No niin.. Nyt ollaan jo koneella asti.
Ihan ekaksi hurjan paljon kiitoksia onnitteluistanne! Me ollaan ihan sekaisin tuosta neidistä. Miten meistä kahdesta näin epätäydellisestä ihmisestä voi tulla jotain noin kaunista ja täydellistä?? Se ihmetyttää meitä joka päivä. :heart:
Marille onnittelut pojasta! Tule kertomaan lisää jahka ehdit. Entäpä
Ulpis?
Näin yhden lapsen äitinä en uskalla edes miettiä millaista olisi jos näitä olisi kaksi.. Silloin ehkä tosissaan haluaa apua mutta meille on nyt ollut tärkeintä kun ollaan saatu sairaalareissun jälkeen olla ihan oman perheen kesken.
Ensin teidän juttuihin..
Ronttulille onnittelut ultrareissusta! Sukupuolen kuuleminen tekee odotuksen entistä todellisemmaksi.
Marica ja
Kuunkulta lienevät seuraavana vuorossa..
Ja sitten pitkä ja harras kertomus omaa napaa..
Mun matka neuvolasta svo:lle maanantaina 20.10 johti siis tosiaan osastolle "lepäämään". Miten kukaan voi levätä sairaalassa? Osasto oli Taysin 4A. Mukava henkilökunta jne mutta olosuhteet karut. Yhteisvessat ja suihkut käytävällä, ei telkkaria huoneessa (joka tosin mua ei haitannut kun en siitä välitä ) ja sänky.. Siis aivan kamala. Ja kerrottakoon jo tässä, että se sänky ei vaihtunut missään vaiheessa vaan makasin samaa punkkaa koko reissun ajan. Jos joku erehtyi istumaan jalkopäähän niin koko komeus suunnilleen romahti ja se natina ja kitinä.. *huoh*
Saivat mut siis sisään sillä verukkeella, että "jos nyt tulisit osastolle lepäämään niin voitais ehkä huomenna leikata.." Kun pääsin osastolle niin kukaan ei puhunut leikkauksesta enää mitään vaan pidettiinkin kiinni siitä, että leikataan sovittuna päivänä 28.10 ja vain tarvittaessa ennemmin. Tiistain lääkärikierrolla halusin sitten selvittää, että miten vauvan ennuste paranee näiden 1-2 tai maksimissaan 7päivän aikana mitä tässä nyt odotellaan kun samaan aikaan mun olo menee koko ajan huonommaksi. Pissaan alkoi tulla proteiinia ja paineet oli 173/115. Kyllä se kierron lääkäri sitten totesi, että ei se vauvan vointi tässä nyt enää mihinkään muutu mutta periaatteesta kuulemma pidetään kiinni sovitusta.. Arvannette, että mulla vaan paineet nousi kun koko ajan sai jännittää, että jos yhtäkkiä tuleekin jotain istukkaongelmia ja vauvalle sattuu jotain. Ja ei se sairaalassa olo tosiaankaan ainakaan paineita laske!! Hän kuitenkin lupasi puhua osastonlääkärin kanssa (joka onneksi oli tuttu!) ja osastonlääkäri tulikin sitten puhumaan mun kanssa vielä tiistaina, että oli katsonut sopivan leikkausajan torstaille. Kyllähän sen keskiviikon siinä sitten makoili kun tiesi, että huomenna leikataan. Joutuivat kuitenkin aloittamaan silloin verenpainelääkityksen. Tiistaiaamuun mennessä turvotuksetkin oli jo ihan kivat. Painoa yhteensä oli tullut silloin 18,5kg ja en ihan osaa sanoa, että paljonko sitä oli sitten "parhaimmillaan"..
Keskiviikko olikin aika erikoinen päivä kun mua pyydettiin ties mihin kaikkiin tutkimuksiin mukaan.. Luin mm. vauvalle Aamulehdestä jotain uutista, joka nauhoitettiin ja sitten se tutkimusproffa teki samoin. Sen jälkeen molempien lukeminen soitettiin vauvalle nauhalta ja katsottiin koko ajan käyrältä, että miten vauva reagoi. Lisäksi kandit halus tutkia mua kun olin heille sopivan kiinnostava kohde ja lisäksi meidät otettiin valtakunnalliseen pre-eklampsiatutkimukseen, johon isäkin joutui luovuttamaan verta.
Torstaiaamu kun koitti, niin päästiin 10.30 maissa saliin. Oli aivan ihanaa kun hoitajat oli tuttuja ja anestesiahoitajana oli aivan ihana kesäinen työkaverini Arja ja lääkärin kanssa leikkaamassa eli "minun kesäroolissani" oikein ammattitaitoinen Heidi. Ei siis tarvinnut miettiä, että onko ammattitaitoista porukkaa, kyllä oli. Esitin toiveen, että jos lapsen kunto sallii niin haluaisin isän ja lapsen takaisin viereeni loppuleikkauksen ajaksi.
Spinaalipuudutus ei tuntunut miltään!! Laitettiin heti suosiolla istualtaan kun oli niin paljon turvotusta, ettei selkärankaa kunnolla tuntenut. Kerralla meni oikeaan paikkaan meikäläisenkin turvotusten sekaan, joten älä Miru ainakaan sitä puudutusta jännitä kun sulla on kuitenkin hoikka kroppa ilman monen kilon turvotusta.
Leikkaus alkoi ja kaikki meni hyvin. Vauva syntyi 11.22, napanuora jalan ympärillä eli ei olisi välttämättä tullut alakautta vaikka olisin lähtenyt yrittämään. Olis voinut se lysti päättyä kuitenkin sektioon. Vauva syntyi virkeänä ja sai pisteitä 8 (yksi meni väristä ja toinen jäntevyydestä ). Kätilö näytti vauvaa meille ja Isä pääsi heti tytön kanssa synnärin puolelle. Minä liikutuin vauvasta niin, että vasen hartiani kramppasi ja taisin vähän hyperventiloida siinä hysteerisenä itkiessäni onnesta. Hengittäminen oli hetken raskasta ja hartioita painoi kamalasti mutta Arja sanoi, että kaikkien arvojen puolesta voin hyvin ja rentoutti mua kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Kohta sitten anestesialääkäri toi terveisiä toiselta puolelta, että vauvan hengitystä joudutaan vähän avustamaan mutta mua se ei pelästyttänyt. Kysyin, että "putkellako"? Ja anelääkäri sanoi, että "ei kun ihan maskilla vaan". Saattaa kuulostaa kummalliselta tai välinpitämättömältä, etten pelännyt sitä tai etten olisi lapsesta välittänyt mutta tiesin, että jos asiat olis tosi huonosti niin se anestesialääkäri olis nimenomaan se joka siellä lapsen tilaa hoitaisi. Olin jotenkin ihan rauhallinen. Välillä aina kuului jostain itkua ja kysyin, että "onko se mun??" Kaikki vakuutteli, että kyllä se on.. IHANAA!!! :heart: :heart:
Mattikin kävi salissa jossain vaiheessa sanomassa, että vauvalta jouduttiin imeä limaa pois ja nyt vauva on keskoskaapissa. Eli vauvalta oli siis imetty sitkeää, hieman verensekaista limaa ylähengitysteistä ja mahalaukusta, ei keuhkoista. Ja hengitystä oli avustettu muutaman minuutin palkeella. Siitä vauva saa happea vähän ylipaineella, että keuhkorakkulat avautuu kunnolla. Kyse oli siis ollut ihan muutamista minuuteista. Vauva sai 5min ja 15min pisteiksi myös 8. Kaapissa neiti oli tunnin verran ja kun minä pääsin siirtymään leikkaussalista synnytyssalin puolelle niin sänky pysäytettiin kaapin kohtaan ja sain koskettaa vauvaa. No itkuhan siinä taas tuli. Miten joku vauva voi olla NIIN kaunis???? Vauva painoi 3720g ja oli 50cm pitkä. Päänympärys 36cm. Isompi siis kuin odotettiinkaan. Lopullinen syntymä rv oli sitten 38+6.
Synnärin puolelta mun muistikuvat on vähän heikkoja.. Luulin, että oltiin siellä jotain tunti-puolitoista mutta oltiinkin oltu sielä 6 tuntia!! Siellä annettiin vauvalle ensitipat maitoa kätilön avustamana kun mä olin niin tokkurassa etten pystynyt oikein mihinkään. Kohtua kun painettiin, niin aloin krampata. Pidin sängyn kaiteista kiinni ja vedin selän ja niskan ihan kaarelle, kävin mm. kätilöön käsiksi (NOLOA!!!), jossain vaiheessa huusin Mattia apuun.. Mutta se kipu mikä kohdun painamisesta tuli oli jotain aivan kamalaa ja hallitsematonta. Hengittäminen oli vaikeaa sen koko keskivartalon krampin vuoksi. Sain siihen kipuun lääkitystä ja jossain vaiheessa olo on helpottanut. En vain tiedä missä vaiheessa kun multa meni lähestulkoon taju kankaalle aina kun painoin kipupumppua. Muistan vaan, että mulla oli huoli vauvasta ja aina kun tulin vähän pintaan niin näin Matin hymyilemässä vauva sylissä ja kysyin, että pidätkö sä siitä huolta? Ja kun se lupasi pitää, niin annoin taas itselleni luvan vaipua johonkin pohjalle.. Kyse ei siis ollut jälkisupistuksista niin kuin Matti oli silloin synnytyspäivän iltana kirjoittanut. Niitäkin kyllä sain kokea, tosin vain imetyksen aikana kurjana selkäkipuna.
Vieläkö jaksatte lukea? Päästiin osastolle illalla kuuden aikaan ja siinähän se ilta meni toipuessa. Pelkäsin jokaista kohdun painamista ihan kamalasti.. Onneksi oli se kipupumppu. Matillehan se oli kamalaa jättää meidät sinne illalla kun se olis halunnu tietenkin huolehtia meistä ja se myös tiedosti, että mä en jalattomana pysty huolehtimaan meidän vauvasta vaan pitää luottaa muihin. Onneksi siellä osastolla (Taysin 2B ) oli aivan ihana henkilökunta. Aina sai apua kun halusi.
Eka ylösnousu sängystä oli sitten perjantaiaamulla 5.30. Kyllä sieltä kipupumpun kanssa ylös noustiin ja vessaan käveltiin, jossa katetri poistettiin. Seuraava reissu ilman pumppua olikin vähän haastavampi mutta siis kaiken kaikkiaan kivunhoito oli niin onnistunutta, että minkäänlaista huonoa muistoa ei jäänyt.
Imetystä opeteltiin koko viikonloppu ja sunnuntaina maito alkoi nousta oikein kunnolla. Sanoinkin Matille, että voit alkaa selvitellä maataloustukien saamista koska sen verran hyvä lypsylehmä olen.. Kamalinta oli aina se Matin kotiinlähtö kun toinen olis halunnut jäädä meidän luo. Onneksi Johanna72 miehensä kanssa piti meidän koirasta huolta muutamana päivänä, ettei sen tarvinnut olla yksin ja Matti sai olla rauhassa sairaalassa.
Maanantaina piti alun perin kotiutua mutta vauvan paino oli himpun verran alle sen sallitun 10% laskun. Se raja oli 3348g mutta vauva painoi 3330g. Vauvaa alettiin herätellä syömään ja tehtiin syöttöpunnituksia. Tiistaina paino oli pikkusen noussut eli 3335g eli olisi antanut luvan kotiutumiseen koska oli noususuuntainen mutta mun paineet ei päästäneet meitä kotiin eli raskausmyrkytys ei päättynyt synnytykseen vaan jatkui (ja yhä jatkuu..) edelleen. Paineet oli taas 160-175/105-115. Aloitettiin verenpainelääkitys, jonka vuoksi kotiutus siirtyi keskiviikolle.
Keskiviikkona taas vauvan paino oli sama kuin maanantaina eikä päästy kotiin. Vauva olisi halunnut nukkua pitkiä pätkiä ja syödä vain iltaisin isoja annoksia. Nukkuvan vauvan syöttäminen ei ole helppoa.. Vauva sai pääosin mun maitoa suoraan rinnasta ja lisäksi lypsettynä, mutta koska annosten piti olla niin isoja, niin hän sai aina lisäksi luovutettua maitoa ja keskiviikkona sekaan laitettiin jo Tutteliakin.
Torstaiaamuna suunta oli ylöspäin eli kotiuduimme eilen 3345g painoisena.
Kotona on ollut mahtavaa. Koko lauma kassassa koiraa myöten, oma sänky, voin imettää kävellessä ja liikkua ympäri taloa pikkuhousuissa ja rintsikoissa, on paljon eri paikkoja mihin vauvan voi laskea ja ennen kaikkea.. Isäkin saa olla lapsen kanssa. Nyt kun meillä mennään sillä tavalla, että tyttö syö 3-4h välein, ensin aina rintaa 30-60min ja sitten pullosta niin paljon kuin haluaa niin onhan se aivan mahtavaa kun Matti voi syöttää pullosta. Siitä on tullut ihan niiden oma juttu. Mies on ihan "pois päältä" tuon tytön edessä. :heart:
Koirallehan tämä eka päivä on ollut kaikkein raskain.. Sen mielestä kun minä en ehkä kuitenkaan osaa huolehtia tästä vauvasta vaan hänen pitää tulla tarkistamaan jokainen inahdus sekä olla koko ajan hereillä vauvaa vahtien.
Erittäin hyvin on siis Peppi vauvan ottanut.
Mutta hei.. Mä oon taas tapani mukana kirjoittanut NIIN pitkästi ja hartaasti, että yritän lopetella.. Vien nämä tukkijalkani makuuhuoneeseen ja nostan kohti taivasta. Painoin aamulla 9kg vähemmän kuin viime viikon maanantaina jolloin sairaalaan jouduin. Oletan kyllä, että paino on käynyt ylempänäkin kuin tuon 18,5kg.. Ja tätä turvotusta siis todellakin on vielä aivan järkyttävän paljon. Ja niin, käsissä ei siis ole vieläkään tuntoa. Kiva pukea lapselle vaatteita jotka omissa sormissa tuntuu ihan santapaperilta.. Sektiohaavan osalta mä oisin ollut valmis jo maanantaina vaikka jumppatunnille.
Miten joku ihminen voi olla NOIN ihana??? Ja tarkoitan nyt sekä vauvaa, että miestä.. :heart: :heart:
Ohessa vielä eilen sairaalassa otettu kuva.. Kuvan vaate on 44cm ja melkein ainut sopiva. Lähes tulkoon kaikki 50cm vaatteet on liian isoja. Kotiinlähtöpuku oli 56cm ja aivan megaiso.. Tuo nallen "ase" on muuten "vauvan kipulääke"eli sokeriliuosputkilo kun vauvasta otettiin keskiviikkona verikoe.