Ystävien lasten saanti harmittaa..

Uskon (ja toivon) että en ole ainoa joka ajattelee näin Eli olen reilusti alle kolmekymppinen nainen, ja lähipiiri on alkanut ihan tosissaan "sikiämään" ja tämä tuottaa itselleni suurta ahdistusta ja harmia. Suurella osalla on jo lapsia, ovat raskaana tai haaveilevat lapsista. Me emme ole mieheni kanssa vielä yhtään siinä tilanteessa, ja en ole oikeastaan koskaan edes tiennyt, että haluanko lapsia ikinä. En ole vela, tällä hetkellä sanon mielummin, että asia ei vaan ole mitenkään vielä ajankohtainen meille.

Iloitsen muiden vauvauutistista ja haaveista, mutta sisimmässä tuntuu vaan siltä, että "voi v*ttu". En itse haluaisi vielä lopettaa tätä elämänvaihetta, vaan jatkossakin viettää halutessaan niitä viikonloppuja aamuun asti juhlien. Käytän alkoholia, mutta se ei näyttele elämässäni mitään erityisen suurta roolia, siihen ei kannata takertua. Tykkään kuitenkin mennä, tulla ja viettää paljon aikaa kavereiden kanssa. Matkustella, opiskella, elää halutessaan sitä hulttioelämää. On sitä itsekin tullut aikuistuttua paljon ja elämä ei ole mitään teinimeininkiä enää, olen ollut naimisissakin jo pari vuotta, mutta silti lapset eivät ole mielessäni vielä yhtään - ajatuskaan ei tunnu hyvältä.

Nyt kuitenkin ne kaverit jää kotiin lastensa kanssa, ja heidän "vapaus" on mennyttä, siinä sivussa se vanha seura on mennyttä. Kahvilatreffit lapsi mukana ei vaan ole yhtään sama asia, kuin ne punaviinin tahdittamat keskustelut elämän tarkoituksesta aamuyöllä tai viikonlopun festarireissut. Heidän elämä on muuttunut täysin lapsen myötä, ja minun pitäisi muuttua siinä mukana, jos vaan haluan siinä sivussa pyöriä. Ymmärrän ystäviäni, sen että he ovat halunneet lapsen ja elämä on nyt sellaista mitä on ja he nauttivat siitä. Mutta se ei silti poista sitä asiaa, että minua harmittaa se, ja kaipaan sitä mitä olemme ennen yhdessä tehneet ja tämä "uudenlainen ystävyys" ei tunnu yhtään samalta.

Enkä nyt todellakaan mieti, että ystäväni eivät saisi hankkia lapsia. Aidosti olen ollut myös iloinen kaikista vauvauutisista. Haluaisin vaan jotain neuvoja, vinkkejä, kokemuksia siitä, että miten muut ovat päässeet vastavaasta tilanteesta yli, vai onko ystävyys muuttunut lopullisesti?

Niin. Elämä on. Elämäntilanteen erilaisuus muuttaa ystävyyttä väistämättä. Sinä et voi ymmärtää kavereitasi, eivätkä hekään kunnolla enää sinua. Jos haluatte säilyttää ystävyytenne, se vaatii molemmilta osapuolilta vaivannäköä (että sinä kestät niitä kahvilareissuja lasten kanssa ja kaverisi yrittävät saada lapsivapaata,kunhan huomaat ettei lapseton vapaa-aika onnistu lapsen saaneelta varsinkaan vauvavuonna mitenkään automaattisesti jne.) Ystäviäsi varmasti harmittaa jos ette enää pidä yhteyttä, mutta toisaalta heidän elämänsä on niin muuttunut, että ei vain ole aikaa/voimia/kiinnostustakaan jatkaa kuten ennen.

 

En jaksanut lukea koko ketjua, mutta... no, ensinnäkin tutustu muutamiin uusiin ihmisiin, joista biletysseuraa. Perheellisten ystävien kanssa voit tavata muuten vaan, ja jos jaksat pitää ystävyyttä yllä, niin jonkun ajan kuluttua he ehkä tulevat taas kanssasi juomaan punaviiniä aamuun asti.

Lapset eivät kuitenkaan ole ainoa syy, miksi joskus ystävien elämänkuviot muuttuvat. Työt, parisuhteet, muutot, ulkomailla asumiset/opiskelut, sairaudet... kaikki nämä muuttavat sitä, mitä ystävät tekevät ja mihin heillä on aikaa. Siihen pitää vaan sopeutua. Mutta eivät ne todellista ystävyyttä kaada.

 

Onpas täällä paljon empatiakyvytöntä ja lukutaidotonta porukkaa. Kyllähän ap tajuaa, miksi tilanne on se, mikä on. Hän ei myöskään syyllistä kavereitaan. Mutta kyllähän nyt jokaisen pitäisi pystyä sen verran toisen asemaan asettua, että ymmärtäisi, miksi ap:ta harmittaa. Sehän on ihan luonnollista ja normaalia. Juuri tuolta minustakin varmasti tuntuisi, jos olisin samassa elämäntilanteessa.

 

Uskon (ja toivon) että en ole ainoa joka ajattelee näin Eli olen reilusti alle kolmekymppinen nainen, ja lähipiiri on alkanut ihan tosissaan "sikiämään" ja tämä tuottaa itselleni suurta ahdistusta ja harmia. Suurella osalla on jo lapsia, ovat raskaana tai haaveilevat lapsista. Me emme ole mieheni kanssa vielä yhtään siinä tilanteessa, ja en ole oikeastaan koskaan edes tiennyt, että haluanko lapsia ikinä. En ole vela, tällä hetkellä sanon mielummin, että asia ei vaan ole mitenkään vielä ajankohtainen meille.

Iloitsen muiden vauvauutistista ja haaveista, mutta sisimmässä tuntuu vaan siltä, että "voi v*ttu". En itse haluaisi vielä lopettaa tätä elämänvaihetta, vaan jatkossakin viettää halutessaan niitä viikonloppuja aamuun asti juhlien. Käytän alkoholia, mutta se ei näyttele elämässäni mitään erityisen suurta roolia, siihen ei kannata takertua. Tykkään kuitenkin mennä, tulla ja viettää paljon aikaa kavereiden kanssa. Matkustella, opiskella, elää halutessaan sitä hulttioelämää. On sitä itsekin tullut aikuistuttua paljon ja elämä ei ole mitään teinimeininkiä enää, olen ollut naimisissakin jo pari vuotta, mutta silti lapset eivät ole mielessäni vielä yhtään - ajatuskaan ei tunnu hyvältä.

Nyt kuitenkin ne kaverit jää kotiin lastensa kanssa, ja heidän "vapaus" on mennyttä, siinä sivussa se vanha seura on mennyttä. Kahvilatreffit lapsi mukana ei vaan ole yhtään sama asia, kuin ne punaviinin tahdittamat keskustelut elämän tarkoituksesta aamuyöllä tai viikonlopun festarireissut. Heidän elämä on muuttunut täysin lapsen myötä, ja minun pitäisi muuttua siinä mukana, jos vaan haluan siinä sivussa pyöriä. Ymmärrän ystäviäni, sen että he ovat halunneet lapsen ja elämä on nyt sellaista mitä on ja he nauttivat siitä. Mutta se ei silti poista sitä asiaa, että minua harmittaa se, ja kaipaan sitä mitä olemme ennen yhdessä tehneet ja tämä "uudenlainen ystävyys" ei tunnu yhtään samalta.

Enkä nyt todellakaan mieti, että ystäväni eivät saisi hankkia lapsia. Aidosti olen ollut myös iloinen kaikista vauvauutisista. Haluaisin vaan jotain neuvoja, vinkkejä, kokemuksia siitä, että miten muut ovat päässeet vastavaasta tilanteesta yli, vai onko ystävyys muuttunut lopullisesti?

Ootko jo saanut lapsia, että tiedät miten raskasta se on. Aina ei oo aikaa dokaamiseen

 

Ootko jo saanut lapsia, että tiedät miten raskasta se on. Aina ei oo aikaa dokaamiseen

Vielä mennään täysi ränni päällä.

 

Olin 24, kun aloin seurustella 36v elämäni miehen kanssa. Alle vuodessa alkoi se vauvoista puhuminen häneltä. Päädyttiin siihen, että voin ymmärtää häntä vasta kun mä oon myös 36. Erottiin.

Nyt 36 ja lapseton. Todellakin ymmärrän. Mutta samalla oon tosi onnellinen, etten noin penskana ruvennut siihen.

Siinä kolmenkymmenen kieppeillä yksi kaveri toisen jälkeen sai lapsen ja juuri tota ajattelin mitä ap: VMP, ei tuokaan lähe enää baariin. Nyt se vaihe on itsekin niiin näty ja oon lopen kyllästynyt bailaamiseen. Haluan vaan asettua ja perheellistyä.