Ystävien lasten saanti harmittaa..

Uskon (ja toivon) että en ole ainoa joka ajattelee näin Eli olen reilusti alle kolmekymppinen nainen, ja lähipiiri on alkanut ihan tosissaan "sikiämään" ja tämä tuottaa itselleni suurta ahdistusta ja harmia. Suurella osalla on jo lapsia, ovat raskaana tai haaveilevat lapsista. Me emme ole mieheni kanssa vielä yhtään siinä tilanteessa, ja en ole oikeastaan koskaan edes tiennyt, että haluanko lapsia ikinä. En ole vela, tällä hetkellä sanon mielummin, että asia ei vaan ole mitenkään vielä ajankohtainen meille.

Iloitsen muiden vauvauutistista ja haaveista, mutta sisimmässä tuntuu vaan siltä, että "voi v*ttu". En itse haluaisi vielä lopettaa tätä elämänvaihetta, vaan jatkossakin viettää halutessaan niitä viikonloppuja aamuun asti juhlien. Käytän alkoholia, mutta se ei näyttele elämässäni mitään erityisen suurta roolia, siihen ei kannata takertua. Tykkään kuitenkin mennä, tulla ja viettää paljon aikaa kavereiden kanssa. Matkustella, opiskella, elää halutessaan sitä hulttioelämää. On sitä itsekin tullut aikuistuttua paljon ja elämä ei ole mitään teinimeininkiä enää, olen ollut naimisissakin jo pari vuotta, mutta silti lapset eivät ole mielessäni vielä yhtään - ajatuskaan ei tunnu hyvältä.

Nyt kuitenkin ne kaverit jää kotiin lastensa kanssa, ja heidän "vapaus" on mennyttä, siinä sivussa se vanha seura on mennyttä. Kahvilatreffit lapsi mukana ei vaan ole yhtään sama asia, kuin ne punaviinin tahdittamat keskustelut elämän tarkoituksesta aamuyöllä tai viikonlopun festarireissut. Heidän elämä on muuttunut täysin lapsen myötä, ja minun pitäisi muuttua siinä mukana, jos vaan haluan siinä sivussa pyöriä. Ymmärrän ystäviäni, sen että he ovat halunneet lapsen ja elämä on nyt sellaista mitä on ja he nauttivat siitä. Mutta se ei silti poista sitä asiaa, että minua harmittaa se, ja kaipaan sitä mitä olemme ennen yhdessä tehneet ja tämä "uudenlainen ystävyys" ei tunnu yhtään samalta.

Enkä nyt todellakaan mieti, että ystäväni eivät saisi hankkia lapsia. Aidosti olen ollut myös iloinen kaikista vauvauutisista. Haluaisin vaan jotain neuvoja, vinkkejä, kokemuksia siitä, että miten muut ovat päässeet vastavaasta tilanteesta yli, vai onko ystävyys muuttunut lopullisesti?

 

toiset vaan kasvaa aikusiksi ei sentään. miten se lapsi estää kahvilassa käynnit? :O festarit ei ehkä ihan heti mutta lapsen vahteja on että pääsee kulkeen jos haluaa.

 

Siinä ei auta muu kin sopeutua niiden kavereiden elämäntilanteisiin tai hankkia kavereita lisää joilla ei ole lapsia.

 

En sanonutkaan, että lapsi estää kahvilassa käynnit, vaan että ne tapaamiset on juuri jotain päiväkahveja ja perheellisen kotona oloa. Useimmiten arkisin on töiden kanssa niin kiireinen, että viikonloput on niitä ainoita tapaamispäiviä. Aiemmin niin ilta/yöpainoitteinen elämä onkin niitä päiväkahveja, joka taas ei ole yhtään sama asia kuin se, että istutaan 8h putkeen kuppilassa viinilasin edessä juoruamassa.

 

Ystävyys on muuttunut lopullisesti, mutta ei välttämättä huonompaan suuntaan. Kun sinä hankit lapsia 5-10 vuoden päästä, rutinoituneet vanhemmat, joiksi kaverisi ovat muuttuneet, voivat antaa sinulle paljon vinkkejä ja ymmärtävät tilannettasi sitten, kun heidän uudet vapaat punaviini-iltansa sinun kanssasi eivät onnistu, vaan näkevät sinua kahvilassa ja vauva sylissä.

On lapsettomiakin ikäisissäsi, joten jos haluat uutta seuraa vapaampaan lapsettomaan menoon niin sitten vaan etsimään lisää kavereita?

 

olihan se omakin elämä juhlimista ja alkoholilla läträämistä joskus. suurin osa kyllästyy siihen ja alkaa hakea elämälleen muuta suuntaa. tietenkin niitä iltoja voi joskus pitää mutta vähälle ne jää, eikä niitä sit enää oikeen edes kaipaa.
nyt tuntuu että se alkoholin kans pelleily oli lähinnä sitä ku ei ollut muuta tekemistä eikä elämällä oikeen tarkotusta. hyvä että sen nuoruuden opiskeluajat ja juhlimisen ja menemisen on kokenut, ei tarvi miettiä jääkö jostain paitsi. en vaihtais enää elämääni takaisin siihen vaikka siitä silloin nautinkin.
ystävyys muuttuu tosiaan. siideri-illat muuttuu leikkipuistotreffeiksi. iltasin on niin väsynyt ettei edes huvtitas mihinkään keskiviikko baari-iltaan ja viikonloput mieluiten touhuaa perheen kanssa ja lepää.

 

Niin, sun ehkä pitäisi kans kasvaa aikuiseksi jos et ymmärrä sitä että lapsen saaminen vaatii kavereiltasi vastuunottoa. Nyt on toinen ihminen, josta täytyy pitää huolta.

Melko itsekästä ajattelua, oletko ajatellut miten voisit pitää yhteyttä uudella tavalla näihin ystäviisi? Onko sen kaveruuden pakko olla punaviinintäyteisiä öitä vai voiko se olla jotain muutakin? Jos ystävyys katoaa siihen että toinen saa lapsen, onko se ystävyyttä ollutkaan?

 

elämän tarkoitus on jatkaa elämää..

 

Eikö ap ne sun kaverit ollenkaan pääse enää viihtelle? Aivan kokonaan oot menettäny sen millasta oli enne lapsia? Se vaan menee niin että sopeudu tai etsi uutta seuraa joka pystyy ja jaksaa elää aamuyölle millon lystää.

 

Elämä muuttuu. Jos sinä et halua oman elämäsi muuttuvan, etsi seuraa, joka on kanssasi samassa elämänvaiheessa .

 

Voi voi. Kuulostaa kyllä vähän ärsyttävältä valitukselta.

 

[QUOTE="vieras";27993047]Niin, sun ehkä pitäisi kans kasvaa aikuiseksi jos et ymmärrä sitä että lapsen saaminen vaatii kavereiltasi vastuunottoa. Nyt on toinen ihminen, josta täytyy pitää huolta.

Melko itsekästä ajattelua, oletko ajatellut miten voisit pitää yhteyttä uudella tavalla näihin ystäviisi? Onko sen kaveruuden pakko olla punaviinintäyteisiä öitä vai voiko se olla jotain muutakin? Jos ystävyys katoaa siihen että toinen saa lapsen, onko se ystävyyttä ollutkaan?[/QUOTE]

Kyllä minä ymmärrän sen hyvin, sen sanoin jo alotusviestissäni. En yhtään ihmettele muiden tarvetta lisääntyä ja elää perhe-elämää, en vaan itse kaipaa sitä lainkaan.

Lähinnä tilanteessa itseäni "ahdistaa" se, että kaikki on nyt vaan siitä kiinni, että minun pitää sopeutua ja tottua päivätreffeihin koska sellaista se nyt tulee olemaan jatkossa. Se ei kuitenkaan tunnut yhtään samalta vaikka kuinka sitä yrittääkin, ne on vaan kuulumisen vaihto tuokioita. Ennen sellaisia ei ole harrastettu ollenkaan, vaan suurin osa ystävyyssuhteistani on perustunut kaikelle syvälliselle pohdinnalle ja tuntikausien keskusteluille yön pideydessä. Kuten jo aloitusviestissäni sanoinkin, alkoholi ei ole olellinen asia elämässäni. Oleellista on lähinnä ollut se, että kun nähdään niin nähdään ajan kanssa eikä aikataulutetuilla treffeillä.

 

Se on sitä aikuiseksi kasvamista ja aikuisuutta että on valmis laittamaan hetkeksi omat tarpeensa kakkoseksi huolehtiakseen toisen tarpeista ensisijaisesti tärkeimpänä. Nykyään on mielestäni liikaa aikuisia teinejä jotka ei oo valmiita siirtämään katsettaan sieltä omasta navastaan johonkin toisaalle.

 

Se on sitä aikuiseksi kasvamista ja aikuisuutta että on valmis laittamaan hetkeksi omat tarpeensa kakkoseksi huolehtiakseen toisen tarpeista ensisijaisesti tärkeimpänä. Nykyään on mielestäni liikaa aikuisia teinejä jotka ei oo valmiita siirtämään katsettaan sieltä omasta navastaan johonkin toisaalle.

Ei mielestäni ainoa tapa aikuistua ole hankkia lapsia, ei todellakaan. Ja kuten jo aiempana jankutin, todellakin ymmärrän sen haluan siihen, ja sen, että se lapsi on sitten elämän ykkösasia. Kavereiden lapset eivät kuitenkaan ole itselleni elämäni ykkösasia, eikä edes lähellä sitä. Kaipaan ystäviäni ja sitä yhteistä aikaamme. Ei kyse ole siitä, että minäminäminä ja minä haluan, vaan puhtaasti harmistuksesta sitä kohtaan, että asiat ovat niin muuttuneet ja se tuntuu vielä niin kovin oudolta.

 

Kyllä ystävyys säilyy, vaikka elämäntilanteet muuttuvat. Tosin siinä olet ihan oikeassa, ettei bileseuraa enää saa samalla tavalla. Harvoin joskus siihen on tietenkin mahdollisuudet, mutta ei mitenkään samalla tahdilla kuin ennen. Ja vaikka bilettämään joskus pääseekin, niin ei sitä viitsi juoda kuten ennen, sillä krapulapäivää ei voi enää parannella nukkumalla koko päivää.

Mikäli sinusta tuntuu siltä, että haluat elää tuota elämänvaihetta, niin sinun kannattaisi hankkia myös uusia ystäviä, jotka elävät tuota samaa vaihetta. Sama asia, kuin että sinkkuna on mukavampaa, jos myös kavereina on toisia sinkkuja.

Koita järjestää teille ystäväporukassa joku reissu vähän pidemmälle. Lähtekää vaikka laskemaan lappiin tms. Siellä pääsee paremmin irti arjesta ja ei tarvitse pelätä seuraavan päivän löhöilyäkään.

 

Nauti aloittaja elämästä vielä kun voit. Eli älä ainakaan sen takia pidä kiirettä, kun ystäväsi sikiävät! Ei se meno ja vapaus samanlaista ole lasten kanssa, se on ihan täyttä hevonpaskaa.

 

Kyllä minä ymmärrän sen hyvin, sen sanoin jo alotusviestissäni. En yhtään ihmettele muiden tarvetta lisääntyä ja elää perhe-elämää, en vaan itse kaipaa sitä lainkaan.

Lähinnä tilanteessa itseäni "ahdistaa" se, että kaikki on nyt vaan siitä kiinni, että minun pitää sopeutua ja tottua päivätreffeihin koska sellaista se nyt tulee olemaan jatkossa. Se ei kuitenkaan tunnut yhtään samalta vaikka kuinka sitä yrittääkin, ne on vaan kuulumisen vaihto tuokioita. Ennen sellaisia ei ole harrastettu ollenkaan, vaan suurin osa ystävyyssuhteistani on perustunut kaikelle syvälliselle pohdinnalle ja tuntikausien keskusteluille yön pideydessä. Kuten jo aloitusviestissäni sanoinkin, alkoholi ei ole olellinen asia elämässäni. Oleellista on lähinnä ollut se, että kun nähdään niin nähdään ajan kanssa eikä aikataulutetuilla treffeillä.

Kuulostaa tutulta, itse ajattelin samoin, kun moni kaveri alkoi saada lapsia. Osa kavereista on jäänyt matkan varrelle näiden kuvioiden aikana, mutta sitten on taas niitä, joiden kanssa voidaan edelleen päästä omalle "aikavyöhykkeelle" sikäli kuin se itse kunkin arjen puitteissa mahdollista on.

Itse olin tosi iloinen, jos kavereita tuli pikkuvauva-aikana juomaan viiniä ja parantamaan maailmaa vauvani mentyä nukkumaan. Mutta nuo ovat herkkiä asioita, ja vaikeahan se on kutsumatta tuppautua.

 

Ompas kapeakatseista porukkaa täälä vastaamassa. Ymmärrän sua täysin. Meillä on täysin eri tilanteet, mutta silti tajuan mitä tarkoitat. Minä olen meidän kaveriporukassa yksi näistä hieman alle kolmekymppisistä, jolla on nykyään lapsia. Ennen ne kaveritapaamiset oli juurikin noita festarireissuja, yhdellä siideriilä käyntejä, piknikkejä puistossa kuohuviiniä juoden, leffa/saunailta jonkun kaverin luona, parvekkeella istumista 6 tuntia putkeen kesäyönä samalla puhuen kaikesta maan ja taivaan väliltä, polttaen askin tupakkaa ja juoden pari lonkeroa. Ihanaa, ihanaa ja vapaata aikaa ja elämää!! Mistään ei ollut vastuussa, sai mennä ja tulla niinkuin tykkäsi.

Mutta aikansa kaikella. Tuli sellainen olo, että mun ja miehen elämästä puuttuu jotain, ja se jokin oli vauva. Moni ystävistäni sai myös samana vuonna tai seuraavana vuonna lapsen. Mutta moni ystävistäni elää edelleen lapsettomana, haaveillen että "ehkä sitten joskus mekin saamme vauvan mutta sen aika ei ole vielä". he nauttivat edelleen noista vapaista viikonlopuista ja pitkäksi venyneistä illoista siinä kun minä nautin lauantaisin siitä kun saa rauhassa heräillä koko perheen kera, käydään porukalla kaupassa, tehdään hyvää ruokaa, mennään pulkkamäkeen/uimaan/vaunuttelemaan. Tai kun saan seurata tuon taaperon kehitystä ja ihania oivalluksia Se on minun elämääni nyt ja nautin siitä. Mutta en voi väittää, ettenkö joskus kaipaisi sitä vapauden tunnetta mikä oli ennen lapsia.

Usko pois. Ne lapselliset ystäväsi kaipaavat myös sinun seuraasi. Ja varmasti aina silloin tällöin kaipaavat entistä elämää. Niin se vaan on. Koita joskus ehdottaa jollekkin ystävällesi vaikka tuota saunailtaa ihan kahdestaan? Tai pyydä mukaan kesällä piknikille/terassille Varmasti joku tykkää lähteä ja nauttii kun pääsee ilman lapsia lähtemään Minä ainakin tykkään edelleen ottaa itselleni aikaa ja rentoutua ystävieni kesken, eihän sitä muuten jaksaisi.
p.s. ei ne äiditkään aina jaksa puhua niistä lapsistaan. Että se ei sitten oo mikään pakko juttu kysellä kaikkien lasten rokotuksista ja paskantamisia, puhukaa niitä mitä ennenkin puhuitte

 

Ei mielestäni ainoa tapa aikuistua ole hankkia lapsia, ei todellakaan. Ja kuten jo aiempana jankutin, todellakin ymmärrän sen haluan siihen, ja sen, että se lapsi on sitten elämän ykkösasia. Kavereiden lapset eivät kuitenkaan ole itselleni elämäni ykkösasia, eikä edes lähellä sitä. Kaipaan ystäviäni ja sitä yhteistä aikaamme. Ei kyse ole siitä, että minäminäminä ja minä haluan, vaan puhtaasti harmistuksesta sitä kohtaan, että asiat ovat niin muuttuneet ja se tuntuu vielä niin kovin oudolta.

No, se nyt on muuttunut ja voin sanoa ettei koskaan tule ennalleen (tai no ehkä sitten kun ystäviesi lapset ovat niin isoja että vanhemmat voivat taas mennä ja tulla vapaasti mutta jos sinä taas lykkäät lastentekoa nin sulla on siinä vaiheessa itsellä lapsia joita ei niin vain voi jättää). EHkä kannattaisi kääntyä sellaisten ystävien puoleen jotka on sinun kanssa samassa elämäntilanteessa.

 

Sarkim, luulen että ymmärrän mitä tarkoitat. Täytän itse tänä vuonna 25 v, olen naimisissa ja suunnittelen kyllä myös lapsen hankkimista mieheni kanssa. Opiskeluvuodet kuluivat hujauksessa, ja nyt pitäisi jo valmistua ja miettiä uusia siirtoja.

Vanhat luokkakaverit ja muut samanikäiset todellakin lisääntyvät ja perheellistyvät jo vauhdilla! Tuntuu oudolta olla itse "siinä iässä", kun vielä äsken viiletti opiskelijapippaloissa. Se on yksi merkki siitä, että oma hulvaton opiskeluaika alkaa pikkuhiljaa olla ohi. Osallistumme kyllä opiskelijarientoihin vielä ainakin kerran vuodessa, mutta alkaahan sitä tuntea itsensä jo vanhaksi...

Tietyn elämänvaiheen ohittaminen ja uuteen siirtyminen on hirvittävän haikeaa, mutta paikallaan junnaaminenkaan ei kuulostaisi hyvältä. Tietysti aina voi yrittää hankkia sellaisia ystäviä, jotka ajattelevat samoin eivätkä ehkä halua muuttaa elämäntyyliään - ainakaan vielä.

 

tuttu tunne aloittajan kans tilanteesta vuosia sitten, ikäisteni ystävien lapset on noin 10 v nuorempia kuin omani, mutta samaa ikäluokkaa kuin opiskelukavereideni. Tosin ystävistäni olen ollut muutenkin se menevin, vaikkakin vähiten viinaa kuluttavin (tyylin ehkä 1 tai 2 illassa).

Mut muistan kun ikäiseni ystävät sai muksuja ja mielelläni matkustelin heille kylään. Niin silloin tuli tunne, että ahistaa se lapsiperheenä oleminen, koko ajan piti suorittaa jotain (siis en mä, seurasin sivusta ja tein jotain, jos osasin, viikkailun pyykkiä, luin lapsille satuja yms). Mut vähiin jäi keskustelut ja kuulumisten vaihdot sen rumban ohessa.

Ja tansseihin olisin mielelläni lähtenyt ystävien kanssa, mutta ei (niitä muksuja ei voinut jättää isien kaa tai sit oliko pelkoa, että siellä vois hairahtua tai jotain ihmeellistä). Ihan vauva-ajan kyllä ymmärsin jopa minäkin, ettei miehillä ole tissiä.

Joo, no toisaalta sit kun omat muksut sain, niin eipä ollut ruusuisia kuvitelmia asiasta. Just sellasta pakkopullaa kodinhoitoa kun olin jo sivusta seurannutkin. Mut sillä erotuksella, että jos joku mua kysyi johonkin, niin olin ja olen aina valmis (paitsi kun vielä imetin).

Joten kyllä se siitä, hommaa uusia kavereita, niistäkin voi löytyä hyviä ystäviä.

 

Kiitos ihanista vastauksista. Tuntuu todella hyvältä, että joku ymmärtää mitä tarkoitan! En todellakaan haluaisi olla itsekän ja ajatella näin, mutta silti vaan teen niin ja tuntuu tältä.

 

On se niin jännä miten eri tavalla ihmiset kokevat asiat!

En tiedä omakohtaisesti mitään kauheampaa pakkopullaa kuin joutua juomaan alkoholipitoisia nesteitä ja vielä sosialisoimaan useamman ihmisen kanssa kerrallaan, mahdollisesti valvoen pitkään ja meluisissa tiloissa. Sen sijaan pyykin viikkaaminen teeveetä katsoen tai ruoanlaitto on suorastaan terapiaa minulle.

 

On se niin jännä miten eri tavalla ihmiset kokevat asiat!

En tiedä omakohtaisesti mitään kauheampaa pakkopullaa kuin joutua juomaan alkoholipitoisia nesteitä ja vielä sosialisoimaan useamman ihmisen kanssa kerrallaan, mahdollisesti valvoen pitkään ja meluisissa tiloissa. Sen sijaan pyykin viikkaaminen teeveetä katsoen tai ruoanlaitto on suorastaan terapiaa minulle.

Mulla on sama juttu. Ja mä oon vielä auttamattoman iltauninen, mikään mahti maailmassa ei saisi mua valvomaan yli klo23. Klo22 on useimmiten takaraja sille että menen nukkumaan. Näin oli jo ennenkuin sain lapsia.

 

On se niin jännä miten eri tavalla ihmiset kokevat asiat!

En tiedä omakohtaisesti mitään kauheampaa pakkopullaa kuin joutua juomaan alkoholipitoisia nesteitä ja vielä sosialisoimaan useamman ihmisen kanssa kerrallaan, mahdollisesti valvoen pitkään ja meluisissa tiloissa. Sen sijaan pyykin viikkaaminen teeveetä katsoen tai ruoanlaitto on suorastaan terapiaa minulle.

No eikös tämä ole aika mustavalkoisesti ajateltu En minäkään aina ole meluisissa tilanteissa useamman ihmisen kanssa, vaikka pidänkin siitä. Ei rauhassa olemiseen ja elämiseen lapsia tarvitse, ihan yhtä lailla vietän koti-iltoja mieheni kanssa, laitamme ruokaa, katsomme telkkaria, siivoamme ja ulkoilemme. Koen sen todella rentouttavana ja mukavana. Ystäviä tavatessa haluan olla sosiaalinen ja "käydä jossain", koska vietän muuten niin paljon sitä rauhallista perhe-elämää.