Yksinäisyys vaivaa!

Olen kotiäitinä vielä kahden nuorimman lapsen kanssa ja mieheni on päivät töissä ja vielä opiskelee, eikä päivisin ole autoa käytössä, eli olen tosi, tosi yksinäinen. Ei ole ystäviä ainuttakaan, ei yhteyttä pitäviä sukulaisia ei ketään kenen kanssa jutella. Toki olen perheestäni onnellinen ja asiat muuten suht hyvin, mutta nyt löysin tämän ja ajattelin kirjoittaa ajatuksiani.
Täällä maaseudulla kun ei julkisilla kulkuneuvoillakaan pääse mihinkään, kulkevat niin harvoin. Kahden auton pitäminen olisi niin kallista ettei se tällä hetkellä ole mahdollista kun olen kotona, mutta ehkä joskus.
Välillä tuntuu että olen huonotuulinen kun aina on niin samanlaiset päivät, ei koskaan mitään piristystä arkeen. Tietenkin sitä aina iloitsee lasten oppimisesta ja rakkaudesta mitä heille antaa ja mitä heiltä vastapainoksi saa, mutta kyllä piristäisi kun löytäisi oikean ystävän johon voisi luottaa.
Onko muilla samoja ongelmia?
Nyt maaliskuussa ajattelin hakea sairaanhoitajaopintoihin, saas nähdä kuinka käy, pääsenkö kouluun vai lähdenkö töihin.
Toisaalta on haikeaa ajatella että tytöt joutuisivat hoitoon, kesällä täyttää toinen 3-v. ja toinen on juuri täyttänyt 4-v.
Ja onhan se vauvakin vielä toiveissa, lapsia on nyt yht. kuusi, mutta taas on vauvakuumeilua meillä molemmilla.
Silloin jos Luoja suo uuden raskauden, hankimme kyllä sen toisenkin auton että pääsee liikkumaan, olen kuitenkin lasten kanssa niin paljon yksin ettei elämästä mitään tule ilman kulkuneuvoa.
Kertokaa ja auttakaa, mistä luotettava ystävä????

 

Totta se on ettei maalta yleisillä kulkuneuvoilla enää mihinkään kuljeta. Meillepäin kulkee yksi ainoa linja-autovuoro arkipäivisin tuolta 3,6 km päästä (koulubussi ns. jossa voi kulkea muutkin). Tänne kun muutettiin niin ei ollut kun yksi auto ja sillä mies kävi töissä. Minä en luonteeltani ole kotiäiti joten lähdin takaisin työelämään ja sitten hommattiin toinen auto. Oli aika hankala järjestellä neuvola ja lääkärikäyntejä yhden auton varassa kun miehen piti sitten päästä töistä kotia ja tuo bussi tulee jo kaksi tuntia liian aikaisin. Onneksi meillä on naapuri lähellä jossa asuu hieman meitä vanhempi pari ja heidän lapsensa. Tästä rouvasta olen saanut hyvän ystävän (on myös nuorimmaisemme kummi). Muuten mun ystävät asuvat vähintään yli 200 km päässä ja viestit kulkee meilein ja tekstarein. Harvoin nähdään kun kaikilla on vielä suht pieniä lapsia. Opiskelupaikan myötä voisit löytää uusia tuttavuuksi ja kukaties ystävän. Minäkin löysin erään ystävän opiskelupaikkakunnalta, joka on yli 200 km päässä ja yhteyttä pidetään säännöllisen epäsäännöllisesti. Ollaan hänen kanssaan niin samantyyliset että kommunikointi on helppoa.

Jos haluat, laita vaikka yytä niin annan sulle sähköpostiosoitteen, jos haluat kirjoitella arjen kuulumisia. Itsekin olen 35 vuotias.

 

Laita vaan sähköpostiosoitteesi, olisi kyllä tosi kiva kirjoitella!!!!
Hienoa että löytyi jotain samaa heti, tiedät siis hyvinkin miltä tuntuu.
Vaikka on lauantai, mieheni on taas koulussa........
Huominen siis perheen yhteistä aikaa, mutta kait sitten on niitä etätehtävien tekoa että taas lasten kanssa yksin, niin kuin nykyään aina!
En tiedä, perheen yhteistä tulevaisuuttahan hän yrittää rakentaa, mutta olis kiva kun sitä aikaakin ois edes hiukan perheellekin.
Sitten kun on se yksi vapaapäivä, hän on väsynyt eikä jaksa kiinnostua oikein mistään. Tiedän kyllä että hänelle perhe on tärkeä ja rakkautta on kaikilla puolin ja toisin, muta jospa sen vielä näyttäisikin......

Mutta hei, kirjoita ja muutkin kertokaa elämästänne!