Mikä on ollut rankinta mitä olet elämässäsi kokenut?

isäpuolen hyväksikäyttö koko ala-aste ajan, loppui kun se kuoli kolarissa

 

Miten lapsettomuus voi olla rankkaa jollekin jolla on lapsia?

No itse kärsin ennen lapsen saantia kaikkiaan 16 vuotta lapsettomuudesta, ja lisäksi ennenaikaisista vaihdevuosista muistuttamassa tuosta hedelmättömyydestä.

Nuo valtavat kystat jotka veivät hedelmällisyyteni, (koska niitä ei voinut poistaa ilman että munasarjakudos piti myös poistaa) ilmestyivät vaivihkaa, ja vielä juuri ennen leikkausta lääkäri vannoi että hormonitoimintani ei tule loppumaan, saa tehtyä säästävän leikkauksen. Muttei saanutkaan, ja se tuli täytenä yllärinä minulle, joka olin silloisen mieheni kanssa silloin jo muutaman vuoden yrittänyt lasta.

Minkä ihmeen takia lapsettomuus ei voisi olla elämän rankin kokemus, vaikka myöhemmin olisi lapsia saanutkin, tekeekö lapsensaanti siitä surusta ja tuskasta jälkikäteen jotenkin vähäpätöisemmän?

 

Oma mielenterveyden järkkyminen, paniikkikohtaukset, ahdistuneisuus ja pakkoajatukset. Itsetuhoiset ajatukset. Nykyään suhtaudun "MT-tapauksiin" aivan erilailla, niin voi käydä kenelle vaan eikä sellainen ihminen ole mitenkään muita heikompi tai huonompi. Minulla oli onnea kun sain hyvää hoitoa ja olen paljon paremmassa kunnossa.

 

voi miten rankkoja juttuja ihmisille onkaan sattunut...

ittellä tais olla identtisten tyttöjen(kuolleitten) synnyttäminen rv 25,tytön vakava synnynnäinen sairaus,joka johti kuolemaan.nämä vakavimmat asiat...

 

Sanotaan, että "sama on aina surujen summa."
Siihen en usko. Eri ihmisillä on erilaiset elämäntarinat ja osalla niihin sisältyy enemmän traagisia elementtejä kuin toisilla.

Toisaalta tästäkin ketjusta jäi olo, ettei suruja todellakaan voi tai edes saa yrittää vertailla. Olemme kaikki eri elämäntilanteissa eri tavoin alttiita ja joko vahvoilla tai heikoilla ja silloin joku voi "selvitä" sellaisesta, mikä toisen murskaisi ja vice versa.
Mutta miksi pitäisikään vertailla tai arvottaa? Moisen sijaan voimme tukea toisiamme ja kulkea rinnalla hetken?

Arvostan kovin kaikkia, jotka ovat uskaltaneet haavoittuvuutensa ketjussa paljastaa.
Ja toivotan voimia kaikille rankoista kokemuksista selviytymiseen.

 

eiks tolla ollu keskenmeno isommilla viikoilla?
silti se ei ole sama kuin jo syntyneen lapsen menetys

Voi kiesus, mikä kommentti. Se ei todellakaan ole sama kuin jo syntyneen lapsen menetys, sillä jo syntyneestä lapsesta vanhemmilla on muistoja toisin kuin kohtukuoleman kokeneilla vanhemmilla. Se ei ole sama asia, sillä elossa syntyneen lapsen vanhemmat saavat elävänä syliinsä, pitää elävänä sylissä, nähdä lapsen elävät silmät, toisin kuin kohtukuoleman kokeneet vanhemmat, jotka saavat syliinsä kuolleen lapsen ja kuolleen lapsen silmät. Se ei ole sama asia, sillä vanhemman lapsen kuollessa, vanhempien ei tarvitse miettiä, millainen lapsi olisi ollut, jos olisi elänyt? Millainen luonne hänellä olisi ja miltä hän näyttäisi.

Ei todellakaan ole sama asia, kun lapsi kuolee kohtuun tai kohdun ulkopuolelle, mutta surun ja rakkauden määrään sillä ei ole vaikutusta.

Voisihan myös ajatella niin, että sitä helpompi menettää lapsi, mitä enemmän hänestä on ehtinyt kertyä muistoja, miksi ihmeessä surra lasta, jonka kanssa on saanut elää vuosia ja mieli on muistoja tulvillaan.

 

masennus ja sen seurauksena vuosia kestänyt itsetuhoinen käyttäytyminen. Siitä kaikesta aikaa nyt lähes 10 vuotta

 

Sanotaan, että "sama on aina surujen summa."
Siihen en usko. Eri ihmisillä on erilaiset elämäntarinat ja osalla niihin sisältyy enemmän traagisia elementtejä kuin toisilla.

Toisaalta tästäkin ketjusta jäi olo, ettei suruja todellakaan voi tai edes saa yrittää vertailla. Olemme kaikki eri elämäntilanteissa eri tavoin alttiita ja joko vahvoilla tai heikoilla ja silloin joku voi "selvitä" sellaisesta, mikä toisen murskaisi ja vice versa.
Mutta miksi pitäisikään vertailla tai arvottaa? Moisen sijaan voimme tukea toisiamme ja kulkea rinnalla hetken?

Arvostan kovin kaikkia, jotka ovat uskaltaneet haavoittuvuutensa ketjussa paljastaa.
Ja toivotan voimia kaikille rankoista kokemuksista selviytymiseen.

Olet uskomattoman vahva nainen.
Luin puolisostasi blogista ja kylmät väreet on vieläkin. Sanaton fiilis.. Osantottoni vielä kerran.

 

Olet uskomattoman vahva nainen.
Luin puolisostasi blogista ja kylmät väreet on vieläkin. Sanaton fiilis.. Osantottoni vielä kerran.

Kiitos ostanotosta.
Siitä vahvuudesta en osaa sanoa juuta enkä jaata. Vaihtelee minun jaksuuni niinkuin kai kaikilla muillakin. Hyviä aikoja seuraa aina huonot ja vice versa.

 

Luin ketjun eka kertaa, alusta loppuun ja kokonaan. Kovia kohtaloita, raskaita lukeakin. Silmiä pyyhin muutaman kerran.

Jotain voisi itsellänikin olla tähän laittaa mutta en laita. En halua.

Jäin miettimään tuota "vahvaa ihmistä". Mikä on "vahva ihminen"? Mitkä olisivat vaihtoehdot? Onko sellainen "vahva ihminen" joka raahautuu vaikeuksien läpi elossa koska muuta ei voi? Itsemurhan tehnyt on sitten vastaavasti heikko? Mielenterveytensä menettänyt - mihin hän sijoittuu?

Mielenterveysongelmat ovat mielestäni aina vain "terve reaktio sairaaseen menneisyyteen", jos siis menneisyys on ollut "sairas".

Ajattelen usein että ei ole vahvoja ihmisiä, on vain niitä jotka elävänä menivät läpi. Tai sitten nämä juuri ovat vahvoja koska ovat vielä elossa. Minä pidän itsemurhaa heikkoutena, kyllä.

Parhaan ystävättäreni (hyvin menestynyt nainen ulkoisesti) tähänastinen elämä on kuin kauhugalleria, siellä on lähes kaikki ainekset mitä näissä postauksissa täällä. Yhdessä elämässä. Keskenmenoja, syöpä, kuolemaa, läheisen itsemurha, murha, väkivaltaa, alkoholismia (ex-mies ja isänsä), avioero, vammainen lapsi... on ollut ajoittain raskasta seurata hänen ystävänään näitä tapahtumia ja kaikkea en ole edes nähnyt. Ovat tapahtuneet ennen kuin tunsimme toisemme, suurin osa kyllä ystävyytemme aikana. Saati että olisi itse elänyt tuon kaiken!

Onko ystäväni vahva nainen? Mielestäni on, kivikova ja vahva. Mutta mitä muita mahdollisuuksia olisi ollut kuin elää kaikki tuo, vaikka olisi ollut heikkokin?

Ja tiedän, että ystävättäreni ei suutu, vaikka nimettömänä näin hänen asioistaan puhuinkin. Hän on itsekin julkistanut tarinaansa, vähän samoin kuin Mummeliisa.

 

Tähän on aika vaikea vastata, koska ensimmäiset 33 vuotta mun elämä oli pelkkää paskaa, pitkittynyttä masennusta, yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä yms. Kuitenkin se oli mun normaali. Tokui mä olin katkera, vativa, kriittinen ja syytin muita oman elämän paskasta, mutta silti mä en oikein nähny kokonaisuutta. Sit se perkeleen juoppo mies otti ja raitistu ja mä vielä olin menny raahaamaan sen sellaiseen hoitoon, joss läheisetkin "pakkohoidetaan" Joten rankimmaksi kokemukseksi koituikin puolison raitistuminen ja sitä seuraava vuosi, kun tapahtui paluu todellisuuteen ja koko elämän alusta loppuun meni uusiksi.

 

nostan

 

Mulla on hyvin asiat (koputan puuta).. Kurjaa kun teillä on niin paljon ikäviä asioita
Mulla pahin oli kun mies jätti, olin 21v, lapsi puoli vuotta ja olin pari kuukautta ennen muuttanut outoon kaupunkiin 550km päähän kotoa --> miehen luo

Olen sairastunut myös epilepsiaan mutta sen myötä elämä on kyllä parantunut, olen alkanut näkemään aioita eritavalla

 

nostan

 

Monia rankkoja asioita olen elämässäni kokenut, mutta rankimpana pidän lapseni sairautta ja kaikkia siihen liittyviä asioita.Mikään ei ole kamalampaa kuin seurata vierestä tehohoidossa olevan lapsen heikentyvää tilaa ja putoavia happiarvoja :'(
Onneksi tuo on takana,ainakin toistaiseksi.

 

Mistähän sitä alottaisi..
Rankimpia on ollut esim; Että jouduin isäpuoleni pahoinpitelemäksi (usein), Meillä ei myöskään saanut syödä jos erehtyi menemään kaapille saattoi saada juustohöylästä päähän jne.. Isäpuoli ja mutsi täysiä alkkiksia.Näin ollen näitä asioita on paljon,mitä nämä kaksi henkilöä on elämääni tuonut.
Myös se otti koville se kun "ystäväni" vei mieheni.
Tavallaan myös nykyisen mieheni työtapaturma on ollut/on rankkaa,kuitenkin tämä asia vaikuttaa elämäämme joka päivä,varmaankin elämän loppuun saakka.

Aina olen kuitenkin selvitynyt ja jatkanut elämää katse tulevaisuudessa. En ole masentunut.