ekoja kuukausia, oikestaan vasta viimeset pari kk on ollu sellasia jotka on jääny mieleen paremmin..Jotenkin sitä oli niin sumussa ja vissii vähän shokissakin tapahtuneesta muutoksesta et ei juuri muistoja jääny..

 

[:(]

No muistellaas vaan. Oli avuton olo. Vauva oli itkuinen. Väsytti mutta en saanut nukuttua. Maitoa ei tullut tarpeeksi ja koin itseni epäonnistuneeksi. Puklua joka paikassa. Vauvaa sain hetkuttaa ja hytkyttää, vispata ja veivata päiväkaudet. Vauva nukahti huutaen, heräsi huutaen, tuntui etten itse saanut hetken rauhaa. Olin niin loppu, etten osannut nauttia niistäkään hetkistä, kun vauva oli tyytyväinen, koska tiesin, että pian se huuto taas alkaa, viimeistään syönnin jälkeen. Päivisin laskin minuutteja siihen, kun mies tulee töistä kotiin ja saan lykätä vauvan hänen syliinsä. Öisinkin laskeskelin minuutteja ja odotin, että kyllä se kohta taas herää ja pärähtää parkuun. PinkLilyn kanssa yhteistä taisi olla vain se, että minäkin katselin telkusta Serranon perhettä.

 

["plop"]

Taustaksi: Esikoinen oli tuolloin 2v. Kaksoset syntyivät ennenaikojaan ja viettivät 3kk keskolassa. Tuona aikana olimme jo uuvahtaneet arjen pyörittämiseen keskolan ja kodin välillä.
Kun kaksoset kotiutuivat se oli toki ihana asia. Pikkuihmeet olivat vihdoin kotona. Mutta...
B-vauva ei koskaan oppinut imemään rinnasta, hälle oli pakko antaa rintamaito pullosta. A-vauva taas oli pieni ja tarvitsi pitkään rikasteen äidinmaitoon, joten oli pakko syöttää pullosta. Ekoista viikoista muistan rintapumpun, lasten pullottamisen, jauheiden sekoittamisen, pullojen ja rintapumpun osien pesun ja keittämisen. Ja sen järjettömän väsymyksen ja huonon omantunnon kun ei ollut aikaa esikoiselle. Hommaa helpotti onneksi se, että esikoinen laitettiin kaksosten synnyttyä hoitoon ja hän jatkoi puolipäiväisenä vauvojen kotiutumisen jälkeen. Vauvoilla meni päivrytmit sekaisin. Toinen söi pääasiassa yöllä ja nukkui päivät, toinen toisin päin. Olin väsynyt, väsynyt ja ärtynyt jokaiselle joka viitsi huomauttaa väsymyksestäni tarjoamatta apua.

Esikoisen ensimmäisistä viikoista muistan kivun. Olin saanut III-asteen repeämän ja tuolloin ei vielä teidetty miten pahat vauriot tulisi jäämään. Söin kipulääkkeitä ja olin lääketokkurassa, en voinut kivun takia olla pystyssä joten vietin aikaa sängyssä. Pidätyskyky oli lähes olematon...

Positiivisena asiana muistan mieheni, joka on hoitanut kodin ja vauvat ja antanut minun levätä aina kun vain se on ollut mahdollista. Onneksi on isyysloma...

 

["omena"]

Minusta ne ekat viikot on ollu aika raskaita, vaikka kaikki onkin mennyt hyvin. Sairaalasta halusin kotiin mahd. pian, kun en saanut nukuttua siellä yhtään, mutta eipä se helpottanut heti kotonakaan, joten sumussa elin. Ekan synnyttyä olin aika epävarma kaikesta ja se stressasi. Sain myös ekan jälkeen näköhäiriötä, kun toisesta silmästä napsahti jotain kovasta ponnistamisesta ja katsoin ihan kieroon muutamia päiviä. Tämä ilmeni muutama päivä synnytyksen jälkeen ja oli tosi kamalaa odottaa neuron päivystyksessä, että pääsisin tutkimuksiin. Huoli vauvasta oli suuri, onneksi mies hoiti tilanteen mallikkaasti.

En myöskään oikein osannut sanoa kylään haluajille, ettei nyt vielä jaksais vieraita. Tokan jälkeen olin vähän jämäkämpi siinä suhteessa. Vasta n. kuukauden päästä alkoi olo tasaantua ja tuli varmuus vauva-arjen sujuvuudesta. Rakkaus vastasyntyneeseen on kyllä syttynyt heti synnytyssalissa ja se onnentunne on mieletön, kun saa ekaa kertaa oman pienen nyytin syliin!

 

[...]

No alkuviikot oli ihan järkyttäviä ja meinas mennä vaihtoon parisuhde ja kaikki muukin. Mikään ei sujunut. Väsymys oli ihan järkyttävää. Ihmiset tuputti ristiriitaisia neuvoja ja kaikki olis halunnut tulla katsoon vauvaa heti ekalla viikolla. Nyt on ihanaa aikaa kun vauva on 5kk.

 

[Madicken04]

Esikoisesta nuo ensimmäiset viikot tuntuivat ennen kaikkea lämpimiltä, turvallisilta ja onnellisilta. Lapsella todettiin syntymän jälkeen downin syndrooma, joka toi oman huolensa sekä useampia lääkärikäyntejä heti alkuun. Myöskään imetys ei heti lähtenyt käyntiin vaan käytännössä sain kokoajan pumpata maitoa ja sitä sitten syötettiin pullosta.

Mutta tuon akiken keskellä tuli tosissaan se lämmin ja rauhallinen olo, sekä suuri helpotus siitä että saatiin pitää tuo lapsi (vähän huonommalla tuurillla hän olisikin kerennyt kuolla kohtuun). Ystävät ja sukulaiset olivat aivan ihania, meillä kävi aika paljon vieraita tuolloin ja työpaikaltakin muistivat lämpimästi. =) Ne olivat kyllä elämäni parhaita hetkiä. :heart: Kaunis keväinen sää maaliskuun loppupuolella tarjosi mukavia kävelyretkiä tuoreille vanhemmille.

Kakkosen kohdalla esikoinen oli vasta reilun vuoden ikäinen joten kaikki sujui jotenkin luonnollisena jatkumona siitä mihin oli tottunut. Sen muistan aina että oli todella kuuma kesä ja se tuntui vähän rankalta. Sektion jälkeinen nostelukielto oli myös vähän hankala selittää isoveljelle. Muuten ihanaa aikaa tuokin, oma vointi oli loistava ja vauva terve ja vahva, imetys sujui heti kun maito nousi jne.

Kolmonen syntyikin pidemmällä ikäerolla isompiin ja kaikki oli taas uutta ja jännittävää. Nyt vauvalla on vasta 10 viikkoa ikää eli aika tuoreessa musitissa nämä. Olen vaan ollut niin uskomattoman onnellinen! Kaikki on mennyt vauvan kanssa niin helposti ja luonnollisesti, juuri niin kuin pitääkin. Täysimetyksellä ollaan menty, mutta siinä viikon iässä otti aika koville ja teki kipeää. :x Onneksi helpotti nopeasti. Vauvan tuoksu on jotain aivan ihanaa...

Juu, rakastan todella näitä vauva-aikoja!

 

[illuusia]

Esikoisen kanssa oltiin ensimmäiset 9 pvää sairaalassa, mutta kun kotiin päästiin niin kaikki sujui kivasti, olin oppinut imettämään, vauva söi ja nukkui. Muistan ensimmäisen illan kotona kun miehen kanssa käytiin koko ajan kurkkimassa vauvaa, että tuo on tosiaan meidän pieni poika.:heart:
Ja olin niin ylpeä kun ekan kerran mentiin vaunuilemaan, oli kaunis kesäpäivä ja kaikki niin hyvin kuin olla voi.
Siitä kuuden vuoden kuluttua meillä saatiin kokea nuo jutut uudelleen, tytön ensimmäiset viikot meni uutta ihmettä ihmetellessä, maitoa pumpatessa, sohvalla loikoillen. Veljelle iski pienoinen mustasukkaisuus mutta kaikki meni kuitenkin paremmin kuin osattiin odottaa.
Vauva-aika on musta ollut se ihanin aika, univelkoineen kaikkineen. Huoh..:heart:

 

["MOIKKA"]

Ihanaa aikaa oli. Päästiin kotiin jouluaaton aattona ja voi sitä lahjamerta mikä meitä odotti... oli kukkaa ja pakettia ja korttia. Istuin vaan sohvalla ja ihmettelin ja imetin. Mies puuhaili jouluruokia ja -torttuja. Vieraita tuli vasta joulun jälkeen ja olin niiiiin onnesta soikeana kun ihmiset tuli ihastelemaan esikoista.... =)

 

[...]

Mä oisin niin toivonut, että olisin ennen vauvan syntymää kuullut myös näitä "huonoja" esimerkkejä. Kaiken sujumattomuuden päälle tuli nyt vielä syyllisyys ja paska äiti -fiilis, kun en tuntenutkaan tuota onnea ja auvoa mitä tässäkin ketjussa on. Siis siinä ei ole mitään pahaa, ihanaa että on ollut tuollaisia vauva-aikoja teillä. Mutta olisipa vaan ollut kiva tietää, että se voi olla ihan muutakin. Olis voinut masentua hieman vähemmän.

 

["kolmen äiti"]

Muistan ku koirast lähti sikana karvaa ja ällöttävä auringonvalo näytti huoneistosta kaiken pölyn,ja kuin kuuma asunnossa oli,,siihen lisäks maitoa ruutaavat rinnat ja pukluiset (mielestäni myös pölyiset ) harsot.
Hämärästi mieleen on myös jäänyt et vauva oli hirvittävän rakas,ja tuntui tärkeältä syöttää omaa pientä.Varmaankin,ehkä.
Rinnassa oli yht aikaa painava ja kevyt olo.
Jostain syystä mieleen on myös jäänyt se,kuin hyvilt miehen tekemät voikkarit maistui,,teki mulle niit valmiiks öisii imetyshetkii varten.

..Parempi ku en muistele enempää,tulee ihan paha mieli...

 

[Madicken04]

Mä oisin niin toivonut, että olisin ennen vauvan syntymää kuullut myös näitä "huonoja" esimerkkejä. Kaiken sujumattomuuden päälle tuli nyt vielä syyllisyys ja paska äiti -fiilis, kun en tuntenutkaan tuota onnea ja auvoa mitä tässäkin ketjussa on. Siis siinä ei ole mitään pahaa, ihanaa että on ollut tuollaisia vauva-aikoja teillä. Mutta olisipa vaan ollut kiva tietää, että se voi olla ihan muutakin. Olis voinut masentua hieman vähemmän.

Minusta taa stuntui että olin etukäteen kuullut niin paljon kaikkea negatiivista väsymyksestä, valvotuista öistä, vauvan huutamisesta, imetysongelmista jne että loppupelissä olen joka kerta yllättynyt siitä miten helposti tuo alku on lähtenyt käyntiin. Enemmänkin se väsymys alkoi painaa kakkosen ollessa muutaman kuukauden ikäinen.

 

[zxc]

Kun tulimme kotiin sairaalasta ja syönnin jälkeen vauva viettiin makuuhuoneeseen nukkumaan, valtava itkunpuuska iski. Oli ilmeisesti sellainen jännityksen purkautuminen. Jouduin myös hakemaan vauvan korisänkyineen keittiiöön, sillä en pystynyt olemaan eri huoneessa kuin hän.

Koska lapsi oli syntyessään alle 3 kiloinen, heräteltiin häntä 3 tunnin välein. Se oli aika rankkaa. Mutta kun 3 kiloa oli täynnä, alettiin hakemaan normaalia rytmiä. Aamuisin oli ihanaa syöttää vauva noin klo 6 ja mennä takaisin nukkumaan. Herättiin kymmenen maissa. Pitkät unet antoivat äidillekin virkeyttä ja pirteyttä. Sitten aikanaan puolen vuoden jälkeen alkoivatkin yöheräämiset, jotka kestivät 2,5 vuotta.

Mutta vauva-aika oli ihanaa, sillä tunsin ymmärtäväni vauvaa. Neljän ensimmäisen kuukauden aikana hän ei kunnolla edes itkenyt. Tiedän, että omalla "osaamisellani" ei ollut osaa eikä arpaa vauvan helppouteen, mutta tunsin onnistuvani.

 

[Natka]

kuumeista, itkuista ja ihanaa... Väsynyttä ja tissin ja vaippojen parissa pyörimistä

 

["hmm"]

Esikoisesta: onnen, ihmetyksen, pienen epävarmuuden että osaahan hoitaa sitä pienhtö olentoa. Päällimmäisenä onnen. Sen kun käytiin kurkkimassa pikkuruista poikaa hänen nukkuessaan

Toisesta: suuren onnen, kauniit kesäpäivät ja toisaalta itkuisen vauvan kanniskelun, loputtoman huudon. Silti onni oli päällimmäinen tunne.

Kolmannesta:Huumaavan onnen, oman varmuuden, pienemmän isoveljen surulliseniloiset silmät. Muistan kuinka ikävöin vauvaa, kun unipätkät olivat pitkiä. Suurimpana muistan rakkauden, jota tunsin lapsia kohtaan, ilon. Neuvolassa täti aina sanoi että aurinko alkaa paistamaan, kun me tulemme sinne, niin onnellinen mimä olin ja olen.