Pisti silmääni nyt vasta tämä Hibiscuksen teksti: mä olen saanut joskus kuulla ihan samaa, siis siitä ettei enää lapsia tehdä. Edellisessä työpaikassa olin porukan nuorin ja joskus aina kahvipöydässä sekä miehet että naiset puhuivat siitä, että tarttis saada nuorempia joukkoon että vielä saatais vauvauutisia.Alkuperäinen kirjoittaja Hibiscus:.. nyt vain...
SiiriSisilisko Pisti silmään tuo, mitä kerroit työkaverisi "on se hyvä että tuli lapset ajoissa tehtyä" -puheista. Noita kyllä tosiaan kuulee. Nousee aina villat pystyyn tuon tyyppisistä jutuista. Ikään kuin tämä elämä olisi jokin jana, jolla voi edetä juuri niin kuin itse suunnittelee ja haluaa, tietyssä järjestyksessä. Voi, kun se aina menisikin niin! Mulla taustalla se tavallinen tarina: ero kolmikymppisenä, uusi mies löytyi vasta nelikymppisenä. Siitä ensimmäisestä liitosta on yksi teini-ikäinen. Kyllä minä niitä lapsia "suunnittelin" silloin nuorempana vähintään kolme, mutta kun ei ollut, kenen kanssa... Eikä sellaista ihan äkkiä sitten löytynytkään... :ashamed: Mutta onneksi kuitenkin löytyi :heart: Eihän munkaan työpaikalla moni varmaan ikipäivänä voisi uskoa, että tässä vielä vauvasta haaveiltaisiin. Olen joskus aiemmin tälläkin palstalla kertonut, että kerran firman pikkujoulussa yksi kuusikymppinen nainen virnisti minulle kuin kohtalotoverille, että "hyvä, että ollaan jo niin vanhoja, ettei enää voida lapsia tehdä". Minä pöljä kun olin henkäissyt ihastuksissani nuoremman kollegani vauvauutisista.
Ja niinkuin kirjoitit aina ei mene niinkuin suunnitellaan. Mä kans haaveilin nuorempana lapsista, mut kun ei ollut ketään kenen kanssa niitä tehdä. Vaikka gynekologi sanoi ollessani 25, että ravintoloista niitä löytää. Niin löysi, muttei ketään sellaista, jota olisi niin kauan jaksanut, että olisi päästy edes saman katon alle. Sitten löytyi, melkein kolmekymppisenä "maailman ihanin mies", jonka kanssa muutama vuosi kuljettiin yhteistä taivalta, lapsistakin puhuttiin... eikä käytetty ehkäisyä. Mies kuitenkin osoittautui kaikkea muuta kuin maailman ihanimmaksi ja sain revittyä itseni hänestä irti kolmevitosena. Itkua väänsin työterveydessä kun järki sanoi että erota pitää mutta kuitenkin olisin halunnut olla, että niitä lapsia saisin aikaiseksi. Onneksi osui todella huippu työterveyshoitaja (lapseton, about 50 vee, käynyt omat lapsettomuuskriisinsä läpi, kun "aina ei mene niinkuin suunnitellaan"), jonka kanssa puhumalla tajusin, etten voi jäädä suhteeseen vain siksi että haluan lapsia. Sitten meni muutama vuosi taas yksin, hautasin koko ajatuksen miehestä ja lapsista. Paljon tein kyllä itseni kanssa töitä että tämän haaveen sain haudattua. Lähdin opiskelemaan töiden ohessa, täytin elämäni kaikella muulla, ettei tarvinnut miettiä. Mutta kuinka ollakaan, yhtäkkiä sitten löytyi se mies, se jonka kanssa voisi elää ja kasvattaa yhteisiä lapsia. Mutta tässä sitä ollaan. Yritystä ei kauheasti vielä ole takana, mutta... Jotenkin ne pettymykset sieltä muutaman vuoden takaa pyrkivät yhä pintaan. Juuri tänään itkin koko kotimatkan töistä kun mietin miksi minun taas pitää olla tässä tilanteessa, johan minä kerran nämä haaveet heitin... Edes pkrleen ovisplussaa en saa tikutettua (paitsi että tänään se ovisplussa sitten tulla pätkähti, juuri kun olin syvemmällä kuopassa kuin pitkään aikaan) =)
Huoh. Olipahan purkaus. Mutta nyt siis jo paljon paremmalla mielin.