Mä päätin jo, etten jatka tätä keskustelua. Mutta Horuksen silmälle ja Jokuselle. Moni ns. aina uskossa ollut ihminen ikään kuin kasvaa uskoon. Jossain vaiheessa se tulee omaksi uskoksi ja selkeää uskoontulopäiväänsä tai hetkeä ei välttämättä osaa sanoa. Kaikilla ei ole kyse katuojan kautta uskoon tulemisesta. Ns. hyvistä lähtökohdista ja että elämässä menee hyvin, voi tulla uskoon. Se, että se uskoontulo näkyy enemmän juurikin noilla ihmisillä, joiden elämä muuttuu radikaalisti juoposta tai narkista pastoriksi tai muuten vaan uskovaisiksi näkyy ja kuuluu kaikkialle.
Tässä kaikessa on kyse siitä, että uskoo Kaikkivaltiaaseen Jumalaan, Hänen poikaansa Jeesukseen ja Pyhään Henkeen. Uskoon tuleva ihminen voi parantua, Jumala parantaa ketä tahtoo, mutta voi olla myös niin, että ihminen tarvitsee lisäksi terapiaa, lääkkeitä ja muita apukeinoja elämässä selviämiseen.
Mutta se, että ihmiset joilla menee hyvin, eivät useinkaan koe tarvitsevansa Jumalaa, uskoa. He eivät aina itseasiassa ajattele koko asiaa lainkaan. Mutta, kun elämässä menee huonosti, ihminen luonnollisesti kaipaa muutosta elämäänsä kohti parempaa.
Mä olen hullu, Jumalan hullu. Mua ei se hävetä, olen aidosti se mitä olen. Kyllä se jonkinlaista hulluutta on lähteä uskon tielle pelkän uskon varassa. Mutta minusta se on hulluutta jättää se mahdollisuus kokematta. Kuten aiemminkin jo kirjoitin, pelkäisin jättää uskoni, koska se mitä mä en näe, on uskoa ja ojentautumista Jumalaa kohti. Mulle Hän on tie, totuus ja elämä!
Ja älkää ny pelätkö, mä en käännytä. Tää on vaan niin mua ja mitä mä ajattelen.
