Lyle oli 16 kuukautta vanha, kun hän sai vesirokon (samaan aikaan kuin muutkin perheen pienimmät). Virus mutatoitui ja meni keuhkoihin ja teki hapenoton mahdottomaksi. Kun hengityskonekaan ei enää kyennyt saamaan happea sisään, tuli aika hyvästellä.Mummeliisa: miten tuohon ensimmäiseen tapahtumaan jouduttiin? Ihan kamalaa .
otan osaa.Lyle oli 16 kuukautta vanha, kun hän sai vesirokon (samaan aikaan kuin muutkin perheen pienimmät). Virus mutatoitui ja meni keuhkoihin ja teki hapenoton mahdottomaksi. Kun hengityskonekaan ei enää kyennyt saamaan happea sisään, tuli aika hyvästellä.
Siinä se.Pitkä tarina muutamalla sanalla.
9 kuukautta lehdessä taisi olla kertomus erilaisista synnytyksistä, jos oikein muistan.Mummeliisa, oliko susta ja sun perheestä juttu 9 kuukautta lehdessä viitisen vuotta sitten? Kun tota sun blogimerkintää lueskelin, tuli mieleen...
Luin, ja itken kuin vesiputous. Olen sanaton, en osaa sanoa mitään muuta kuin paljon voimia sinulle ja lapsillesi. :hug: Omat ongelmat tuntuvat tämän luettuani varsin vähäpätöisiltä.Asioita on kovin vaikea laittaa rankkuusjärjestykseen.
Jos ihan pakko olisi rankin nimetä niin se olisi sitten ehkä lapsenlapsen nostaminen äitinsä syliin kuolemaan. Siitä en voi sanoa koskaan toipuneeni millään tasolla vaan haava on yhä avoin.
Mutta muitakin kovia paikkoja toki ollut ja jokaista kantaa sydämessään koko tarinansa ajan. Sellaisia ovat ainakin läheisimmän lapsuusystävän kuoleminen vatsasyöpään kun olimme 12, oman pojan kuolema, puolison kuolema, sairastettu vaikea syöpä.
Toisella tavalla rankkaa oli läpikäyty konkurssi 1990-luvun alussa.
Noiden valitseminen rankimmiksi on tämän hetken valinta. Toisina aikoina, ennen ja tulevaisuudessa, järjestys olisi ollut, tai ehkä tulee olemaan, toinen.
Tuohon puolison kuolemaan liittyen minulla on blogissani autoterapiaksi joskus kauan, kauan sitten kirjoitettu vuodatus.
Sen voi halutessaan lukea osoitteesta: Arkistojen kätköistä ja sydämen sopukoista .
Mutta varoitan jo ennalta että se ole literaalisilta ansioiltaan kovin kummoinen vaan tihkuu ylenpalttista melodramaattisuutta ja äärimmäistä subjektiivisuutta.
Ei ihmisten suruja ja ongelmia voi verrata keskenään. Jokaisella oma tarinansa, omat ilonsa ja oma tuskansa.Luin, ja itken kuin vesiputous. Olen sanaton, en osaa sanoa mitään muuta kuin paljon voimia sinulle ja lapsillesi. :hug: Omat ongelmat tuntuvat tämän luettuani varsin vähäpätöisiltä.
Ei se kokemus mihinkään katoa vaikka lapsia viimein saakin.Miten lapsettomuus voi olla rankkaa jollekin jolla on lapsia?