Voisko joku selventää lapsettomalle...

Näissä ketjuissa saadaan aina kuulostamaan keskivertoelämä sellaiselta kun se pahimmilaan on. Itsellä on äitiystäviä runsaasti ja tuttavia vieläkin runsaammin ja kyllä ne aika harvassa loppujenlopuksi on ne äidit jotka pitkään joutuu yöheräämisiä käsittelemään ja toisaalta moni niistäkin on sellaisia jotka vaan haluaa mennä 110 prosenttisesti lapsentahtisesti ja yösyöttää vaikka 2v:tä jos se sitä pyytää.

Palstalla on vaan niin helppo valehdella ja suurennella kun ne asiat ei kävele vastaan.

Ei se mun väsymystäni kummemmin poista, jos keskimäärin elämä lasten kanssa on helpompaa. Joillekin kun ihan oikeasti sattuu ne "pahemmat" tapaukset ja sekin on ihan yhtä todellista elämää kuin te joilla on helpompaa.

Me raskaamman vauva-ajan kokeneet ehkä älähdämme helpommin, joten palstoilta voi saada kuvan, että kaikilla olisi vaikeaa. Mutta eivät minun kokemukseni vaadi mitään suurentelua, jotta ne kuulostavat raskailta. Päinvastoin jätän useammin osan asioista kertomatta, kun muuten menisi romaanin kirjoittamiseksi.

Sitäpaitsi ei kaikkea viitsi kertoa, kun jo osalla kokemuksista jotkut ihmiset väittävät juttuja suurenteluksi ja marttyyriudeksi. Mitä se sitten olisi, jos kertoisi koko totuuden? Helpompi on usein pitää suunsa kiinni ja hymistellä, kuin yrittää saada joku ymmärtämään, että joillakin on ihan oikeasti enemmän vastoinkäymisiä kuin toisilla.

 

Mielenkiintoinen ketju, hyviä pointteja niin lapsettomilta kuin lapsellisiltakin. Onko tää, että valittaminen koetaan ärsyttäväksi, taas tätä äitimyytin nostatusta? Ei saisi olla väsynyt, v***tuuntunut jne? Musta on hyvä että äitiyden ja myös isyyden varjopuolista puhutaan, sillä harva nyt voi käsi sydämellä sanoa _vain_ nauttineensa vaikkapa siitä vauva-ajan valvomisesta. Toki joo se vauva on ihana ja monikaan sitä aikaa ei vaihtaisi pois, mutta kylmä totuus on että kyllähän se välillä ottaa päähän ja rankasti. Se tuskin on este lasten hankkimiselle, jos/kun väsyy. Musta sillon tarvitaan sitä ystävän olkapäätä, kun on väsynyt. Se katsos auttaa, kun asiasta pääsee puhumaan ja eikös ne ystävät sitä varten ole??

Ja sanokaa lapsettomat mitä vaan, niin kyllä se elämä ja meneminen ilman niitä lapsia vaan on helpompaa. Ei silti arvottomampaa tms. Mutta helpompaa, aivan varmasti.

 

Voisko joku selventää mulle lapsettomien väsymystä? Jos ei tarvii ku itestään huolehtia ja voi ite päättää koska menee nukkumaan tai herää niin miten sitä voi olla väsyny? kun kukaan ei edes herätä yöllä?

Kun on krooninen nukahtamisvaikeus ja päälle vielä nykyään univaikeudet niin se nukkuminen ja herääminen ei ole kyse päättämisestä. Ensin et nukahda millään, sitten heräät koko yön, max 2h nukut putkeen ja taas hereillä. Välillä saa nukahdettua pian uudestaan, välillä olet parikin tuntia hereillä, joskus aamuyöstä herättyä ei saa enää unta uudestaan. Olisi helppoa kun voisi näin lapsettomana vain itse päättää nukkumisestaan ja heräämisestään mutta kun se kaikilla ei mene niin. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa mulle että kun olen lapseton, en voi olla väsynyt. Työssäkäyvänä en muutenkaan voisi itse päättää koska herään, työnantaja sanelee koska pitää töissä aamulla olla.

Ymmärrän kyllä, mutta valitettavasti siihen heräilyyn lapsellisena liittyy tietynlaisia toimintoja kuten imettäminen tai syöttäminen tai itkuisen vauvan kantelu tunnista toiseen, joten luultavasti se tuplaa vielä tuon unettomuuden tunteen.
En todellakaan halua kuulostaa marttyyrilta, mutta näin se valitettavati on.

 

Ymmärrän kyllä, mutta valitettavasti siihen heräilyyn lapsellisena liittyy tietynlaisia toimintoja kuten imettäminen tai syöttäminen tai itkuisen vauvan kantelu tunnista toiseen, joten luultavasti se tuplaa vielä tuon unettomuuden tunteen.
En todellakaan halua kuulostaa marttyyrilta, mutta näin se valitettavati on.

Ei pahalla, mutta ei se vaan ole niin. Se väsymyksen laatu ei eroa mitenkään siitä kroonistuneesta unettomuudesta. Kummastakin on kokemusta, herättävistä lapsista (kolme, joista kaksi erityislapsia) ja siitä puhtaasta unihäiriöstä. Unettomuus on pitkiettyessä ihan invalidisoiva tila.

 

Mutta jos lapsettomana menet sanomaan että onko järkevää viedä pienet lapset taidenäyttelyyn niin saat melkoisen haukkumaryöpyn niskaasi! Heti olet lastenvihaaja ja lapset eivät saisi missään kuulua ja näkyä ja pysy poissa kun et kerran mitään siedä jne. Olen nimittäin tuollaistakin kuullut ja useampaan kertaan. Lapseton ei saa sanoa mitään tai nämä äipät vetävät herneet kitusiinsa ja syvälle.

Niin taitaa olla . Silti tämä on kiinnostava keskustelu, ja haluan jatkaa. Enkä edelleenkään halua provosoida.

En tiedä onko siinä järkeä, mutta jos olisimme vaikkapa lomalla New Yorkissa, minne ei ihan joka viikko tule matkustettua, niin kyllä todellakin haluaisin nähdä Guggenheimin, MoMan yms. siitä faktasta huolimatta, että mulla olisi lapsi. Ja silloin sinne mentäisiin - muksu ei taatusti kuole siihen, että osa lomasta käytettäisiin niin, että vanhemmatkin ovat tyytyväisiä.
"Itkevä lapsi museoon"? No pakkoko sinne on mennä juuri sinä huonoimpana päivänä. Ja jos parku alkaa eikä ota loppuakseen, niin yrittää jonain toisena päivänä uudestaan .

En usko että vanhemmat ensimotiivinaan niinkään haluavat tyrkyttää lapselle kulttuuria tai esittää olevansa kulttuuritietoisia vanhempia, vaan he ihan simppelisti haluavat nähdä kyseisen näyttelyn, ja silloin lapsi kulkee mukana. Näyttelystä taas voisi mennä jonnekin teemapuistoon tai vaikka jättijätskille -> lapselle vuorostaan jotain. PISTE. Onko tämä itsekästä? Minusta ei.

Monesti sanotaan, että lapsuus kestää vain hetken, mutta kyllä tuntuisi aika pitkältä ajalta luopua vaikka neljäksi-viideksi vuodeksi kokonaan niistä asioista, joista oma persoonallisuus muodostuu.

Tää on taas tätä... Villejä fantasioita mitä haluat tehdä lapsesi kanssa sitten joskus...

Mutta kun se pieni ihminen ei välttämättä ei ole ollenkaan sellainen kuin olisit toivonut! Sillä on oma tahto siinä pienessä ropassa.

Mulla on kaksi lasta, vuoden ja kolmen vanhat. Matkustelin ennen lapsia, viime vuosina en ole matkustellut. Esikon kanssa käytiin vielä ulkomailla 1,5 vuoden ikäiseksi, mutta sitten loppui. Mies ei jaksa, enkä minä. Pienten ihmisten kanssa pienet ympyrät ovat helpommat. Lapsi ei tarvitse edes sitä puuha maata, hän tarvitsee rakastavan itsensä likoon laittavan aikuisen etsimään pihalle kastematoja. Tai lukemaan. Tai lohduttamaan. Tai viemään lähipuistoon. Tai pitämään sylissä.

Mielestäni vanhemmuus on juuri tasapainoilua oman ja lapsen parhaan välillä. On raskasta laittaa persoonansa ja tarpeensa sivuun lapsen ensimmäisiksi vuosiksi, mutta se on juuri sitä vanhemmuutta. Sinusta tuntuu väärältä joutua joustamaan mieliteoistasi, joten kysynpä: onko sitten oikein, että vaadit täysin maailmaa ymmärtämätöntä ja tunteitaan hallitsematonta ihmisen alkua joustamaan omistaan? Sinun lienee helpompi siirtää tarpeitasi ja ohjailla tunteitasi kuin lapsen.

Toivottavasti saat pidettyä mielesi avoimena siinä vaiheessa kun saat lapsen. Ettet hampaat irvessä lennätä pientä toiselle puolelle maapalloa taidetta ihastelemaan, vaikka oikeasti haluaisit vain kaatua sänkyyn, vain siksi että se olisi kiinnostanut entistä minääsi

 

Ap, meidän lapset nukkuvat yöt kuin unelma, mutta silti olen väsynyt koko ajan. Luulen, että se väsymys johtuu paljolti siitä, että tämä kotiäidin elämä on mulle henkilökohtaisesti paljon stressaavampaa, mitä yli kymmenen tuntiset työpäivät hektisessä toimistossa.

Ja sinä vähäisenä "vapaa-aikana" mitä mulla on, en halua kuin olla aivan yksin niin, ettei yksikään elävä olento ole mun iholla tai vaadi jotain...

 

Luulen, että se väsymys johtuu paljolti siitä, että tämä kotiäidin elämä on mulle henkilökohtaisesti paljon stressaavampaa, mitä yli kymmenen tuntiset työpäivät hektisessä toimistossa.

Ja sinä vähäisenä "vapaa-aikana" mitä mulla on, en halua kuin olla aivan yksin niin, ettei yksikään elävä olento ole mun iholla tai vaadi jotain...

AAMEN!

 

Mutta jos lapsettomana menet sanomaan että onko järkevää viedä pienet lapset taidenäyttelyyn niin saat melkoisen haukkumaryöpyn niskaasi! Heti olet lastenvihaaja ja lapset eivät saisi missään kuulua ja näkyä ja pysy poissa kun et kerran mitään siedä jne. Olen nimittäin tuollaistakin kuullut ja useampaan kertaan. Lapseton ei saa sanoa mitään tai nämä äipät vetävät herneet kitusiinsa ja syvälle.

Niin taitaa olla . Silti tämä on kiinnostava keskustelu, ja haluan jatkaa. Enkä edelleenkään halua provosoida.

En tiedä onko siinä järkeä, mutta jos olisimme vaikkapa lomalla New Yorkissa, minne ei ihan joka viikko tule matkustettua, niin kyllä todellakin haluaisin nähdä Guggenheimin, MoMan yms. siitä faktasta huolimatta, että mulla olisi lapsi. Ja silloin sinne mentäisiin - muksu ei taatusti kuole siihen, että osa lomasta käytettäisiin niin, että vanhemmatkin ovat tyytyväisiä.
"Itkevä lapsi museoon"? No pakkoko sinne on mennä juuri sinä huonoimpana päivänä. Ja jos parku alkaa eikä ota loppuakseen, niin yrittää jonain toisena päivänä uudestaan .

En usko että vanhemmat ensimotiivinaan niinkään haluavat tyrkyttää lapselle kulttuuria tai esittää olevansa kulttuuritietoisia vanhempia, vaan he ihan simppelisti haluavat nähdä kyseisen näyttelyn, ja silloin lapsi kulkee mukana. Näyttelystä taas voisi mennä jonnekin teemapuistoon tai vaikka jättijätskille -> lapselle vuorostaan jotain. PISTE. Onko tämä itsekästä? Minusta ei.

Monesti sanotaan, että lapsuus kestää vain hetken, mutta kyllä tuntuisi aika pitkältä ajalta luopua vaikka neljäksi-viideksi vuodeksi kokonaan niistä asioista, joista oma persoonallisuus muodostuu.

Tää on taas tätä... Villejä fantasioita mitä haluat tehdä lapsesi kanssa sitten joskus...

Mutta kun se pieni ihminen ei välttämättä ei ole ollenkaan sellainen kuin olisit toivonut! Sillä on oma tahto siinä pienessä ropassa.

Mulla on kaksi lasta, vuoden ja kolmen vanhat. Matkustelin ennen lapsia, viime vuosina en ole matkustellut. Esikon kanssa käytiin vielä ulkomailla 1,5 vuoden ikäiseksi, mutta sitten loppui. Mies ei jaksa, enkä minä. Pienten ihmisten kanssa pienet ympyrät ovat helpommat. Lapsi ei tarvitse edes sitä puuha maata, hän tarvitsee rakastavan itsensä likoon laittavan aikuisen etsimään pihalle kastematoja. Tai lukemaan. Tai lohduttamaan. Tai viemään lähipuistoon. Tai pitämään sylissä.

Mielestäni vanhemmuus on juuri tasapainoilua oman ja lapsen parhaan välillä. On raskasta laittaa persoonansa ja tarpeensa sivuun lapsen ensimmäisiksi vuosiksi, mutta se on juuri sitä vanhemmuutta. Sinusta tuntuu väärältä joutua joustamaan mieliteoistasi, joten kysynpä: onko sitten oikein, että vaadit täysin maailmaa ymmärtämätöntä ja tunteitaan hallitsematonta ihmisen alkua joustamaan omistaan? Sinun lienee helpompi siirtää tarpeitasi ja ohjailla tunteitasi kuin lapsen.

Toivottavasti saat pidettyä mielesi avoimena siinä vaiheessa kun saat lapsen. Ettet hampaat irvessä lennätä pientä toiselle puolelle maapalloa taidetta ihastelemaan, vaikka oikeasti haluaisit vain kaatua sänkyyn, vain siksi että se olisi kiinnostanut entistä minääsi

Jaa no me taas ollaan reissattu lastenkanssa ja käyty niissä paljon puhuttavissa museoissa ja taidenäyttelyissäkin.
Juuri kierreltiin autolla kuukausi eurooppaa ja syksyinen Pariisin visiitti sisälsi kamalan määrän museoita ja muita nähtävyyksiä. Lapset olivat tuollaoin 3 ja 8veet.
Kai se on sitten lapsista kiinni koska meillä lapset janoavat kultturia jos matkoilla ollaan.
"mihin museoon seuraavaksi?" on aika jokapäiväinen kysymys.
Mut jokainen tekee tavallaan, tmämä on meidän tapa.
Vuoden sisään käyty : Pariisi, saksa, Itävalta, Italia ja Hollanti. Vielä syyslomalla mennään Turkkiin joka onkin sitten ihan vaan uima-allas loma.

 

Kun on krooninen nukahtamisvaikeus ja päälle vielä nykyään univaikeudet niin se nukkuminen ja herääminen ei ole kyse päättämisestä. Ensin et nukahda millään, sitten heräät koko yön, max 2h nukut putkeen ja taas hereillä. Välillä saa nukahdettua pian uudestaan, välillä olet parikin tuntia hereillä, joskus aamuyöstä herättyä ei saa enää unta uudestaan. Olisi helppoa kun voisi näin lapsettomana vain itse päättää nukkumisestaan ja heräämisestään mutta kun se kaikilla ei mene niin. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa mulle että kun olen lapseton, en voi olla väsynyt. Työssäkäyvänä en muutenkaan voisi itse päättää koska herään, työnantaja sanelee koska pitää töissä aamulla olla.

Ymmärrän kyllä, mutta valitettavasti siihen heräilyyn lapsellisena liittyy tietynlaisia toimintoja kuten imettäminen tai syöttäminen tai itkuisen vauvan kantelu tunnista toiseen, joten luultavasti se tuplaa vielä tuon unettomuuden tunteen.
En todellakaan halua kuulostaa marttyyrilta, mutta näin se valitettavati on. [/quote]

Vauva-ajan äiti on kotona, lapsettoman pitää tun huonosti nukutun yön jälkeen mennä töihin. Työskentelen perheiden kanssa melko vaativassa työssä. Mun pitää olla skarppina ja mukana koko ajan mitä keskustellaan ja mitä perheet mulle kertovat ja antaa heille neuvoja jne (kyllä, minä lapseton neuvon lapsellisia). En voi olla homssuisena ja haukotella tai mitenkään näyttää väsymystäni tai sitä että en millään jaksaisi edes pysyä istumassa sillä tuolilla. Ja töiden jälkeen myös lapsettomalla on ne kotityöt, joskin niitä tietysti on vähemmän kuin lapsiperheessä, mutta yhtä lailla tiskiä ja pyykkiä tulee ja kämppääkin pitää välillä siivota ja kaupassa käydä. Ei lapseton niin vain voi nukkua koska haluaa, jos otan päiväunet niin unta on turha odottaa ennen aamuyötä.

Oikeastiko joku on sitä mieltä että mun väsymys ei ole yhtä raskasta koska olen lapseton?

 

Meni lainaus vähän pieleen... mun teksti alka siis tuosta "Vauva-ajan äiti on kotona,..."

 

Johan tästä on keskustelua poikinut. En jaksanut kaikkea lukeakaan, mutta laitan silti vähän omia kokemuksia.

Eli itse en esikoisen vauva-aikana ollut väsynyt, itseasiassa voin paremmin ja olin pirteämpi jne kuin työssä käydessöni. Lapsi nukkui hyvin ja oli sellainen perustyytyväinen tapaus jonka kanss aoli helppoa liikkua jokapaikassa. Löysin lapsen myötä uusia aikuiskontaktejakin lähiympäristöstä jonne oltiin vasta joku aika sitten muutettu. Nautin tuiosta ajasta suuresti ja koska oli varautunut kaikkeen mahdolliseen väsymykseen aj ongelmiin mistä oli kuullut niin välillä kyllä ihmettelin tosissaan kauinka ihanaa ja rentauttavaa tuo arki voikaan olla. =)

Toisen lapsen kohdalla sitten sain tutustua siihen väsymykseenkin. Lapsi kun oli toista maata vaativuudessaan. Hänkin alkoi aikas aikaiseen nukkua pidempiä öitä, mutta päivät olivat niin työntäyteisiä että se jo kysyi voimia, sekä lasten vähän erilaiset rytmit hankaloittivat omaa lepoa. toisaalta halusin myös vähän sitä omaa rauhallista aikaa joko itsekseni tai miehen kanssa lasten nukkuessa sekä toisaalta myös kuvittelin että kaikki kotihommat pitäisi pystyä hoitamaan samalla alilla kun ennen lapsia ja esikoisen vauva-aikana. Toisaalta silloin elin siinä uskossa että tämä oli nyt sitä tavallista vauvaperheen arkea kun olin jo itsekin meiltänyt esikoisen poikkeuksellisen helpoksi lapseksi, näin pidin myös tuota väsymystäni normalina ja asiaan kuuluvana asiana. olin tässäkin varautunut pahimpaan mahdolliseen kaaokseen kahden pienellä ikäerolla olevan lapsen aknssa, joten toisaalta olin myös iloinene että monet asiat kuitenkin onnistuivat peremmin mitä oli odottanut. Jokatapauksessa voimien keräämiseksi oli jossain vaiheessa pakko pysähty ja madaltaa rimaa kotitöissä ja omassa vaatimustasossani.

Näin jälkeenpäin uskon että jos tuo kuopus, joka tosissaan tuntui olleen poikkeuksellisen haastava lapsi (tähänkin löytyi jälkeenpäin syynsä ) olisi ollut esikoinen olisin voinut olla paljon väsyneempi hänen vauva-aikanaan mitä nyt sitten olinkaan. Toisen alpsen kohdalla kuitenkin osasin ottaa rennommin enkä ollut niin ankara itseäni kohtaan. Jos olisin täysin ummikkona ollut tuossa tilanteessa niin varmasti olisin kokenut itseni kovin epävarmaksi ja syyllistänyt itseäni monista jutuista jotka eivät toimineet niin kuin piti. Nytkin olen vuosien jälkeen vielä saanut antaa itselleni anteeksi monta asiaa mitkä tuolloin jäivät vaivaamaan mieltäni. Eli vaikka tuo esikoisvauva olisi pääasiassa nukkunut hyvin, olisi hän voinut olla todella voimia vievä tapaus. Lapset kun osaavat olla niin erilaisia.

 

Ja sanokaa lapsettomat mitä vaan, niin kyllä se elämä ja meneminen ilman niitä lapsia vaan on helpompaa. Ei silti arvottomampaa tms. Mutta helpompaa, aivan varmasti.

Mä olen ehdottomasti tuota mieltä, enkä tiedä ketään lapsetonta joka ei sanoisi noin. Ei se tarkoita että lapsettoman elämä on helppoa, mutta monet asiat vain ovat yksinkertaisempia ilman lapsia. Silti mun väsymykseni voi olla aivan samaa vaikkei lapsia olekaan. Valvominen on valvomista.

 

Kun on krooninen nukahtamisvaikeus ja päälle vielä nykyään univaikeudet niin se nukkuminen ja herääminen ei ole kyse päättämisestä. Ensin et nukahda millään, sitten heräät koko yön, max 2h nukut putkeen ja taas hereillä. Välillä saa nukahdettua pian uudestaan, välillä olet parikin tuntia hereillä, joskus aamuyöstä herättyä ei saa enää unta uudestaan. Olisi helppoa kun voisi näin lapsettomana vain itse päättää nukkumisestaan ja heräämisestään mutta kun se kaikilla ei mene niin. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa mulle että kun olen lapseton, en voi olla väsynyt. Työssäkäyvänä en muutenkaan voisi itse päättää koska herään, työnantaja sanelee koska pitää töissä aamulla olla.

Ymmärrän kyllä, mutta valitettavasti siihen heräilyyn lapsellisena liittyy tietynlaisia toimintoja kuten imettäminen tai syöttäminen tai itkuisen vauvan kantelu tunnista toiseen, joten luultavasti se tuplaa vielä tuon unettomuuden tunteen.
En todellakaan halua kuulostaa marttyyrilta, mutta näin se valitettavati on.

Vauva-ajan äiti on kotona, lapsettoman pitää tun huonosti nukutun yön jälkeen mennä töihin. Työskentelen perheiden kanssa melko vaativassa työssä. Mun pitää olla skarppina ja mukana koko ajan mitä keskustellaan ja mitä perheet mulle kertovat ja antaa heille neuvoja jne (kyllä, minä lapseton neuvon lapsellisia). En voi olla homssuisena ja haukotella tai mitenkään näyttää väsymystäni tai sitä että en millään jaksaisi edes pysyä istumassa sillä tuolilla. Ja töiden jälkeen myös lapsettomalla on ne kotityöt, joskin niitä tietysti on vähemmän kuin lapsiperheessä, mutta yhtä lailla tiskiä ja pyykkiä tulee ja kämppääkin pitää välillä siivota ja kaupassa käydä. Ei lapseton niin vain voi nukkua koska haluaa, jos otan päiväunet niin unta on turha odottaa ennen aamuyötä.

Oikeastiko joku on sitä mieltä että mun väsymys ei ole yhtä raskasta koska olen lapseton? [/quote]

Voi se olla. Tosin vaikka kuinka herään lapsen kanssa joudun silti töissä olemaan. Kaikki eivät ole kotiäitejä ikuisesti.
Mä oon aikoinani ollu ihan tarpeeks väsyny, siihen en enää takaisin halua.
Tästä keskustelusta puuttuu enää ne lapsettomat koiraihmiset jotka ovat sitä mieltä että koira on lähes sama asia kun lapsi.
Sitten voidaan kaikki hämmentää soppaa erikauhoilla ja keksiä kuka kärsii kaikkein eniten ja mikä on oikeasti rankkaa.

Itse luulen, että me täällä suomessa emme oikeasti ehkä tiedä rankkuudesta mitään.
Toki joitain elämä on runnonut kiitettävästi ja näin ollen en vähättele sellaisia tapauksia.

 

Miksei koskaan muista kirjoittaa kaikkea samaan viestiin...
Mua ei ärsytä lainkaan jos äiti valittaa väsymystään, mua ärsyttää se jos se äiti väittää etten mä voi tietää väsymyksestä mitään kun olen lapseton. Mä tiedän väsymyksestä huomattavasti enemmän kuin siskoni joka on kolmen lapsen äiti.

 

Voisko joku selventää mulle lapsettomien väsymystä? Jos ei tarvii ku itestään huolehtia ja voi ite päättää koska menee nukkumaan tai herää niin miten sitä voi olla väsyny? kun kukaan ei edes herätä yöllä?

Kun on krooninen nukahtamisvaikeus ja päälle vielä nykyään univaikeudet niin se nukkuminen ja herääminen ei ole kyse päättämisestä. Ensin et nukahda millään, sitten heräät koko yön, max 2h nukut putkeen ja taas hereillä. Välillä saa nukahdettua pian uudestaan, välillä olet parikin tuntia hereillä, joskus aamuyöstä herättyä ei saa enää unta uudestaan. Olisi helppoa kun voisi näin lapsettomana vain itse päättää nukkumisestaan ja heräämisestään mutta kun se kaikilla ei mene niin. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa mulle että kun olen lapseton, en voi olla väsynyt. Työssäkäyvänä en muutenkaan voisi itse päättää koska herään, työnantaja sanelee koska pitää töissä aamulla olla.

Miten on, luuletko että lapsen saaminen helpottaisi tuota uniongelmaa vai vaikeuttaisiko? Ja vaikka töissä pitää olla tiettyyn aikaan niin taidat kuitenkin voida itse päättää että kuinka paljon ennen töihin menoa heräät.

 

Miksei koskaan muista kirjoittaa kaikkea samaan viestiin...
Mua ei ärsytä lainkaan jos äiti valittaa väsymystään, mua ärsyttää se jos se äiti väittää etten mä voi tietää väsymyksestä mitään kun olen lapseton. Mä tiedän väsymyksestä huomattavasti enemmän kuin siskoni joka on kolmen lapsen äiti.

Tämä on muuten hyvä pointti. Ihan yhtälailkla lapseton voi tuntea väsymystä kuin 13 lapsen äiti ja jokaisella on "oikeus" valittaa tuota väsymystään. Kuitenkin toisen väsymyksen vähättely on mielestäni törkeää. Sitäpaitsi kukaan ei ihan oikeasti edes pääse sisään toisen väsymykseen ja tiedä milt tästä todella tuntuu. ihmiset on erilaisia ja kokevat myös väsymyksen erilailla.

Sama pätee mielestäni niin monessa muussa asiassa ja itselläni nousee aina karvat pystyyn kun kuulen jonkun toteavan tuota "sinä et voi tietää tästä asiasta mitään kuin sinulla ei ole vielä lapsia / sinulla on vasta yksi lapsi / lapsesi on vielä noin pieni jne..."

 

Voisko joku selventää mulle lapsettomien väsymystä? Jos ei tarvii ku itestään huolehtia ja voi ite päättää koska menee nukkumaan tai herää niin miten sitä voi olla väsyny? kun kukaan ei edes herätä yöllä?

Kun on krooninen nukahtamisvaikeus ja päälle vielä nykyään univaikeudet niin se nukkuminen ja herääminen ei ole kyse päättämisestä. Ensin et nukahda millään, sitten heräät koko yön, max 2h nukut putkeen ja taas hereillä. Välillä saa nukahdettua pian uudestaan, välillä olet parikin tuntia hereillä, joskus aamuyöstä herättyä ei saa enää unta uudestaan. Olisi helppoa kun voisi näin lapsettomana vain itse päättää nukkumisestaan ja heräämisestään mutta kun se kaikilla ei mene niin. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa mulle että kun olen lapseton, en voi olla väsynyt. Työssäkäyvänä en muutenkaan voisi itse päättää koska herään, työnantaja sanelee koska pitää töissä aamulla olla.

Miten on, luuletko että lapsen saaminen helpottaisi tuota uniongelmaa vai vaikeuttaisiko? Ja vaikka töissä pitää olla tiettyyn aikaan niin taidat kuitenkin voida itse päättää että kuinka paljon ennen töihin menoa heräät.

Joo, voin toki itse päättää monelta herään ennen töihin menoa. Voin siis päättää keräänkö joka yö enemmän vai vähemmän univelkaa. ;D Eipä se hirveästi taida vaikuttaa mihinkään, nukun viime hetkeen asti jos vain nukun siinä vaiheessa.
En tiedä miten lapsen saaminen vaikuttaisi, sitten ei ainakaan tarvitsisi olla niin skarppina koko päivää kun en olisi töissä. Yksi miespuolinen kaverini sanoi että armeijassa hän oppi nukahtamaan koska tahansa, tietysti tuossa voisi käydä samoin; kun on niin vähän mahdollisuuksia nukkua niin sitten nukahtaa heti aina kun voi. En ajatellut ottaa selville!

 

Minulla on 2 huonosti pienenä nukkunutta lasta. Tai sitten en osannut hoitaa heitä oikein, ksoka herättivät tunnin kahden välein syömään ekan vuoden.

Mutta jaksoin oikein hyvin. Nukuin silloin kun sain.
Minä uskon, että lapseton voi kärsiä uniongelmista. Olin itse lapsena ja nuorena lähes neuroottinen, niin, että minun oli pakko mennä aina aikaisin nukkumaan, tai uni ei tullut ja sitten pelkäsin että väsyn koulussa. Päivällä en todellakaan olisi voinut nukkua.
Pelkäsin siis jollain tavalla mennä nukkumaan jos uni ei tulekaan jamitä siitä sitten seuraa.

mutta lasetn saannin jälkeen on päällä krooninen väsymys, sekä fyysinen että henkinen, sellainen kaiken kaatava väsymys, että illalla vain silmät painuvat autuaasti kiinni. Kun luen kuopuksele, nukahdan usein itse. Äitini väittää että minun pitäisi mennä lääkäriin. Uni tulee kello 21 ja tarvitsen sen 9-10 tuntia. Voin nukahtaa lähes aina kun pistän pitkäkseni.

Minun nukkumiseen lapset ovat enemmän siis auttaneet. Toki olen paljon väsyneempi kuin lapsettomana. Ehkä kuolemaan saakka. Lapset aiheuttavat sitä enemmän väsymystä ja huolta mitä isommaksi kasvavat.

 

Tämäpä mielenkiintoinen ketju!! Tunnustan että olen joskus ajatellut että ei lapseton voi olla samalla tavalla väsynyt mutta eihän se niin oikeasti ole. Jokainen voi olla todella väsynyt riippumatta siitä mikä se väsymyksen aiheuttaa, ei vauvan kanssa väsyneellä äidillä ole mitään etuoikeutta siihen "todelliseen väsymykseen". Mikä kumma siinä on että monella äidillä on tarve korostaa itseään ja vähätellä muita? Tämä koskee niin lapsettomia kuin muita äitejä, varmaan vielä enemmän muita äitejä! Koska äitiydestä tuli kilpailu kenellä on rankinta ja kuka oikeasti milloin mistäkin asiasta tietää?

 

Luulen, että se väsymys johtuu paljolti siitä, että tämä kotiäidin elämä on mulle henkilökohtaisesti paljon stressaavampaa, mitä yli kymmenen tuntiset työpäivät hektisessä toimistossa.

Ja sinä vähäisenä "vapaa-aikana" mitä mulla on, en halua kuin olla aivan yksin niin, ettei yksikään elävä olento ole mun iholla tai vaadi jotain...

AAMEN!

Eipä sitä tuon paremmin voisi sanoa... Tuo on se syy miksi palasin töihin osa-aikaiseksi heti äippäloman jälkeen...

 

Kyllä mä tajuan että lasten kanssa on erilaista, ja vaikeampaakin lähteä jonnekin, eikä pienten kanssa voi mennä minuuttiaikataululla. Ei se mua ole häirinnyt lapsellisten ystävieni kanssa. Sitä en tajua että jostain kaupassakäynnistä vauvan kanssa tehdään mahdoton ongelma kuten jotkut tuntemani äidit ovat tehneet, ja kyseessä on ollut ihan tavallinen terve vauva. Mutta en yleensäkään ymmärrä ihmisiä jotka tekevät ongelman mistä tahansa asiasta!

Tätä tarkoitin, tämä lipsui jo vähän sivupolullekin vaikka alunperin oli kyse ihan vilpittömästä uteliaisuudesta .

Kiitos kaikille keskusteluun osallistuneille, ja varsinkin niille äideille, jotka ovat pysyneet omana itsenään ja uskaltavat olla sitä mieltä, että elämää voi jatkaa aivan normaalisti -tosin aavistuksena lisämaustetta saaneena- vielä lapsen synnyttyäkin. Seuraavaksi tällä suunnalla on tarkoitus raskautua, wish me luck!

 

Sitä en tajua että jostain kaupassakäynnistä vauvan kanssa tehdään mahdoton ongelma kuten jotkut tuntemani äidit ovat tehneet, ja kyseessä on ollut ihan tavallinen terve vauva. Mutta en yleensäkään ymmärrä ihmisiä jotka tekevät ongelman mistä tahansa asiasta!

Juu en ymmärtäny minäkää ennenku se lapsi syntyi..
Kummasti vaan nyt ymmärrän ja tänäänkin sen taas sai huomata kun pelkästään siihen että koiran kanssa pääs ulos meni monta tuntia ja kauppaan päästessä alko jo taas huuto..

 

Mielenkiintoinen ketju, hyviä pointteja niin lapsettomilta kuin lapsellisiltakin. Onko tää, että valittaminen koetaan ärsyttäväksi, taas tätä äitimyytin nostatusta? Ei saisi olla väsynyt, v***tuuntunut jne? Musta on hyvä että äitiyden ja myös isyyden varjopuolista puhutaan, sillä harva nyt voi käsi sydämellä sanoa _vain_ nauttineensa vaikkapa siitä vauva-ajan valvomisesta. Toki joo se vauva on ihana ja monikaan sitä aikaa ei vaihtaisi pois, mutta kylmä totuus on että kyllähän se välillä ottaa päähän ja rankasti. Se tuskin on este lasten hankkimiselle, jos/kun väsyy. Musta sillon tarvitaan sitä ystävän olkapäätä, kun on väsynyt. Se katsos auttaa, kun asiasta pääsee puhumaan ja eikös ne ystävät sitä varten ole??

Ja sanokaa lapsettomat mitä vaan, niin kyllä se elämä ja meneminen ilman niitä lapsia vaan on helpompaa. Ei silti arvottomampaa tms. Mutta helpompaa, aivan varmasti.

Kyllä toki, ja siinähän ne ystävät mitataan että pysyvät rinnalla vielä silloinkin kun toinen saa haisevan nyytin, vaikka itse ei ymmärrä niistä mitään . Mutta tuosta tilanteesta on pitkä matka niihen ihmisiin, joille on ihan kaikki asiat vessassakäynnistä ja suihkusta lähtien täysin mahdottomia sen jälkeen kun lapsi syntyy. Ja SE on rasittavaa, eikä sitä tarvitse ymmärtää oli itsellä lapsia tai ei. Mutta hyvin kirjoitit!

 

Kyllä mä tajuan että lasten kanssa on erilaista, ja vaikeampaakin lähteä jonnekin, eikä pienten kanssa voi mennä minuuttiaikataululla. Ei se mua ole häirinnyt lapsellisten ystävieni kanssa. Sitä en tajua että jostain kaupassakäynnistä vauvan kanssa tehdään mahdoton ongelma kuten jotkut tuntemani äidit ovat tehneet, ja kyseessä on ollut ihan tavallinen terve vauva. Mutta en yleensäkään ymmärrä ihmisiä jotka tekevät ongelman mistä tahansa asiasta!

Tätä tarkoitin, tämä lipsui jo vähän sivupolullekin vaikka alunperin oli kyse ihan vilpittömästä uteliaisuudesta .

Kiitos kaikille keskusteluun osallistuneille, ja varsinkin niille äideille, jotka ovat pysyneet omana itsenään ja uskaltavat olla sitä mieltä, että elämää voi jatkaa aivan normaalisti -tosin aavistuksena lisämaustetta saaneena- vielä lapsen synnyttyäkin. Seuraavaksi tällä suunnalla on tarkoitus raskautua, wish me luck!

Mun on nyt kyllä ihan pakko sanoa, että huomaa että olet lapseton. Elämä ei enää koskaan jatku "normaalina" sen jälkeen kun ensimmäinen lapsi syntyy. Uskalluksesta siinä ei ole kyse, mutta tämän ymmärrät sitten kun olet raskautunut ja synnyttänyt lapsesi. Onnea yritykseen ja onnea valitsemallesi tielle.

 

Kun on krooninen nukahtamisvaikeus ja päälle vielä nykyään univaikeudet niin se nukkuminen ja herääminen ei ole kyse päättämisestä. Ensin et nukahda millään, sitten heräät koko yön, max 2h nukut putkeen ja taas hereillä. Välillä saa nukahdettua pian uudestaan, välillä olet parikin tuntia hereillä, joskus aamuyöstä herättyä ei saa enää unta uudestaan. Olisi helppoa kun voisi näin lapsettomana vain itse päättää nukkumisestaan ja heräämisestään mutta kun se kaikilla ei mene niin. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa mulle että kun olen lapseton, en voi olla väsynyt. Työssäkäyvänä en muutenkaan voisi itse päättää koska herään, työnantaja sanelee koska pitää töissä aamulla olla.

Ymmärrän kyllä, mutta valitettavasti siihen heräilyyn lapsellisena liittyy tietynlaisia toimintoja kuten imettäminen tai syöttäminen tai itkuisen vauvan kantelu tunnista toiseen, joten luultavasti se tuplaa vielä tuon unettomuuden tunteen.
En todellakaan halua kuulostaa marttyyrilta, mutta näin se valitettavati on.

Vauva-ajan äiti on kotona, lapsettoman pitää tun huonosti nukutun yön jälkeen mennä töihin. Työskentelen perheiden kanssa melko vaativassa työssä. Mun pitää olla skarppina ja mukana koko ajan mitä keskustellaan ja mitä perheet mulle kertovat ja antaa heille neuvoja jne (kyllä, minä lapseton neuvon lapsellisia). En voi olla homssuisena ja haukotella tai mitenkään näyttää väsymystäni tai sitä että en millään jaksaisi edes pysyä istumassa sillä tuolilla. Ja töiden jälkeen myös lapsettomalla on ne kotityöt, joskin niitä tietysti on vähemmän kuin lapsiperheessä, mutta yhtä lailla tiskiä ja pyykkiä tulee ja kämppääkin pitää välillä siivota ja kaupassa käydä. Ei lapseton niin vain voi nukkua koska haluaa, jos otan päiväunet niin unta on turha odottaa ennen aamuyötä.

Oikeastiko joku on sitä mieltä että mun väsymys ei ole yhtä raskasta koska olen lapseton? [/quote]

+ että yleensä työ on kuitenkin henkisesti vaativampaa kuin kotityöt. Unettomuus on aina unettomuus .