V
vieras
Vieras
Herätkää! käsittelee hyväksikäyttöä
Järjestöllä on salassapitosääntö, joka vaatii oikeuskomiteaan osallistuvan todistajan puhuvan asiasta vain ja ainoastaan oikeuskomiteassa ja muuten pysymään vaiti. Niinpä kuulin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä Järjestössä ensimmäisen kerran vasta vuonna 1984.
Eräs nuori nainen, jonka kanssa työskentelin Rakennusinsinöörien osastolla, kertoi meille eräästä hänen entisen kotiseurakuntansa pedofiliasta pidätetystä tunnetusta vanhimmasta. Sain myöhemmin selville kyseisen vanhimman tulleen tuomituksi ja lähetetyksi vankilaan, jossa hän oli kolme vuotta. Tämä suosittu ja karismaattinen vanhin hyväksikäytti tytärtään ja monia muita nuoria tyttöjä seurakunnassaan vuosikaudet, sekä pelotteli heidät vaikenemaan asiasta, mikä oli helppoa saavuttaa auktoriteetin omaavalta aikuiselta.
Tuolloin kuvittelin tämän olevan vain yksittäistapaus, mutta myöhemmin huomasin kuinka väärässä olin. Todisteet siitä, että lasten hyväksikäyttö ja hiljaiseksi pelottelu oli laajemmalle levinnyttä kuin vain tämä yksi tapaus, johti artikkelisarjaan 22. tammikuuta 1985 Herätkää!:ssä (suomessa 22. huhtikuuta) otsikolla "Lasten seksuaalinen ahdistelu - jokaisen äidin painajainen". Aikaisemman kokemukseni perusteella tiesin olevan epävarmaa kirjoittaisiko Järjestö etusivun jutun aiheesta, ellei hyväksikäyttötapausten paljastuminen olisi kasvussa Järjestössä, ja elleivät Seuran johtajat tietäisi vanhempien tarvitsevan ohjeita lastensa suojelemiseen ja hyväksikäytön merkkien tunnistamiseen. Surullista kyllä, artikkelissa oli melko vähän ohjeita huoltajien ja uhrien selviytymiselle hyväksikäyttötapauksissa. Ketään ei myöskään kannustettu ilmoittamaan hyväksikäytöstä viranomaisille. Itse asiassa New Yorkin osavaltion tapauksessakin viranomaiset saivat tietää hyväksikäytöstä vasta kouluhenkilökunnan kautta.
Piakkoin lopeteltuani työni historiankirjan parissa 8. lokakuuta 1991 Herätkää!:ssä ilmestyi artikkelisarja, joka käsitteli jälleen lasten hyväksikäyttöä. Otsikkona oli "Aika parantua". Tämä artikkeli sisälsi informaatiota, joka oli tarkoitettu auttamaan hyväksikäytön uhreja selviämään erityisesti hyväksikäytön jälkivaikutuksista. Lisäksi annettiin tietoa perheille ja ystäville, jotta he voisivat ymmärtää miksi monien uhrien käytös oli niin tuhoisaa.
Reaktioni artikkeleihin oli varmasti hyvin samankaltainen kuin useimmilla jehovantodistajilla, uskoin sen olevan tietoa, joka auttaisi selviämään hirvittävän rikoksen pitkäaikaisista vaikutuksista. Useimmat meistä uskoivat syyn näiden artikkelien takan olleen 1980-luvun aikana kirkoissa ja muissa järjestöissä paljastuneet likaiset pikku salaisuudet. Kuitenkin, kuten ajattelu silloin meni, monet aikuiset, jotka kääntyivät todistajiksi olivat saattaneet tulla hyväksikäytetyiksi aiemmin, ja nämä ihmiset tarvitsisivat Herätkää!:n artikkeleita.
Tämän Herätkää!:n tultua julkistetuksi, päätoimistoon tulvi tuhansia kirjeitä ja puhelinsoittoja kiitoksena Hallintoelimelle näistä hyödyllisistä artikkeleista. Kiintoisasti, 8. lokakuuta 1991 Herätkää! toi Seuralle enemmän yhteydenottoja kuin mikään muu artikkeli Järjestön historiassa, lukuun ottamatta tunnelatautunutta 8. heinäkuuta 1990 Herätkää!:n artikkelia "Eläinkokeet - siunaus vai kirous".
Vartiotorniseuran lasten hyväksikäyttöongelma
Vuoden 1991 lopulla Harry kertoi minulle yksityiskohtia siitä, mikä johti tämän Herätkää!:n artikkelin julkaisupäätökseen, ja kuka sen kirjoitti. Sain tietää, että Harry, Lloyd Barryn luvalla, valtuutti henkilökuntaan kuuluvan kirjoittajan Lee Waters Jr.:n kirjoittamaan artikkelin. Lee tunnettiin lempeänä miehenä, joka oli erityisen kiinnostunut vähemmistöryhmien tarpeista ja oikeuksista. Harry kertoi hänen ja Leen lukeneen esseen nimeltä "MOVING FORWARD, Help for Witnesses Handling Issues of Abuse and Victimization in Their Lives" (Silentlambs) joka oli kiertänyt Yhdysvaltalaisten todistajien keskuudessa vuosina 1989-90. En muista kuinka tämä essee löysi tiensä Kirjoitusosastoon, mutta se jätti syvän vaikutuksen. Sen oli kirjoittanut todistaja nimeltään Mary Woodard, joka kirjoitti lasten seksuaalisen hyväksikäytön vaikutuksista häneen itseensä ja muihin todistajanaisiin. Maryyn otettiin yhteys floridalaisen vanhimman kautta ja hänet kutsuttiin Kirjoitusosastolle keskustelemaan asiasta Harryn ja Leen kanssa. Hänen panoksensa oli perustana 8. lokakuuta 1991 Herätkää!:n hyväksikäyttöartikkelille.
Vuonna 2003 keskustelin pitkään Maryn kanssa, jonka Harry kertoi tehneen itsemurhan vuonna 1992. Puhuimme hänen saamastaan kutsusta Kirjoitusosastolle. Hän myös näytti minulle yksityistä kirjeenvaihtoaan Leen kanssa silloin kun Lee kirjoitti artikkeleita.
Isona huolenaiheena olivat aivan liian monet lasten seksuaalisen hyväksikäytön syytökset, joissa epäilty oli jehovantodistaja, asia josta Herätkää!:ssä ei puhuttu. Sain myöhemmin tietää olleen ennemmin säännön vahvistava poikkeus Jehovan todistajien seurakunnan jäseniltä ilmoittaa hyväksikäyttöepäilyistä viranomaisille. Kukaan, minä mukaan lukien, ei kuitenkaan Kirjoitusosastossa ollut huolissaan hyväksikäyttöepäilyjen ilmoittamatta jättämisestä, koska ajattelimme "Jumalan järjestöllä" olevan viranomaisia paremmat keinot ongelman hoitamiseksi. Sitä paitsi me tiesimme, että likapyykkimme vieminen viranomaisille tahraisi Jehovan todistajien maineen. Pääosin syytökset hoidettiin salaisissa oikeuskomiteoissa seurakunnan sisällä. (Kun seurakunnanvanhimmat saavat tietää jonkun jäsenen oletetusta väärinteosta, he osoittavat kolme tai useampia vanhimpia muodostamaan oikeuskomitean asian käsittelemiseksi). Kuitenkin jos uhrin syytöksiä epäiltiin ja pedofiilejä ei rangaistu, tyytymättömien todistajien tuli pysyä hiljaa ja pitää mielipiteensä ominaan, tai he itse joutuisivat komitean eteen. Tämän johdosta monet katkeroituivat, mutta pysyivät hiljaa, uskoen että heidän hyväksikäyttönsä oli vain epätavallinen sattuma Järjestössä. Tyytymättömille jäsenille sanottiin vain "Odottakaa Jehovaa", sillä Hän pyyhkii pois heidän kyyneleensä tulevassa paratiisimaassa.
Saatuani työni valmiiksi Vartiotorniseuran historiankirjan parissa loppuvuodesta 1991, minut siirrettiin tutkimustöihin Taideosastolle. Muutaman kuukauden kuluttua Jack Barr tuli toimistooni ilmoittamaan, että Harry ja muut vanhemmat kirjoittajat Herätkää!-lehdelle olivat pyytäneet apuani tutkimustyössä. Vuoden 1992 mittaan aloin oppia kirjoitushenkilökunnalta yhä lisää Jehovan todistajien seurakuntia maailmanlaajuisesti vaivaavista vakavista lasten seksuaalisen hyväksikäytön ongelmista.
Pian Lloyd Barry valtuutti uuden artikkelin samasta aiheesta 8. maaliskuuta 1992 Herätkää!:hän. Se otsikoitiin "Itkin ilosta." Artikkelissa oli lainauksia Seuran saamista uhrien, heidän ystäviensä ja perheidensä lähettämistä kiitoskirjeistä Hallintoelimelle Herätkää!:n 8. lokakuuta 1991 johdosta..
Monet todistajat pitivät 8. lokakuuta Herätkää!:n artikkelia kuin Järjestön läpi puhaltavana raikkaan ilman tuulahduksena, vaikka todellisuudessa se avasi Pandoran laatikon kun tuhannet seksuaalisen hyväksikäytön uhrit alkoivat hakea apua mielenterveysalan ammattilaisilta ja luotetuilta todistajaystäviltä, paljastaen kuka järjestössä heitä oli hyväksikäyttänyt.
Entä ammattiauttajat?
Herätkää!:n artikkelin oli tarkoitus auttaa uhreja selviämään hyväksikäytön jälkivaikutuksista tarjoamalla avuliaita neuvoja, kuten hakea ammattiauttajien apua, tai jos tarpeen, puhua todistajatoverille seurakunnassa. Kuitenkin suurin osa Hallintoelimestä, erityisesti Ted Jaracz, vastusti kynsin hampain lauman hakeutumista mielenterveysalan ammattilaisten puheille, uskoen heidän apunsa tulevan Saatanan maailmasta. Hallintoelin uskoi muiden korkea-arvoisten Vartiotorniseuran toimihenkilöiden kanssa Seuran kirjallisuuden avulla annetun Raamatullisen opastuksen johtavan psykologiseen tasapainoon, myös hyväksikäytön uhreilla. Yleensä opastus niinkutsutuilta "kypsiltä" jehovantodistajilta oli sama mihin tahansa todistajaa vaivaavaan asiaan: Lue raamattua, käy kokouksissa ja osallistu kenttäpalvelukseen. Koska hyväksikäytön uhreja ei kannustettu hakemaan ulkopuolista apua, he kääntyivät vanhimpien puoleen - tilanne joka usein muuttui painajaiseksi niin uhreille kuin vanhimmillekin.
Mikäli hyväksikäytön uhrit luulivat tunteettomien asenteiden vaihtuvan 8. lokakuuta 1991 Herätkää!:n artikkelin jälkeen, he kokivat karun herätyksen. Todellisuudessa useimpien vanhinten kohdalla mikään ei muuttunut. Juurtuneet asenteet pysyivät pääpiirteittäin samoina, koska ajateltiin raamatunpaikkojen soveltamisen pelastavan ihmishenkiä, ei 8. lokakuuta Herätkää!:n avoimesti lainaamien "maailmallisten" kirjojen neuvojen. (Tästä syystä monet Seuran johtajat yhä vastustavat tuossa Herätkää!:ssä annettuja tietoja.)
Entäpä "alitajuiset muistot" ja Sivupersoonahäiriö (MPD)?
Toinen aihealue, jota tuossa Herätkää!:ssä käsiteltiin, olivat "alitajuisten muistojen" nimellä kulkevat oudot tapahtumat, ja tämä aihe ei sopinut monille vaikutusvaltaisille todistajille. Lee kertoi monien hyväksikäytöstä selviytyneiden ja heidän terapeuttiensa kirjeiden perusteella kuinka monet jehovantodistajauhrit sanoivat muistavansa hyväksikäyttöön liittyviä asioita, jotka tapahtuivat vuosia aiemmin heidän ollessaan lapsia. Näiden "muistojen" luotettavuudesta tuli keskustelun ja väittelyn kohde niin mielenterveysalan ammattilaisten kesken kuin Vartiotorniseuran sisälläkin. Päätoimistossa seurakuntia valvoo Huolto-osasto. Juuri tämän osaston miehet, Hallintoelimen jäsenen Ted Jaraczin ohjaamana, puhuivat negatiivisesti vanhimmille jotka tiedustelivat alitajuisten muistojen ongelmasta. Itse asiassa, sain kuulla Jaraczin olevan "Alitajuisten muistojen vastustajien" -organisaation puolestapuhuja. Asiasta puhuminen loppui vasta kun Harry todisti "alitajuisten muistojen vastustajien" -organisaation olevan tutkijoiden valheelliseksi todistama.
Sivupersoonahäiriö (MPD, Multiple Personality Disorder) tai Dissosiatiivinen Identiteettihäiriö (DID, Dissociative Identity Disorder) muodostui myös kuumenevan keskustelun aiheeksi. Vaikka MPD-syndroomaa ei koskaan mainitakaan Vartiotorniseuran julkaisuissa, saati Järjestön lähettämissä kirjeissä vanhimmistoille, vanhimmat kautta maan joutuivat tämän ilmiön kanssa kamppailevien hyväksikäytön uhrien kanssa tekemisiin, kun uhreilla oli vaikeaa seurakunnissa - heitä saatettiin pitää demonisoituneina. Kuinka näitä kärsiviä ihmisiä voitaisiin auttaa, kun jotkut Palveluosastossa pitivät MPD/DID:tä ja "alitajuisia muistoja" pelkkänä muotihullutuksena, ja sanoivat niin soittajille. Vartiotorniseuran johtajien keskuudessa oli niin paljon sekaannusta ja epäuskoa MPD:stä, että Harry pyysi minua kirjoittamaan aiheesta artikkelin. Valitettavasti artikkelin julkaisu ei tullut kysymykseenkään sillä Herätkää!:n 8.lokakuuta 1991 artikkelin aiheuttaman hulabaloon johdosta Lloyd Barry ei halunnut koskeakaan MPD-aiheeseen peläten aiheuttavansa lisää väittelyä.
Hämmentäviä neuvoja päätoimistosta
Edellä kuvatusta voidaan nähdä kuinka tiukkalinjainen Palveluosasto ei ollut kovin ystävällinen hyväksikäytön uhreille. Yleensä Palveluosaston henkilökunta kehotti soittajia "lukemaan Raamattua enemmän ja odottamaan Uutta Järjestelmää, missä ongelmia ei enää ole". Tämä ei ole ratkaisu hyväksikäytön kaltaisiin vaikeisiin ongelmiin. Sen enempää uhrit, kuin jotkut Kirjoitusosaston liberaalimmista jäsenistäkään eivät arvostaneet joidenkin miesten antamia "koettakaa vain unohtaa koko asia" - neuvoja. Itse asiassa, kun uhrit soittivat Kirjoitusosaston vastaanottoon, heitä kohdeltiin lämpimästi ja heille kerrottiin viimeisintä tietoa heidän ongelmastaan. Nämä ristiriitaiset tiedot saivat apua pyytäneet vanhimmat perin juurin hämmentyneiksi ja uhrit tunsivat itsensä lähestulkoon uudelleenpahoinpidellyiksi.
Vuoden 1991 joulukuun lopulla kaikki seurakuntien vanhimmat osallistuivat paikallisiin Valtakunnan Palveluskouluihin saadakseen koulutusta ja Seuran toimintatapojen uusimmat päivitykset. Pian sen jälkeen, 23. maaliskuuta 1992 kaikkiin Yhdysvaltain seurakuntiin saapui kirje vanhimmistolle. Se kertasi Palveluskouluissa opetettuja asioita hyväksikäytön uhrien kokemista vakavista ongelmista. Kirjeessä ei tuomittu ammattiauttajien apua kuten aikaisemmin, mutta koulun oppimäärä pitäytyi yleisesti Herätkää!:n sisältämässä tiedossa. Kirje huomaavaisesti antoi ymmärtää, että jos jehovantodistaja haluaa hakea apua psykiatreilta, psykologeilta tai terapeuteilta, sen tulisi olla jokaisen henkilökohtainen valinta - tietyin varauksin. Eräs asia joka kirjeessä tehtiin selväksi, oli kielto vanhimpien opiskella terapiametodeja ja pyrkiä itse toimimaan terapeutin roolissa, kuten jotkut vanhimmat olivat tehneet. Kirjeessä mainittiin myös joitakin ensiluokkaisia ehdotuksia siitä, mitä sanoa hyväksikäytön uhrien auttamiseksi. Asiat näyttivät olevan mallillaan, mutta ilo oli lyhytaikainen
.
Seurakuntien ja kierrosten sisällä likaiset pikku salaisuudet pysyivät, ja jostain tuntemattomasta syystä hyväksikäyttäjien suojelu jatkui kuten aina ennenkin. Eräs erittäin inhottava salaisuus koski erään Hallintoelimen jäsenen, jonka Harry uskoi olevan Ted Jaracz, vuonna 1992 lähettämiä henkilökohtaisia ohjeita muutamalle harvalle hyvin tunnetulle kierros- ja piirivalvojalle. Heitä kehotettiin tapaamaan hyväksikäytön uhreja ja taivuttamaan heidät pysymään hiljaa tai tulemaan erotetuiksi. Vuonna 1994 Harry Peloyanin toimistossa minä ja mieheni Joe pengoimme arkistokaappia, joka oli täynnä valituskirjeitä ympäri maata koskien tilannetta. Kiintoisasti, erään uhkaavan kierrosvalvojan nimi mainittiin usein noissa kirjeissä. Hän on nykyään Hallintoelimen jäsen.
"Älkää heittäkö lasta pesuveden mukana" oli lausahdus, jonka kuulimme Harrylta usein, kun hän jakoi viimeisimmät vihastuttavat uutiset yhä jatkuvasta Palveluosaston johtajien umpimielisyydestä heidän pitäytyessään kovalla linjalla. Hän pelkäsi meidän joutuvan jättämään Järjestön jouduttuamme päivittäin kosketuksiin hyväksikäyttöongelman tietojen kanssa. Hän oli oikeassa ollessaan huolissaan!
Järjestöllä on salassapitosääntö, joka vaatii oikeuskomiteaan osallistuvan todistajan puhuvan asiasta vain ja ainoastaan oikeuskomiteassa ja muuten pysymään vaiti. Niinpä kuulin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä Järjestössä ensimmäisen kerran vasta vuonna 1984.
Eräs nuori nainen, jonka kanssa työskentelin Rakennusinsinöörien osastolla, kertoi meille eräästä hänen entisen kotiseurakuntansa pedofiliasta pidätetystä tunnetusta vanhimmasta. Sain myöhemmin selville kyseisen vanhimman tulleen tuomituksi ja lähetetyksi vankilaan, jossa hän oli kolme vuotta. Tämä suosittu ja karismaattinen vanhin hyväksikäytti tytärtään ja monia muita nuoria tyttöjä seurakunnassaan vuosikaudet, sekä pelotteli heidät vaikenemaan asiasta, mikä oli helppoa saavuttaa auktoriteetin omaavalta aikuiselta.
Tuolloin kuvittelin tämän olevan vain yksittäistapaus, mutta myöhemmin huomasin kuinka väärässä olin. Todisteet siitä, että lasten hyväksikäyttö ja hiljaiseksi pelottelu oli laajemmalle levinnyttä kuin vain tämä yksi tapaus, johti artikkelisarjaan 22. tammikuuta 1985 Herätkää!:ssä (suomessa 22. huhtikuuta) otsikolla "Lasten seksuaalinen ahdistelu - jokaisen äidin painajainen". Aikaisemman kokemukseni perusteella tiesin olevan epävarmaa kirjoittaisiko Järjestö etusivun jutun aiheesta, ellei hyväksikäyttötapausten paljastuminen olisi kasvussa Järjestössä, ja elleivät Seuran johtajat tietäisi vanhempien tarvitsevan ohjeita lastensa suojelemiseen ja hyväksikäytön merkkien tunnistamiseen. Surullista kyllä, artikkelissa oli melko vähän ohjeita huoltajien ja uhrien selviytymiselle hyväksikäyttötapauksissa. Ketään ei myöskään kannustettu ilmoittamaan hyväksikäytöstä viranomaisille. Itse asiassa New Yorkin osavaltion tapauksessakin viranomaiset saivat tietää hyväksikäytöstä vasta kouluhenkilökunnan kautta.
Piakkoin lopeteltuani työni historiankirjan parissa 8. lokakuuta 1991 Herätkää!:ssä ilmestyi artikkelisarja, joka käsitteli jälleen lasten hyväksikäyttöä. Otsikkona oli "Aika parantua". Tämä artikkeli sisälsi informaatiota, joka oli tarkoitettu auttamaan hyväksikäytön uhreja selviämään erityisesti hyväksikäytön jälkivaikutuksista. Lisäksi annettiin tietoa perheille ja ystäville, jotta he voisivat ymmärtää miksi monien uhrien käytös oli niin tuhoisaa.
Reaktioni artikkeleihin oli varmasti hyvin samankaltainen kuin useimmilla jehovantodistajilla, uskoin sen olevan tietoa, joka auttaisi selviämään hirvittävän rikoksen pitkäaikaisista vaikutuksista. Useimmat meistä uskoivat syyn näiden artikkelien takan olleen 1980-luvun aikana kirkoissa ja muissa järjestöissä paljastuneet likaiset pikku salaisuudet. Kuitenkin, kuten ajattelu silloin meni, monet aikuiset, jotka kääntyivät todistajiksi olivat saattaneet tulla hyväksikäytetyiksi aiemmin, ja nämä ihmiset tarvitsisivat Herätkää!:n artikkeleita.
Tämän Herätkää!:n tultua julkistetuksi, päätoimistoon tulvi tuhansia kirjeitä ja puhelinsoittoja kiitoksena Hallintoelimelle näistä hyödyllisistä artikkeleista. Kiintoisasti, 8. lokakuuta 1991 Herätkää! toi Seuralle enemmän yhteydenottoja kuin mikään muu artikkeli Järjestön historiassa, lukuun ottamatta tunnelatautunutta 8. heinäkuuta 1990 Herätkää!:n artikkelia "Eläinkokeet - siunaus vai kirous".
Vartiotorniseuran lasten hyväksikäyttöongelma
Vuoden 1991 lopulla Harry kertoi minulle yksityiskohtia siitä, mikä johti tämän Herätkää!:n artikkelin julkaisupäätökseen, ja kuka sen kirjoitti. Sain tietää, että Harry, Lloyd Barryn luvalla, valtuutti henkilökuntaan kuuluvan kirjoittajan Lee Waters Jr.:n kirjoittamaan artikkelin. Lee tunnettiin lempeänä miehenä, joka oli erityisen kiinnostunut vähemmistöryhmien tarpeista ja oikeuksista. Harry kertoi hänen ja Leen lukeneen esseen nimeltä "MOVING FORWARD, Help for Witnesses Handling Issues of Abuse and Victimization in Their Lives" (Silentlambs) joka oli kiertänyt Yhdysvaltalaisten todistajien keskuudessa vuosina 1989-90. En muista kuinka tämä essee löysi tiensä Kirjoitusosastoon, mutta se jätti syvän vaikutuksen. Sen oli kirjoittanut todistaja nimeltään Mary Woodard, joka kirjoitti lasten seksuaalisen hyväksikäytön vaikutuksista häneen itseensä ja muihin todistajanaisiin. Maryyn otettiin yhteys floridalaisen vanhimman kautta ja hänet kutsuttiin Kirjoitusosastolle keskustelemaan asiasta Harryn ja Leen kanssa. Hänen panoksensa oli perustana 8. lokakuuta 1991 Herätkää!:n hyväksikäyttöartikkelille.
Vuonna 2003 keskustelin pitkään Maryn kanssa, jonka Harry kertoi tehneen itsemurhan vuonna 1992. Puhuimme hänen saamastaan kutsusta Kirjoitusosastolle. Hän myös näytti minulle yksityistä kirjeenvaihtoaan Leen kanssa silloin kun Lee kirjoitti artikkeleita.
Isona huolenaiheena olivat aivan liian monet lasten seksuaalisen hyväksikäytön syytökset, joissa epäilty oli jehovantodistaja, asia josta Herätkää!:ssä ei puhuttu. Sain myöhemmin tietää olleen ennemmin säännön vahvistava poikkeus Jehovan todistajien seurakunnan jäseniltä ilmoittaa hyväksikäyttöepäilyistä viranomaisille. Kukaan, minä mukaan lukien, ei kuitenkaan Kirjoitusosastossa ollut huolissaan hyväksikäyttöepäilyjen ilmoittamatta jättämisestä, koska ajattelimme "Jumalan järjestöllä" olevan viranomaisia paremmat keinot ongelman hoitamiseksi. Sitä paitsi me tiesimme, että likapyykkimme vieminen viranomaisille tahraisi Jehovan todistajien maineen. Pääosin syytökset hoidettiin salaisissa oikeuskomiteoissa seurakunnan sisällä. (Kun seurakunnanvanhimmat saavat tietää jonkun jäsenen oletetusta väärinteosta, he osoittavat kolme tai useampia vanhimpia muodostamaan oikeuskomitean asian käsittelemiseksi). Kuitenkin jos uhrin syytöksiä epäiltiin ja pedofiilejä ei rangaistu, tyytymättömien todistajien tuli pysyä hiljaa ja pitää mielipiteensä ominaan, tai he itse joutuisivat komitean eteen. Tämän johdosta monet katkeroituivat, mutta pysyivät hiljaa, uskoen että heidän hyväksikäyttönsä oli vain epätavallinen sattuma Järjestössä. Tyytymättömille jäsenille sanottiin vain "Odottakaa Jehovaa", sillä Hän pyyhkii pois heidän kyyneleensä tulevassa paratiisimaassa.
Saatuani työni valmiiksi Vartiotorniseuran historiankirjan parissa loppuvuodesta 1991, minut siirrettiin tutkimustöihin Taideosastolle. Muutaman kuukauden kuluttua Jack Barr tuli toimistooni ilmoittamaan, että Harry ja muut vanhemmat kirjoittajat Herätkää!-lehdelle olivat pyytäneet apuani tutkimustyössä. Vuoden 1992 mittaan aloin oppia kirjoitushenkilökunnalta yhä lisää Jehovan todistajien seurakuntia maailmanlaajuisesti vaivaavista vakavista lasten seksuaalisen hyväksikäytön ongelmista.
Pian Lloyd Barry valtuutti uuden artikkelin samasta aiheesta 8. maaliskuuta 1992 Herätkää!:hän. Se otsikoitiin "Itkin ilosta." Artikkelissa oli lainauksia Seuran saamista uhrien, heidän ystäviensä ja perheidensä lähettämistä kiitoskirjeistä Hallintoelimelle Herätkää!:n 8. lokakuuta 1991 johdosta..
Monet todistajat pitivät 8. lokakuuta Herätkää!:n artikkelia kuin Järjestön läpi puhaltavana raikkaan ilman tuulahduksena, vaikka todellisuudessa se avasi Pandoran laatikon kun tuhannet seksuaalisen hyväksikäytön uhrit alkoivat hakea apua mielenterveysalan ammattilaisilta ja luotetuilta todistajaystäviltä, paljastaen kuka järjestössä heitä oli hyväksikäyttänyt.
Entä ammattiauttajat?
Herätkää!:n artikkelin oli tarkoitus auttaa uhreja selviämään hyväksikäytön jälkivaikutuksista tarjoamalla avuliaita neuvoja, kuten hakea ammattiauttajien apua, tai jos tarpeen, puhua todistajatoverille seurakunnassa. Kuitenkin suurin osa Hallintoelimestä, erityisesti Ted Jaracz, vastusti kynsin hampain lauman hakeutumista mielenterveysalan ammattilaisten puheille, uskoen heidän apunsa tulevan Saatanan maailmasta. Hallintoelin uskoi muiden korkea-arvoisten Vartiotorniseuran toimihenkilöiden kanssa Seuran kirjallisuuden avulla annetun Raamatullisen opastuksen johtavan psykologiseen tasapainoon, myös hyväksikäytön uhreilla. Yleensä opastus niinkutsutuilta "kypsiltä" jehovantodistajilta oli sama mihin tahansa todistajaa vaivaavaan asiaan: Lue raamattua, käy kokouksissa ja osallistu kenttäpalvelukseen. Koska hyväksikäytön uhreja ei kannustettu hakemaan ulkopuolista apua, he kääntyivät vanhimpien puoleen - tilanne joka usein muuttui painajaiseksi niin uhreille kuin vanhimmillekin.
Mikäli hyväksikäytön uhrit luulivat tunteettomien asenteiden vaihtuvan 8. lokakuuta 1991 Herätkää!:n artikkelin jälkeen, he kokivat karun herätyksen. Todellisuudessa useimpien vanhinten kohdalla mikään ei muuttunut. Juurtuneet asenteet pysyivät pääpiirteittäin samoina, koska ajateltiin raamatunpaikkojen soveltamisen pelastavan ihmishenkiä, ei 8. lokakuuta Herätkää!:n avoimesti lainaamien "maailmallisten" kirjojen neuvojen. (Tästä syystä monet Seuran johtajat yhä vastustavat tuossa Herätkää!:ssä annettuja tietoja.)
Entäpä "alitajuiset muistot" ja Sivupersoonahäiriö (MPD)?
Toinen aihealue, jota tuossa Herätkää!:ssä käsiteltiin, olivat "alitajuisten muistojen" nimellä kulkevat oudot tapahtumat, ja tämä aihe ei sopinut monille vaikutusvaltaisille todistajille. Lee kertoi monien hyväksikäytöstä selviytyneiden ja heidän terapeuttiensa kirjeiden perusteella kuinka monet jehovantodistajauhrit sanoivat muistavansa hyväksikäyttöön liittyviä asioita, jotka tapahtuivat vuosia aiemmin heidän ollessaan lapsia. Näiden "muistojen" luotettavuudesta tuli keskustelun ja väittelyn kohde niin mielenterveysalan ammattilaisten kesken kuin Vartiotorniseuran sisälläkin. Päätoimistossa seurakuntia valvoo Huolto-osasto. Juuri tämän osaston miehet, Hallintoelimen jäsenen Ted Jaraczin ohjaamana, puhuivat negatiivisesti vanhimmille jotka tiedustelivat alitajuisten muistojen ongelmasta. Itse asiassa, sain kuulla Jaraczin olevan "Alitajuisten muistojen vastustajien" -organisaation puolestapuhuja. Asiasta puhuminen loppui vasta kun Harry todisti "alitajuisten muistojen vastustajien" -organisaation olevan tutkijoiden valheelliseksi todistama.
Sivupersoonahäiriö (MPD, Multiple Personality Disorder) tai Dissosiatiivinen Identiteettihäiriö (DID, Dissociative Identity Disorder) muodostui myös kuumenevan keskustelun aiheeksi. Vaikka MPD-syndroomaa ei koskaan mainitakaan Vartiotorniseuran julkaisuissa, saati Järjestön lähettämissä kirjeissä vanhimmistoille, vanhimmat kautta maan joutuivat tämän ilmiön kanssa kamppailevien hyväksikäytön uhrien kanssa tekemisiin, kun uhreilla oli vaikeaa seurakunnissa - heitä saatettiin pitää demonisoituneina. Kuinka näitä kärsiviä ihmisiä voitaisiin auttaa, kun jotkut Palveluosastossa pitivät MPD/DID:tä ja "alitajuisia muistoja" pelkkänä muotihullutuksena, ja sanoivat niin soittajille. Vartiotorniseuran johtajien keskuudessa oli niin paljon sekaannusta ja epäuskoa MPD:stä, että Harry pyysi minua kirjoittamaan aiheesta artikkelin. Valitettavasti artikkelin julkaisu ei tullut kysymykseenkään sillä Herätkää!:n 8.lokakuuta 1991 artikkelin aiheuttaman hulabaloon johdosta Lloyd Barry ei halunnut koskeakaan MPD-aiheeseen peläten aiheuttavansa lisää väittelyä.
Hämmentäviä neuvoja päätoimistosta
Edellä kuvatusta voidaan nähdä kuinka tiukkalinjainen Palveluosasto ei ollut kovin ystävällinen hyväksikäytön uhreille. Yleensä Palveluosaston henkilökunta kehotti soittajia "lukemaan Raamattua enemmän ja odottamaan Uutta Järjestelmää, missä ongelmia ei enää ole". Tämä ei ole ratkaisu hyväksikäytön kaltaisiin vaikeisiin ongelmiin. Sen enempää uhrit, kuin jotkut Kirjoitusosaston liberaalimmista jäsenistäkään eivät arvostaneet joidenkin miesten antamia "koettakaa vain unohtaa koko asia" - neuvoja. Itse asiassa, kun uhrit soittivat Kirjoitusosaston vastaanottoon, heitä kohdeltiin lämpimästi ja heille kerrottiin viimeisintä tietoa heidän ongelmastaan. Nämä ristiriitaiset tiedot saivat apua pyytäneet vanhimmat perin juurin hämmentyneiksi ja uhrit tunsivat itsensä lähestulkoon uudelleenpahoinpidellyiksi.
Vuoden 1991 joulukuun lopulla kaikki seurakuntien vanhimmat osallistuivat paikallisiin Valtakunnan Palveluskouluihin saadakseen koulutusta ja Seuran toimintatapojen uusimmat päivitykset. Pian sen jälkeen, 23. maaliskuuta 1992 kaikkiin Yhdysvaltain seurakuntiin saapui kirje vanhimmistolle. Se kertasi Palveluskouluissa opetettuja asioita hyväksikäytön uhrien kokemista vakavista ongelmista. Kirjeessä ei tuomittu ammattiauttajien apua kuten aikaisemmin, mutta koulun oppimäärä pitäytyi yleisesti Herätkää!:n sisältämässä tiedossa. Kirje huomaavaisesti antoi ymmärtää, että jos jehovantodistaja haluaa hakea apua psykiatreilta, psykologeilta tai terapeuteilta, sen tulisi olla jokaisen henkilökohtainen valinta - tietyin varauksin. Eräs asia joka kirjeessä tehtiin selväksi, oli kielto vanhimpien opiskella terapiametodeja ja pyrkiä itse toimimaan terapeutin roolissa, kuten jotkut vanhimmat olivat tehneet. Kirjeessä mainittiin myös joitakin ensiluokkaisia ehdotuksia siitä, mitä sanoa hyväksikäytön uhrien auttamiseksi. Asiat näyttivät olevan mallillaan, mutta ilo oli lyhytaikainen
.
Seurakuntien ja kierrosten sisällä likaiset pikku salaisuudet pysyivät, ja jostain tuntemattomasta syystä hyväksikäyttäjien suojelu jatkui kuten aina ennenkin. Eräs erittäin inhottava salaisuus koski erään Hallintoelimen jäsenen, jonka Harry uskoi olevan Ted Jaracz, vuonna 1992 lähettämiä henkilökohtaisia ohjeita muutamalle harvalle hyvin tunnetulle kierros- ja piirivalvojalle. Heitä kehotettiin tapaamaan hyväksikäytön uhreja ja taivuttamaan heidät pysymään hiljaa tai tulemaan erotetuiksi. Vuonna 1994 Harry Peloyanin toimistossa minä ja mieheni Joe pengoimme arkistokaappia, joka oli täynnä valituskirjeitä ympäri maata koskien tilannetta. Kiintoisasti, erään uhkaavan kierrosvalvojan nimi mainittiin usein noissa kirjeissä. Hän on nykyään Hallintoelimen jäsen.
"Älkää heittäkö lasta pesuveden mukana" oli lausahdus, jonka kuulimme Harrylta usein, kun hän jakoi viimeisimmät vihastuttavat uutiset yhä jatkuvasta Palveluosaston johtajien umpimielisyydestä heidän pitäytyessään kovalla linjalla. Hän pelkäsi meidän joutuvan jättämään Järjestön jouduttuamme päivittäin kosketuksiin hyväksikäyttöongelman tietojen kanssa. Hän oli oikeassa ollessaan huolissaan!
