Yleinen tapa on ajatella vanhempien olevan syyllisia, kun puhutaan
huostaanotosta. Jos nyt puhutaan alkoholisti yms. ongelma vanhem-
mista huostaanotto on ymmarrettava.
Entas jos vanhemmat on tavallisia, lapsensa parasta ajattelevia ihmisia?
Oma tarinamme
Poikani sairastui kahdeksan vuotiaana, diagnoosina mm. psykoosi
yms. Puoli vuotta sita ennen han oli normaali, ekaa luokkaa odottava
poika.
Ongelmat huomattiin aluksi koulussa, kotona oli kaikki ok. Opettajalta
tuli viestia, pojan saaneen raivareita ja vahingoittavan itseaan.
Psykiatrisella kaytiin tiuhaan ja lopulta sairaalajaksolle, jossa poika
ns. sekosi taysin.
Tilanteen tassa vaiheessa lastensuojelu oli mukana ja sairaala suositteli
pojalle lastenkotipaikkaa kuntoutuksen vuoksi. Muuta vaihtoehtoa ei ollut eika annettu. Kesto piti olla kaksi vuotta.
Viime vuoden alussa poika pudotti todellisen pommin kertoessaan
minulle, miksi hanella on ollut vaikeaa.
Hanen paras kaverinsa, nyt 14v poika teki hanelle seksuaalista
vakivaltaa, siita asti kun han oli 7v. Jatkui myos hanen ollessa
lastenkodista viikonloppulomilla.
Kauhea shokki minulle, miten tuollaista voi tapahtua lasten kesken,
en olisi ikina voinut uskoa tuollaista tapahtuvan kun pojat
leikkivat pihalla keskenaan. Poikani vain ei pystynyt asiasta
kertomaan minulle, vaikka kaikesta muusta puhuukin.
Joka tapauksessa, ilmoitin lastensuojeluun, poliisille ja kaikille
tahoille ja palkkasin asianajajan.
Tilanne on vielakin auki, vaikka tapaus tuli ilmi vuosi sitten.
Poliisi ei voi asialle mitaan kun syytetty on alaikainen, ja
sossut, hmm, suhtautuminen ei ole ollut sita mita odotin.
Pyysin pojalleni tehtavan jonkinlaisia testeja vuosi sitten, etta
selviaa onko esim. repeytymia, silloinen sossu oli samaa mielta,
mutta lastenkoti tiimeineen laittoi kapuloita rattaisiin, ja
mitaan ei ole tehty asialle.
Nyt poikaani odottaa jatkosijoitus. En voi ottaa hanta kotiin,
koska han kay lapi traumaansa vaikeimman kautta, en voi kertoa
miten.
Toivon etta han tervehtyy mahdollisimman pian ja saisin hanet
kotiin, mutta realistina en usko niin kayvan.
Tiivistettyna, olen syyllinen siihen etten huomannut pojalle
tapahtuvan tuollaista. Eniten olen ihmetellyt miten kukaan ammatti-
lainen ei ole asiaa huomannut, poika on kaynyt psykologilla 7v asti, nyt han on 11v.