Omasta miehestä lastensuojeluilmoitus?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja avun tarpeessa
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
toi ap:n kirjotus oli kun mun kirjottama,tapahtuman alut vaan sijoittuu n.10-15 vuotta taaksepäin..Yhdessä elellään miehen ja 4 lapsen kanssa yhä edelleen,mies on ehkä raivonnut pahimmat raivoamisensa,mutta ei oo helppo tapaus edelleenkään..Jos mä nyt tekisin jotain toisin,niin hakisin apua itelleni ja lapsilleni..oon maksanu kovan hinnan siitä ainaisesta jätesäkistä olosta.Oon käyny läpi useamman masennus jakson yms. ja edelleenkään mies ei osaa yhdistää omaa käytöstään mun oireiluihin.Nimenomaan toi henkinen väkivalta on musertanu mut ajoittain,jotenkin sieltä mitättömyyden suosta ollaan aina noustu,mutta kerta kerralta se on ollu vaikeampaa.Kyllä se ainainen kahdentulen välissä ole jättää jälkensä,ikinä ei tiiä mistä toinen vetää pultit,aina on oltava varpaillaan,tuntosarvet koholla.Mies kun raivoaa(yleensä jostain aivan vähäpätöisestä jutusta)yrität ite vapisevan sielus kanssa olla teennäisesti rauhallinen,näyttää lapsille et ei tässä oo mitää hätää,jutella niille rauhallisesti,lapset pelkää isäänsä,itkee kauhusta kankeana..voikun mun sisin on ollut usein sirpaleina lasten tähden..Ja silti mulla ei ole ollu voimia hakea apua.Mä oon liikaa sääliny miestäni,joka on sitte vähän vihanpurkausten laannuuttua ilmottanu olevansa hullu joka joutai kuolla ja uhannu ite päättää päivänsä..MITEN VOI RAKKAUS OLLA NOIN SOKEA??Välillä tää elämä on ollu niin täyttä paskaa et mä oon oikee toivonu et toi mies olis lähteny oma-aloitteisesti pois meijän luota,niinku on sadasti sanonu,mutta ei se vaan oo lähteny,enkä minäkään..
 
ei ls-ilmoitus ole oikea vaihtoehto, vaan miehen psyykkisen terveyden kartoitus. Kuullostaa nimittäin ihan samalta kuin exäni käytös, hänellä oli ADHD ja sai just tuollaisia kilareita, lapsia meillä ei onneksi ollut, mutta koira pelkäsi nin paljon että pissasi aina alleen kun mies alkoi raivota.
 
Minusta ei ole merkitystä sillä, onko miehellä ADHD, vetääkö amfetamiinia, vai mitä tekee.

Ei hänen kanssaan kuitenkaan juuri nyt saisi saman katon alla elää ja olla.

Ja jos mies ei suostu hakemaan apua niin sillä, mikä on käytöksen syy, ei ole mitään väliä... : /
 
Olen ollut itse lapsena samanlaisessa tilanteessa (ja paljon pahemmassa), traumat ovat valtavat ja niitä edelleen käsittelen omien lasteni kasvaessa. :(

3-vuotias on vielä pieni ja varmasti pääsee tuosta yli, kunhan tilanne selvitetään mahdollisimman pian eikä isän pelottava käytös jatku vuosikausia. Jos olisin itse vastaavassa tilanteessa, antaisin miehelle tasan kaksi vaihtoehtoa: kunnon terapia tai ero ( + valvotut tapaamiset lapsille).
 
Minusta ei ole merkitystä sillä, onko miehellä ADHD, vetääkö amfetamiinia, vai mitä tekee.

Ei hänen kanssaan kuitenkaan juuri nyt saisi saman katon alla elää ja olla.

Ja jos mies ei suostu hakemaan apua niin sillä, mikä on käytöksen syy, ei ole mitään väliä... : /
Onhan se näinkin mutta sikäli asialla on merkitystä että diagnoosi määrittää hoidon. Jos kyseessä on ADHD niin oireet on pidettävissä kurissa lääkkeillä mutta huumeiden käyttöön ei kyllä taida auttaa muu kuin käytön lopettaminen jos enää sekään.
Huumeiden käyttäjä ei suostu uskomaan että muuttunut käytöksensä johtuuu huumeista tai ei edes huomaa käytöksensä muuttuneen. Molempiin liittyy tietysti paljon muitakin oireita joten mitään satavarmaa palstadiagnoosia ei voida tehdä.

Mutta joka tapauksessa tilanne on sietämätön jota miehen haluttomuus käytöksensä muuttamiseen ulkopuolisen avun turvin ei juurikaan paranna.
 
tekisin näin; kirjoittakaa avioeropaperit, muuttakaa erilleen ja katsokaa sitten puolen vuoden päästä jatkatteko. Ehtona tietysti myös se, että mies menee terapiaan. Kyllä se mies terapiaan menee ja kaikkeen suostuu jos teidät elämässään haluaa pitää.
 
Noh..mitäs sanotte tästä meidän tilanteesta? Mies oli todella mustasukkainen, ja hakkasi mua monta kertaa. Mä kuitenkin rakastin/rakastan häntä, enkä jättänyt. Saimme lapsen ja hakkaamiset loppuivat. Vauva on nyt puoli vuotias ja meillä menee paremmin kuin koskaan. Mies on pyytänyt anteeksi ja minä antanut. Mulla ei oisi näin ihanaa perhettä jos oisin tehnyt palstan neuvojen mukaan ja "jättänyt sen sian".

Ai mitäkö sanon teidän tilanteesta? Sanon että se on yksi samanlainen tarina monien samanlaisten joukossa.

Alussa suhde kukoistaa, sitten mustasukkaisuus nostaa päätään. Ensin se on ehkä vähän kivaakin, romanttista omistuksen halua, mutta kun mies saa varmemman otteen (yhteenmuutto tms.) alkaa väkivalta ja hakkaaminen. Mustasukkaiselle miehelle on tärkeää saada nainen sidottua mahdollisimman tiukasti itseensä ja kotiin, joten naimisiinmeno + lasten saaminen on kuvioissa pian. Tiukka sidos rauhoittaa miehen hetkeksi, varsinkin lasten saanti kun nainen on "turvallisesti" kotona eikä syytä mustasukkaisuuteen ole. Naisten ulkomaailman reissuilakin vauva on yleensä mukana "esiliinana", mikä rauhoittaa miestä. Hakkaaminen yleensä taukoaa tai ainakin vähenee siksi ajaksi kun lapsi on aivan pieni.

Hakkaaminen alkaa uudestaan yleensä siinä vaiheessa kun nainen irtaantuu lapsesta sen verran että alkaa taas liikkua ulkomaailmassa, esim. palaa töihin tai muuten viettää enemmän itsenäistä aikaa kodin ulkopuolella. Mustasukkaisuus ei ole kadonnut minnekkään, se on vain hetkeksi rauhoittunut kun (keksityt) syyt ovat taka-alalla. Hakkaaminen alkaa uudestaan.

Hakkaamista jatkuu, mutta nainen ei lähde taaskaan minnekään, koska muistelee hyviä aikoja kun vauva on pieni. Naisen päässä syntyy ajatus että vauva-aika lopetti hakkaamisen, silloin oltiin "onnellinen" perhe. Siitä se ajatus sitten lähtee = toinen vauva pelastaa parisuhteen. Mies toki suostuu, kun tietää toisen pienen sitovan naisen taas turvallisesti nyrkin ja hellan väliin. Pyörä pyörähtää uudelleen, taas on hetki rauhallista kun ei kotirouvaa ole syytä hakata uskolliseksi. Ulkomaailman uhka on taas torjuttu.

Niin. Kysyit mitä mieltä olen teidän tilanteestanne. Olen sitä mieltä että mukavaa kun teillä nyt on rauhallinen vaihe. Mutta sitten kun (huom KUN) lapsi on isompi ja turpiin taas tulee, niin lupaathan olla tekemättä toista lasta ratkaisuksi ongelmaan? Kun silloin viimein havaitset ettei se ensimmäinenkään vauva poistanut mustasukkaisuutta minnekään, siirsi vain.
 
En mä nyt jaksa kaikkia kommentteja lukea, osaan kyllä arvata mitä tällä on sanottu.

Meillä miehellä oli samanlaista käytöstä (mutta myös lievää väkivaltaa minua kohtaan) ja sain hänet kiristettyä hakemaan apua Lyömättömästä Linjasta. Eipä se heti auttanut, tietenkään, ja itsekin lähdin sitten juttelemaan terapeutin kanssa. Lisäksi joskus soitin sosiaali- ja kriisipäivystykseen (silloin ei edes ollut mikään väkivaltatilanne, itse vain halusin jutella) ja tulivat meille katsomaan tilannetta ja tekivät lastensuojeluilmoituksen. Lastensuojelun asiakkaita olimme hetken, lähinnä niin että pääsimme jonojen ohi parisuhdeneuvontaan.

Nyt meillä menee paljon paremmin. Lyömätön Linja on auttanut hurjasti, ja samoin parisuhdeneuvonta (johon pääsimme vasta kun mies oli käynyt oman terapiansa läpi).

Missään vaiheessa tilanteemme ei ollut kovin paha, lapsi ei ole juuri riitojamme pelästynyt tai joutunut edes todistamaan ja ilmapiiri kodissa on ollut muuten hyvä. Mutta kyllä minä oman kokemuksen nojalla ihan reippaasti ottaisin sinun tilanteessasi yhteyttä ammattilaiseen, vaikkapa sitten lastensuojelun kautta. Se on ilman muuta ahdistava ja pelottava vaihtoehto, mutta ainakin meillä se ahdistus toimi ponnistuslautana parempaan perhe-elämään ja parisuhteeseen.
 
Täällähän on paljon keskustelua vielä, hyvä niin!
Mustasukkaisuustilanteesta minulla on myös kokemuksia (aikaisempi seurustelusuhde, ennen lapsia) ja olen ehdottomasti samaa mieltä kuin yllä oleva - vauva on vain rauhoittanut tilanteen hetkeksi. Lapsen saanti ei muuta sairasta luonteenpiirrettä mihinkään! Silloinen sairaalloisen mustasukkainen seurustelukumppanini olisi myös halunnut lasta kanssani jne, onneksi en suostunut vaan päätin suhteen, siitä ei olisi ikinä voinut tulla mitään koska kaikki mustasukkaisuusaiheet olivat miehen oman mielikuvituksen tuotetta eikä ne loppuneet tai lieventyneet ikinä, paheni vaan ajan kanssa. Meidän suhteessa ei edetty väkivaltaan (paitsi henkiseen sellaiseen) asti, mutta uskon että se olisi ollut seuraava askel jos suhde olisi jatkunut.

Omasta tilanteestani nyt: keskustelin kaverin kanssa (jonne mies siis meni yöksi) ja hän kertoi miehensä keskustelleen mieheni kanssa tilanteesta. Positiivinen asia oli että mies ylipäätään suostui menemään kavereille yöksi, se oli varmasti aika suuri kolaus omalle ylpeydelle. Toivottavasti se sai miehen ymmärtämään tilanteen vakavuuden!
Nyt seuraa keskustelua asiasta sillä nyt on koko perheen (tässä tapauksessa minun ja miehen) ryhdyttävä toimeen jotta ongelma saadaan hoidettua. Miehen on sitouduttava jonkinlaiseen ulkopuoliseen apuun (minä en ole vastuussa miehen ongelmasta enkä hänen kiukkukasvattamisesta) ja minä puolestani tuen häntä siinä, mutta suurin vastuu on miehellä, myöntämällä ongelman ja sen vakavuuden ja oman voimattomuuden/avuttomuuden ongelman hallitsemisessa, sallimalla itseään tulla autetuksi ja aktiivisesti hakemalla apua ongelmaansa.
Vain näin on enää mahdollisuus pysyä perheenä. Olen sen verran realisti ja henkisesti vahva että tiedän päätökseni pitävän. Uskon meidän mahdollisuuksien olevan tällä hetkellä noin 50/50... kaikki on nyt kiinni miehestä.
 
En mä LS-ilmosta tiiä, mutta johonkin vihanhallintakurssille ja terapiaan miehen pitäisi mennä, ja oppia hillitsemään itsensä.

Ja siihen asti minä ja lapset asuttaisiin eri osoitteessa...

Just näin.

Ystävälläni oli sama tilanne, mutta eri osoitteissa asuminen muuttui kyllä lopulta pysyväksi, kun mies osoitti että ei kaikista puheista huolimatta ole valmis tekemään mitään itsensä eteen, eikä oikeastaan edes kunnolla myöntämään että raivon kanssa oli ongelmia (ja niitä oli, jo alkaen esikoisen syntymästä ja siitä, että aikuinen (?) mies raivosi vastasyntyneelle vauvalle, että tämä (vauva siis) vihaa häntä)
 
Noh..mitäs sanotte tästä meidän tilanteesta? Mies oli todella mustasukkainen, ja hakkasi mua monta kertaa. Mä kuitenkin rakastin/rakastan häntä, enkä jättänyt. Saimme lapsen ja hakkaamiset loppuivat. Vauva on nyt puoli vuotias ja meillä menee paremmin kuin koskaan. Mies on pyytänyt anteeksi ja minä antanut. Mulla ei oisi näin ihanaa perhettä jos oisin tehnyt palstan neuvojen mukaan ja "jättänyt sen sian".

No mä sanoisin, että ilman hoitoa ja asian todellista tunnustamista väkivaltaisuus ei missään nimessä tule loppumaan.Epäilen sitä hyvin suuresti. Väkivaltaista miestä ei voi rakastaa terveeksi, vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi, mustasukkainen ihminen ei mustasukkaisuudestaan eroon pääse ilman intensiivistä terapiaa. Jos minä olisin noudattanut sinun esimerkkiäsi ja inttänyt inttämästä päästyänikin, että on tärkeää rakastaa miestä ja pitää perhe koossa, minä olisin kuollut. Meilläkin anteeksi pyydettiin ja annettiin, mutta se johti korkeintaan taukoihin väkivallassa. Hartaasti toivon, että sinäkin ymmärrät pitää silmällä vaaran merkkejä ja kokoat kamasi heti, kun se mustasukkaisuus ja väkivaltaisuus vähänkin nostaa päätään. Hienoa, jos niin ei tapahdu.
 
Viimeksi muokattu:
Kirjoitit aivan kuin minun eksästäni.Meillä oli myös aivan samanlaista kuin nuo sinun miehesi teot ja huudot.
Katsoin sitä liian kauan .Vihdoin tajusin mihin kamalaan pelkoon olin lapseni ,tuolloin jo 8-ja 5-vuotiaat asettanut.Lapsi ei voi tuota käsittää ja käsitellä.
Muutin omaan rauhasiaan asuntoon lasten kanssa ja lapset rauhoittuivat vähitellen.Työtäse vaati .Vanhempi tytöstäkävi vuoden lasten psygiatrilla ja pienin ei päästänyt minua silmistään puoleen vuoteen.
Jäljet kaikki tuo jätti...Isompi tytöistä ,nyt jo lähes 14-vuotias on todella arka.Aristelee aikuisia ja ei uskallatoimittaa kaikkia asioitaan.On myös ns.ylikiltti vaikka murrosikä päällä.Ei uskallaaikuiselle laittaa missään vastaan (Minulle kuitenkin onneksi vähän).
Pienempi on sisupussi ja paremmin jo luenteensa takia selvinnyt.
Tytöt tapaavat isäänsä kuitenkin ja silloin mies heille kiva ja maltillinen.Eivät kuitenkaan ole yötäisän luona ym.Eivät edes halua.
Nyt meillä uui mies perheessä(Olen hänen kanssaan naimisissa) ja tytöt saavat kokea mitä on normaali käytös mieheltä.
Mieti tarkaan lapsia ...hehän ovat etusijalla kaikessa.
Itse lähdimme turvakodin kautta .Esineisiin kohdistuva agressio alkoi lopultakohdistumaan myös meihin.Kaava menee näin valitettavasti:(
 
[QUOTE="suski";22116640]Kriisipäivystykseen soitetaan silloin, kun kyseessä on akuutti tilanne eikä jälkikäteen. Se ja turvakoti on tarkoitettu niille, joilla ei ole ystäviä ketkä auttaisivat.

Jos haluat välttämättä tehdä lastensuojeluilmoituksen, niin tee se ihan rauhassa kirjallisena niin kuin kuuluu.[/QUOTE]

Tässä on nyt monta asiaa pielessä. Ensinnäkin turvakodit on tarkoitettu kaikille tarvitseville. Vaikka ystävät ovat ehdottoman tärkeitä, niin ammattilaisten tuoma apu ja ulkopuolisen näkökulma asiaan voi olla sekin hyvin tärkeää. Lisäksi jos tilanne on oikeasti vaarallinen, on turvakodit yleensä tehty turvallisiksi juuri tätä tarkoitusta palvelemaan.

Ja toiseksi, lastensuojeluilmoituksen voi aivan yhtä hyvin tehdä myös puhelimitse kunnan sosiaalitoimistoon. Puhelimitse tehty ilmoitus on aivan yhtä hyvä kuin kirjallisesti tai paikan päällä annettu.

Ja aloittajalle:

Lastensuojeluilmoitus olisi hyvä tehdä aina kun EPÄILEE että jonkun lapsen kehitys tai terveys on vaarassa eli lapsella on joku asia huonosti. Ja sinun tapauksessasi näkisin lasten kehityksen vaarantuvan kun joutuvat elämään pelossa ja kokemaan uhkaavia tilanteita. Sinä olet perheesi jäsen ja tiedät että syytä huoleen on, mutta ilmoituksen voi tehdä paljon heppoisemminkin perustein ja sosiaalitoimen tehtävä on selvittää tilanne ja onko tarvetta toimenpiteille.

Löysin muuten tällaisen lauseen sosiaaliportista, voit itsekin käydä sieltä lukaisemassa oikeaa tietoa jos haluat:

"Kun lapsi, nuori tai vanhemmat ottavat itse yhteyttä lastensuojeluun, käytetään tästä nimitystä hakemus."

Sosiaaliportti - Lastensuojeluilmoitus
 

Yhteistyössä