!
Meillä on kolme lasta joista nuorin nyt 3kk. Kaikkien lasten kanssa vauva-aika on ollut todella rankka. Lapset ovat olleet pitkään huonoja nukkumaan ja varsinkin ne kuuluisat ensimmäiset 3kuukautta ovat olleet todellinen koettelemus. Myös parisuhde on aina ollut kovalla koetuksella. Vauvan ensimmäisen vuoden jälkeen tilanne jotenkin tasoittuu, mutta siihen asti tuntuu monesti siltä, että mitä ihmettä minä teen tuon miehen kanssa?
Luulen, että tämä johtuu ihan hormooneista ja väsymyksestä. Myös miehen tapa käsitellä väsymystä on huono (eikä omassanikaan ole kehumista). Tiuskimme toisillemme, varsinkin mies osaa sanoa todella ilkeitä asioita suuttuessaan ja monesti olen itku kurkussa ja henkisesti valmis kävelemään koko suhteesta... Seksielämä on olematonta ja mies valittaa siitäkin. Olen sanonut, ettei seksi ole ensimmäisenä mielessäni jos olen juuri kuullut kuinka inhottava ihminen olen, mutta eipä sillä tunnu olevan vaikutusta. Sen sijaan tuntuu välillä että mies oikein imartelemalla imartelee ihan vain saadakseen sitä seksiä ja jatkaa sitten kärttyilyään samaan normaaliin tahtiin.... Jotenkin kuvittelin, että tämän kolmannen kohdalla olisimme "kasvaneet" tämän yli, mutta nähtävästi kyse ei ole siitä...
Rakastamme toisiamme ja olemme olleet yhdessä kymmenisen vuotta. Silti mietin välillä onko tässä mitään järkeä? Tämä jäänee viimeiseksi lapseksemme kaikesta huolimatta, joten voin kai odottaa siihen asti että tämä pieni on vuoden ja tilanne taas tasoittuu... Juuri nyt tuo tuntuu ihan hirveän pitkältä ajalta! Varsinkin kun olemme puhuneet tästä tuhannet kerrat ja aina palanneet samaan! Kuuluuko tämän olla näin rankkaa? Vauvan kanssa alkaa arki jo helpottaa mutta miestä voisin kumauttaa paistinpannulla...
En yhtään ihmettele että monet parit eroavat jo vauvavuoden aikana!
Luulen, että tämä johtuu ihan hormooneista ja väsymyksestä. Myös miehen tapa käsitellä väsymystä on huono (eikä omassanikaan ole kehumista). Tiuskimme toisillemme, varsinkin mies osaa sanoa todella ilkeitä asioita suuttuessaan ja monesti olen itku kurkussa ja henkisesti valmis kävelemään koko suhteesta... Seksielämä on olematonta ja mies valittaa siitäkin. Olen sanonut, ettei seksi ole ensimmäisenä mielessäni jos olen juuri kuullut kuinka inhottava ihminen olen, mutta eipä sillä tunnu olevan vaikutusta. Sen sijaan tuntuu välillä että mies oikein imartelemalla imartelee ihan vain saadakseen sitä seksiä ja jatkaa sitten kärttyilyään samaan normaaliin tahtiin.... Jotenkin kuvittelin, että tämän kolmannen kohdalla olisimme "kasvaneet" tämän yli, mutta nähtävästi kyse ei ole siitä...
Rakastamme toisiamme ja olemme olleet yhdessä kymmenisen vuotta. Silti mietin välillä onko tässä mitään järkeä? Tämä jäänee viimeiseksi lapseksemme kaikesta huolimatta, joten voin kai odottaa siihen asti että tämä pieni on vuoden ja tilanne taas tasoittuu... Juuri nyt tuo tuntuu ihan hirveän pitkältä ajalta! Varsinkin kun olemme puhuneet tästä tuhannet kerrat ja aina palanneet samaan! Kuuluuko tämän olla näin rankkaa? Vauvan kanssa alkaa arki jo helpottaa mutta miestä voisin kumauttaa paistinpannulla...
En yhtään ihmettele että monet parit eroavat jo vauvavuoden aikana!