Onnea teille kaikille!Kokemuksesta voin kertoa että hyvin se menee.Itse tulin raskaaksi helmikuussa 2006 ja odotin koko raskausajan yksin.Välillä oli huonompia hetkiä,vihaa,surua,itkua,itsesyytöksiä,syytöksiä lapsen isää kohtaan.Tietysti iloakin mahtui ja pääosin olin kuitenkin varsin onnellinen Kasvoihan sisälläni uusi elämä.Kun kerroin poikani isälle raskaudesta hän ihmetteli miten moinen voi olla mahdollista,ala siinä nyt sitten selittää 26v. miehelle ihmisen biologiaa...Hän ei lasta olis halunnut,vaati aborttia.Siispä odotin yksin ja hyvin meni <3 Kerran hän kävi meillä ennenku poika syntyi,tilanne oli ahdistava...Poika syntyi 28.11.2006 Synnytys oli helppo ja nopea,kesti 2h55min.Tukena oli enoni vaimo ja Ponnistusvaiheeseen ehti mukaan oma äitini.Joku saattaa ajatella että ei ikinä noin,mutta mun kohdalla toimi.Itsekin ensin ajattelin että menen yksin,mutta kyllä siellä tarvitsee jonkun luottamuksen arvoisen ihmisen tuekseen,itsellä ainakin oli turvallisempi olo.Sairaalasta kotiuduttiin pojan kummin kyydillä äitini luokse,itsenäisyyspäiväksi mentiin sit ihan omaan kotiin Silloin kävi myös pojan isä.Pojan isä on käynyt 3 kertaa,nyt ei ole enää meihin yhteydessä koska hänellä on uusi suhde jossa nainen ei miehen lasta hyväksy.Eikä miehellä velvollisuuksia ole koska isyyttä ei ole tunnustettu.Mutta neuvona voisin sanoa että sosiialinen verkko kannattaa laittaa kuntoon,valita kummit tarkoin ja ottaa selvää mitä kaikkia äiti-lapsi päiväryhmiä omalla paikkakunnalla on järjestetty.Me oltiin sellaises pojan kans kevät ja syksyllä mennään myös.Silloin jatkuu vauvauintikin jota poika suuresti rakastaa Eikä pieni vauva osaa isää kaivata,pääasia että äiti on rakastava ja huoltapitävä Kaikkea hyvää teille :hug: