Mä oon ollut psykosissa. Nyt olen terve, mutta mun on myös pidettävä huolta terveydestäni. Olen hyvä työssäni, sosiaalisesti suosittu, ja aina avoimesti puhunut sairauksistani, sen mitä olen jaksanut. Kukaan ympärilläni ei ole onneksi ollut niin tyhmä, että luulee niistä puhumista joksikin ihme tilittämiseksi. Muutama kundikaveri ei aikoinaan jaksanut. Toi ''en mä voi sun terapeutiksi ryhtyä'' on vihoviimeisin paskalause jonka oon kuullut. En mä ole silloin tarvinnut terapeuttia, mulla on ollut sellaiinen jo, mä olen kaivannut ystävää. Silloin sairaana koin että asioista uskalsi puhua vähemmän. Ystävät meni ihan paniikkiin kun oli niin raskaita juttuja, vaikka mä vaan yritin avata että tällästä tää mun elämä on oikeesti välillä. Ne teki siitä itselleen kriisin, enkä halunnut rasittaa, niin en juuri puhunut. Nykyään on ystävätkin vaihtuneet parempiin, ja kerron mielellänikin elämäntarinaani. Tää on mun elämää, nää on asioita jotka on mulle tapahtuneet, ja puhun niistä siinä missä muut puhuvat omista asioistaan, mitä ikinä ne sitten ovatkaan.
